Mistä johtuu,
että en tunnu saavan mitään aikaan? Tunne vain pahenee, kun näen ympärilläni
todellisia tehopakkauksia, ihmisiä, jotka ovat niiiin tehokkaita, niin energisiä,
että!
Työelämässä puhutaan
tuottavuudesta. Se on tietysti yhteisön piirre, mutta toki myös yksilön ominaisuus.
Joskus on sanottu, että aikaan
saamisen taustalta löytyy
monenlaisia tekijöitä jonkinlaisessa salaperäisessä,
selittämättömässä suhteessa. Mitä ne mahtavat olla?
Tarvitaan tietysti
motivaatiota (innostusta) ja osaamista, ehkä rippunen lahjakkuutta, sopivat työolosuhteet,
ehkäpä tukea kavereilta, ajanhallintaa
ja joskus myös annos onnea.
Mutta kun: eivät nämäkään tunnu selittävän kaikkea. Jotkut ihmiset kerta
kaikkiaan vain ovat luonnostaan jonkinlaisia supertuottajia. Mikä heidät erottaa
meistä taavi tavallisista tallaajista?
Intohimoinen viimeistelijä?
Olen
sitä mieltä, että yksi tärkeä selittävä tekijä (nykyisin) on työn laatu. Otin laadun
esille siksi, että aihe on ikään kuin lähellä itseäni.
Minä nimittäin en lukeudu intohimoisten viimeistelijöiden
joukkoon.
Olenkin
ajatellut, että ehkä juuri tästä johtuu, että tunnen (siis: jopa itse tunnen!) saavani
ajoittain paljon aikaan. Katsokaas: kun teen jotakin, en tähtää härkäpäisesti ja
aina kympin suoritukseen – mutta homman saan kyllä tehtyä.
Miksi en
sitten tähtää? Ehkä vähempikin riittää. Tai, ehkä se johtuu siitä, että jo
hyvissä ajoin ennen kiitettävän laadun rajaa joku pieni ääni sisälläni alkaa piipittää: eiköhän nyt tämä taso jo riittäisi?
”Kyllä vain. Tämä alkaa selvästikin riittää,” kuuluu sisältäni hento vastaus.
Olen siis tullut siihen tulokseen, että tämä asenne on auttanut minua saamaan joitakin
asioita reippaasti tehtyä.
Nyt
joku tivaa laadun perään: eikö moisesta asenteesta koidu haittaa? Koituu
toisinaan, mutta ei hetikään niin usein kuin luulisi. Esimerkkejä löytyy. Mutta
se on toisen blogin aihe.
Aikasaamattomuuteen on toki muitakin syitä
Yksi niistä on
työn kaihtaminen sen takia, ettei se satu ikään kuin mukavuusalueellemme. Tästä johtuen
lykkäämme työtä edellämme keksien kaikenkarvaisia muita hommia, joita pitää juuri nyt alkaa tehdä.
Aina, kun teemme
eleitä tarttuaksemme tähän Tärkeään Työhön, jokin merkillinen haluttomuus alkaa
imeä meistä voimaa. Ja niin alamme näpelöidä nettiä tai somea tai mitä nyt
milloinkin.
Tällaisessa
tilanteessa voi olla avuksi, jos jokin ”ulkopuolinen voima” auttaa meitä
tarttumaan toimeen: tarvitaan ehkä joku, joka sanoo jämerästi, että ”Tuo tuossa on saatava valmiiksi tuohon mennessä.”
Meissä on niitäkin, jotka eivät osaa
toimia ilman aikataulua. Ellei kalenterissa seiso permanent –tussilla kirjattuna
valmistumisen deadline, projektia lykätään.
Opiskelijoiden kanssa olen
huomannut, että esimerkiksi opinnäytetöitä siivittää mukavasti se, että
sovitaan keskeneräisten projektien esittelypäiviä.
”Eihän
työni ole valmis esitettäväksi”, sanoo opiskelija. ”Mitä sitten? Esittelet sen kuitenkin
huhtikuun 15 päivä.”
Tämä saa aikaan maanisen
työpuuskan 1-2 päivää ennen esityspäivää, koska eihän monikaan halua julkisesti
tunnustaa laiskotelleensa. Julkisen häpeän pelko on hyvä kannustin.
Tuntuuko urakka liian suurelta?
On taito pilkkoa työ osiin. Pilko
se niin pieniksi osiksi, ettei yhdenkään osan hotkaiseminen tunnu liian
suurelta. Isoissa projekteissa jokaiselle lohkopalalle on järkevää asettaa
deadline.
Kun rutiinia karttuu, alkaa
tekijän silmä kehittyä myös muunlaiseen arvioimiseen: kuinka kiireellinen on
asia? Tärkeys? Miten paljon aikaa se ottaa? Vaatiko se kenties muidenkin
työpanosta?
Saadaksesi eniten irti jokaisesta
päivästäsi, aloita asioista, jotka ovat tärkeimpiä, kiireisempiä, eniten aikaa
vieviä.
Kun
selviät niistä, jousisto sisälläsi oikenee. Loppuajalla – jos sitä on — voit
tarttua helpompiin, pienempiin ja mitättömämpiin.
Senkin olen usein huomannut, että
jäljelle jääneet pikkuhommat saavat olla. Ei niitä edes tarvitse tehdä. Se on
vain mielemme, jolla on kyltymätön taipumus laatia ”työlistoja”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti