perjantai 12. kesäkuuta 2015

Tekaisenpa kiviaidan!

Keskikesä antaa bloggaajalle jonkin verran enemmän vapauksia - näin koen. Niinpä kirjoitan muutaman sanan itseäni kiinnostavasta aiheesta ”kuinka kiviaita syntyy”.

Nimittäin, pykäsin sellaisen viime syksynä. Ei se ihan pikku juttu toki ollut. Aloitin työn elokuun alkupäivinä ja sain sen valmiiksi juuri ennen ensilumen tuloa, lokakuun lopulla. 



Metrin korkeaa, metrin levyistä aitaa ehti syntyä tuossa ajassa noin 50 metriä.

Paita kastui, vaatteet ryvettyivät, hengästytti ja hanskoja kului (puhki asti ehkä 20 paria), mutta jälkikäteen ajateltuna vaiva kyllä kannatti – ainakin omasta mielestäni!

Kivikasa jäpöstytti

Kaikki alkoi siitä, että meillä oli ollut tonttimme tienpuoleisella rajalla hyvin epämääräinen kasa hyvin epämääräisen muotoisia kiviä (kuva alla on siis urakkaa ennen otettu ja juuri samasta kohdasta - huomatkaa ero yllä olevaan!).


Vuosia sitten olin niitä koettanut asetella jos jonkinlaiseen jonoon, mutta ei niistä aidaksi oikein ollut. Se oli pakko myöntää. Nyt painetta oli kertynyt pääni sisään jo sen verran, että päätin vihdoin ryhtyä toimeen.

Perinteisiä kiviaitoja katselemalla olin saanut selville, että vähintäänkin kuorrutukseksi tarvittaisiin lohkottuja kiviä. Niiden avulla saataisiin aitaan linjakas muoto.


Soittelemalla selvisi, että lohkottuja kiviä löytyy kyllä läheiseltä montulta, mutta saadakseen taatusti haluamiaan kannattaa käydä niitä kuormaa lastaavalle kaivinkonemiehelle viisailemassa.

Näin teinkin. Nyt joku tietysti välikysyy hintaa: kivet sinällään eivät montaa euroa tonnia kohden maksa, mutta kuljetushan tietysti maksaa jonkin verran - ehkä 150 euroa tms..

Päätin, että kaikki hyvät harrastukset maksavat, joten näin nyt toimittiin.

Pohjatöistä se alkoi

Aivan aluksi tilasin yhden autokuorman halkaisijaltaan 30 - 50 cm kiviä – kriteerinä oli, että suoria kulmia löytyy enemmän kuin omista kivistäni (muutaman viikon kuluttua tilasin vielä toisen kuorman ja näillä sitten selvittiinkin).

Kivet kipattiin tulevan aidan vierelle ojan penkalle odottamaan pikkuista kumitelaista kaivuria (noin 6 tn), jonka olin myös tilannut paikalle.

Kaivurin tultua se siirsi ensitöikseen reippailla kauhanvedoilla entiset (siis ne kelvottomat!) aitakiveni samaan ojaan, eli aidan paikalla ei nyt siis ollut enää ainuttakaan kiveä.


Tämän jälkeen pohjaa tasoitettiin (kauhalla) suurimmista epätasaisuuksista.

Sitten alkoi ladonta. Koska aidasta tuli suhteellisen leveä (1 m), sen molemmille reunoille tarvittiin melko suorareunaisia, todella suuria kiviä jonkinlaisiksi runkokiviksi.

Tätä varten kaivurissa oli myös (kivi)koura, joka pyöri kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Käsimerkeillä koetin osoitella kuskille ne kivien sivut, jotka halusin kulloinkin näkyville.

Runkokivien päälle keskikokoisia

Kun runkokivet olivat kutakuinkin paikoillaan, kahmaistiin pienempiä (pään kokoisia ja sitä pienempi pyöreitä) kiviä ”täyttöaineeksi” runkokivien väliin, keskelle. Tämä sujui jälleen kauhalla paremmin kuin kouralla.

Seuraavaksi nosteltiin ”keskikokoisia” (noin 40 - 50 cm) kiviä runkokivien päälle.


Tällaisella periaatteella kaivuri ehti noin kolmen tunnin kuluessa saada tuollaiset vajaa 10 metriä sellaista ”raaka-aitaa” aikaan, josta käsipelillä jatkaminen onnistui.

Minun osuuteni alkoi seuraavana päivänä ja se oli käsityötä sanan varsinaisessa merkityksessä – mutta mukavaa se oli kaiken aikaa, kun samalla näin toiveeni mukaista tulosta syntyvän!

Nitkuttelua, nostelua ja sovittelua

Aivan aluksi vääntelin kangella nitkutellen runkokivet oikeaan asentoon (kaivurilla niin tarkkaa työtä on turha yrittää). Huomasin, että isokin kivi siirtyy kangella helpohkosti viisi tai jopa kymmenenkin senttiä.

Kun runkokivet olivat haluamassani linjassa, nakkelin aidan "sisälle" lisää pienempiä kiviä. Kun keskiosa alkoi olla runkokivien yläosan tasolle täytetty, siirtelin aidan päälle kaivurin jo nostamat keskikokoiset kivet oikealle hollille.


Huomasin, että keskikokoisten kivien nostaminen valmiiksi aidan päälle oli tärkeä juttu, sillä puolimetrinen kivi painaa sen verran paljon, etteivät ne käsipelillä sinne siirry – selkäkin on vaarassa.

Tämä onkin tärkeä niksi. Kun kivet ovat jo valmiiksi ylhäällä (joskin hieman väärässä paikassa ja väärässä asennossa), ne kyllä saa hienosäädettyä sijoilleen melkoisen helposti!

Kun ne ovat oikeassa asennossa, laitetaan pienemmistä kivistä sopivia kiiloja väliin ja alle, etteivät enää siirtyile.

Lohkotut kivet kruunaavat lopputuloksen

Kaiken kruununa käytin sitten niitä montulla valikoimiani lohkottuja kiviä, eli pienimpiä kulmikkaita ja särmikkäitä. Ne viimeistelivät komeuden ja tekivät aidasta… Hmmm: aivan säädyllisen näköisen!

Mikään ei tietenkään loksahda kerralla koloonsa, vaan kiviä täytyy arvioiden pyöritellä. Olipa mukana pieni moskakin (raskaampi vasara), jolla saatoin kalauttaa jonkin tiellä olevan nurkan kivestä pois.


Yllätys itselleni oli se, että selkäni kesti vihoittelematta. Ensimmäisen kuukauden ajan käsivarret sen sijaan olivat suorastaan tulessa (ja sen huomasi aina yövuoteelle asettautuessa).

Lihakset kuitenkin tottuivat urakointiin ja kun oppi käytännöllisiä apukeinoja, homma luisti ja lopulta suorastaan imaisi mukaansa.

Ai, että ajan käyttö?

Arki-iltaisin (töiden jälkeen) tein reilun kahden kuukauden ajan ehkä 3-4 tunnin kiviurakoita ja lauantaisin lisää noin yhden työpäivän verran.

Aina kun kaivinkoneen tekemä ”raaka-aita” oli valmis, tilasin koneen noin kolmeksi tunniksi tekemään uuden kymmenmetrisen pätkän.


Taisin käyttää kaivinkonetta yhteensä viitenä iltana.

Mikään ammattimainen aidantekijä en ole vieläkään, mutta jos moinen viehättää, ja jotakin jäi tästä kertomuksesta pimentoon, ota rohkeasti yhteyttä! Mietitään yhdessä.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Et voi komentaa ajatuksen perhosta!

Olen tässä jo hyvän tovin opetellut mielentilaa, jota voisi kutsua luovaksi laiskuudeksi. Onpa siitä tullut hiukan tunnustellen jo muillekin puhuttua.

Asia putkahti jälleen mieleen bongattuani eilisestä Hesarista toimittaja Hanna Hyvärisen artikkelin luovuudesta. Jutussa siteerattiin mm. professori Kari Uusikylää, joka totesi:

"On suorastaan surkuhupaisaa, miten paljon luovuudesta puhutaan, kun samaan aikaan koko yhteiskunta on kuin suoraan luovuuden tappamisen oppikirjasta."



Oikein. Ajastahan Uusikyläkin puhuu. Se meiltä tuntuu puuttuvan. Minä itse haluaisin aikaa oikein joutilaisuuteen saakka. Sitä luovuuskin kaipaa.

Tiedän kyllä

On paheksuttavaa puhua joutilaisuudesta, saati laiskuudesta.


Erityisesti pomot kohottelevat kulmiaan. Olen myös kuullut sanottavan: jos kaikki alkaisivat ajatella, kuten tuo hullu professori (ilmeisesti viitaten kirjaani Luova laiskuus), joutuisimme taatusti perikatoon.

Emme joutuisi, väitän minä. Pitää huomata, että minä en ole missään vaiheessa puhunut tehottomuudesta, saati kädet taskussa seisoskelusta.


Olen puheellani tarkoittanut lähinnä toisenlaista tekemisen tapaa: sellaista leppoisaa, oikean rytmin maustamaa tarkoituksenmukaisuutta.


Uskon esimerkiksi, että vain oikeanlainen rentous on tie elinkelpoisten ideoiden alkujuurille.


Ajatuksiini olen päätynyt kokemuksen kautta. Tasaisesti kiihtyvä, tuoton puurtaminen on tehnyt niin monista meistä itseensä tyytymättömiä tylsiä ihmisiä, jonkinlaisia kiiluvakatseisia pandoja.

Hyvä ajatukset ovat kaikonneet

Koska näin on, mielistämme ovat kaikonneet jo kauan sitten hyvät, säkenöivät ajatukset - varsinkin ne kaikkein omintakeisimmat.

Haluaisin, että tämä uusi tulokulma otettaisiin puheeksi myös työpaikoilla. Aivan aluksi keskityttäisiin pääasioihin.

Niihin päästään kysymällä, mikä on todella tärkeää. Nimittäin, aivan kaikki ei ole.



Säästyvä aika tarjoaisi mahdollisuuden, paitsi uudenlaiseen rytmiin, myös uusiin ideoihin. 

Pitää muistaa, että ihmiskunnan parhaat oivallukset ovat aina syntyneet rentoudessa, eivät väkipakolla!

Mutta, moniko hallitsee rytminvaihdoksen tekniikan?

Ei moni

A ja O on oikea asenne. Sen hyväksyminen töissä ja kotona, että maailma seisoo, eivätkä työt karkaa.

Asennetta vaatii senkin uskominen, että ajatuksen perhosta ei voi komentaa.

Entä tyyli? Jos olet joskus nähnyt välähdyksen tukin uitosta, sinä voisi olla jotakin.

Luova laiskuus on tukkijätkän letkeän heilahtava askel jokivarren heinikossa: ei yhtään turhaa liikettä; se on puserruksen ja totaalilevon saumatonta vuoropuhelua.


Pidempi tauko. Se on rentouden ylin taso. Se on painovoimainen tila, jossa ajatusten poutapilvet saavat vapaasti liihottaa, kevyesti ja muotoaan muuttaen.

Hmm… Kesä voisi olla oiva aika opetella moista, mutta mitenkäs tähän nyt sopii se terassin kate, joka tuli vaimolle luvattua?! Pyh, rautakaupasta saa köyttä ja kevytpressuja.

Pian opetellaan rentoutumaan!