keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

En taaskaan saanut mitään aikaan!

Mistä johtuu, että en tunnu saavan mitään aikaan? Tunne vain pahenee, kun näen ympärilläni todellisia tehopakkauksia, ihmisiä, jotka ovat niiiin tehokkaita, niin energisiä, että!

Työelämässä puhutaan tuottavuudesta. Se on tietysti yhteisön piirre, mutta toki myös yksilön ominaisuus.

Joskus on sanottu, että aikaan saamisen taustalta löytyy monenlaisia tekijöitä jonkinlaisessa salaperäisessä, selittämättömässä suhteessa. Mitä ne mahtavat olla?


Tarvitaan tietysti motivaatiota (innostusta) ja osaamista, ehkä rippunen lahjakkuutta, sopivat työolosuhteet, ehkäpä tukea kavereilta, ajanhallintaa ja joskus myös annos onnea.

Mutta kun: eivät nämäkään tunnu selittävän kaikkea. Jotkut ihmiset kerta kaikkiaan vain ovat luonnostaan jonkinlaisia supertuottajia. Mikä heidät erottaa meistä taavi tavallisista tallaajista?

Intohimoinen viimeistelijä?

Olen sitä mieltä, että yksi tärkeä selittävä tekijä (nykyisin) on työn laatu. Otin laadun esille siksi, että aihe on ikään kuin lähellä itseäni.

Minä nimittäin en lukeudu intohimoisten viimeistelijöiden joukkoon.

Olenkin ajatellut, että ehkä juuri tästä johtuu, että tunnen (siis: jopa itse tunnen!) saavani ajoittain paljon aikaan. Katsokaas: kun teen jotakin, en tähtää härkäpäisesti ja aina kympin suoritukseen – mutta homman saan kyllä tehtyä.


Miksi en sitten tähtää? Ehkä vähempikin riittää. Tai, ehkä se johtuu siitä, että jo hyvissä ajoin ennen kiitettävän laadun rajaa joku pieni ääni sisälläni alkaa piipittää: eiköhän nyt tämä taso jo riittäisi?

”Kyllä vain. Tämä alkaa selvästikin riittää,” kuuluu sisältäni hento vastaus. Olen siis tullut siihen tulokseen, että tämä asenne on auttanut minua saamaan joitakin asioita reippaasti tehtyä.

Nyt joku tivaa laadun perään: eikö moisesta asenteesta koidu haittaa? Koituu toisinaan, mutta ei hetikään niin usein kuin luulisi. Esimerkkejä löytyy. Mutta se on toisen blogin aihe.

Aikasaamattomuuteen on toki muitakin syitä

Yksi niistä on työn kaihtaminen sen takia, ettei se satu ikään kuin mukavuusalueellemme. Tästä johtuen lykkäämme työtä edellämme keksien kaikenkarvaisia muita hommia, joita pitää juuri nyt alkaa tehdä.

Aina, kun teemme eleitä tarttuaksemme tähän Tärkeään Työhön, jokin merkillinen haluttomuus alkaa imeä meistä voimaa. Ja niin alamme näpelöidä nettiä tai somea tai mitä nyt milloinkin.

Tällaisessa tilanteessa voi olla avuksi, jos jokin ”ulkopuolinen voima” auttaa meitä tarttumaan toimeen: tarvitaan ehkä joku, joka sanoo jämerästi, että ”Tuo tuossa on saatava valmiiksi tuohon mennessä.”


Meissä on niitäkin, jotka eivät osaa toimia ilman aikataulua. Ellei kalenterissa seiso permanent –tussilla kirjattuna valmistumisen deadline, projektia lykätään.

Opiskelijoiden kanssa olen huomannut, että esimerkiksi opinnäytetöitä siivittää mukavasti se, että sovitaan keskeneräisten projektien esittelypäiviä.

”Eihän työni ole valmis esitettäväksi”, sanoo opiskelija. ”Mitä sitten? Esittelet sen kuitenkin huhtikuun 15 päivä.”

Tämä saa aikaan maanisen työpuuskan 1-2 päivää ennen esityspäivää, koska eihän monikaan halua julkisesti tunnustaa laiskotelleensa. Julkisen häpeän pelko on hyvä kannustin.

Tuntuuko urakka liian suurelta?

On taito pilkkoa työ osiin. Pilko se niin pieniksi osiksi, ettei yhdenkään osan hotkaiseminen tunnu liian suurelta. Isoissa projekteissa jokaiselle lohkopalalle on järkevää asettaa deadline.

Kun rutiinia karttuu, alkaa tekijän silmä kehittyä myös muunlaiseen arvioimiseen: kuinka kiireellinen on asia? Tärkeys? Miten paljon aikaa se ottaa? Vaatiko se kenties muidenkin työpanosta?


Saadaksesi eniten irti jokaisesta päivästäsi, aloita asioista, jotka ovat tärkeimpiä, kiireisempiä, eniten aikaa vieviä.

Kun selviät niistä, jousisto sisälläsi oikenee. Loppuajalla – jos sitä on — voit tarttua helpompiin, pienempiin ja mitättömämpiin.

Senkin olen usein huomannut, että jäljelle jääneet pikkuhommat saavat olla. Ei niitä edes tarvitse tehdä. Se on vain mielemme, jolla on kyltymätön taipumus laatia ”työlistoja”.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti