perjantai 28. elokuuta 2015

Oletko taatusti tohkeinen?

Toimittaja Tiina Suomalainen soitti. Hän oli kirjoittamassa juttua tohkeisuudesta.

Luit oikein. Tohkeisuus on termi, joka on synnytetty kuvaamaan yhtä aikamme vallitsevaa tunnetilaa. Tohkeisuudesta puhutaan siis jo työelämässäkin.

Tohkeisuus tarkoittaa yletöntä innostumista asioista, kohkaamista ja touhuamista.

           William Iven

Joku on hoksannut kysyä, onko tohkeisuudessa kaikki hyvää. Parhaimmillaanhan se synnyttää hillittömän me-hengen ja saa isojakin asioita aikaan.

Mutta: pahimmillaan se uuvuttaa. Professori Eeva Jokinen on sanonut, että nyt olisi kyllä yhteiskuntakritiikin paikka, koska kaikilta laitaa lukien tunnutaan edellyttävän tohkeisuutta.

Se ei ole vaihtoehto

Ei siis kysytä, haluaisitko innostua kovasti. On ilman muuta selvää, että innostut, ainakin, jos olet vakavasti tulossa meille (töihin)!

Toisaalta tohkeisuuteen sisältyy myös vastarinnan mahdollisuus, koska tunnetusti tohkeinen ihminen on peloton. Ainakin pelko ensireaktiona on työnnetty hänen tunneluettelossaan taka-alalle.

           Padurariu Alexandru

Ok, joku nyt huomauttaa, että ei innostus ole sama asia kuin tohkeisuus.

Jos saivarrella halutaan, niin innostus on himpun verran jalostuneempaa tohkeisuutta, pitkäjänteisempää ja ehkä keskittyneempääkin.

Tohkeisuus edellyttää aikuisuutta

Itse laittaisin nämä samaan laariin. Innostus on hieno juttu ja jopa ajoittainen tohkeisuus, mutta ne molemmat edellyttävät sitä, että olemme valppaina oman jaksamisemme suhteen.

Nimittäin, on paljon ihmisiä, jotka innostuvat ylivertaisesti ja unohtavat rajansa. Ja sitten: uupuvat.

           Sergei Zolkin 

Mikään ei ole parempaa esimerkiksi työssä jaksamiselle kuin intomieli, mutta minä olen kohtuuden ystävä. Olen aina ollut.

Jo Aristoteles puhui kultaisesta keskitiestä, jolla hän tarkoitti sitä, että kaikki ilmiöt (mukaan luettuna elämäntavan eri muodot) äärimmilleen vietynä vievät lopulta turmioon.

Kohti ääriyhteiskuntaa

Kyllä se näkyy vähän kaikkialla, ei vain työssä. Kun laihdutetaan, se menee överiksi. Kun kuntoillaan, se menee yli suorastaan kypsymättömällä tavalla, taloudessa se näkyy ja vaikkapa poliittisissa ilmiöissä jne..

Edes työpaikkaa ei saa enää nuori, asiansa riittävän hyvin osaava henkilö, jonka silmistä ei loista kiiluva halu uhrata itseään ja kaikkia voimavarojaan tohkeisesti organisaationsa edestä.

           Padurariu Alexandru

Tämä on surullista ja on se myös väärin – siis, ettei sinulla muilla ansioilla ole paikkaa.

Tässä on vähän samaa kuin siinä kritiikissä, jonka taannoin esitti professori Liisa Keltikangas-Järvinen kritisoidessaan sitä, että ihmisiltä vaaditaan nykyisin tiettyjä ominaisuuksia hänen temperamentistaan huolimatta.

Eivät kaikki veny tohkeisuuteen, eivät kaikki kohkaa, vaikka kuinka yrittäisivät. Silti he voivat täyttää paikkansa.

Ja olla täysin tyytyväisiä, myös itseensä!

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Miksi kaikki taas muuttuu, koulutuskin?!

Miksi kaikkea pitää aina muuttaa, kysyy koulumaailman ankeilija. Miksi taas tarvitaan uutta opetussuunnitelmaa? Miksi muka vanha ei olisi riittänyt?

Jaa’a, sanoisin tähän, kuten muuan espoolaisrehtori: ”Se on nyt vaan niin, että sitä 1970-luvulla valmistettua Corollaa ei enää kannattanut korjata. Ei se enää näissä oloissa toimi. Tarvitaan kokonaan uusi.”

Tarkoitan tietysti peruskoulussa 1.8.2016 käyttöönotettavaa opetussuunnitelmaa ja monia muita koulutuksen uusia järjestelyä ja toimintatapoja luonnehtivia papereita — muuallakin kuin peruskoulussa.


Asioita joudutaan miettimään perin pohjin uusiksi, koska maailma muuttuu. Myös työelämä muuttuu. Työelämän suhteen haluttaisi puhua suorastaan kokonaisen kulttuurin muutoksesta.

Teollisen maailman ”virheettömistä tuotantoprosesseista” on siirrytty kokeiluihin, joustavuuteen ja epämuodollisuuteen.

Vaikka emme haluaisi, emme voi mitään myöskään sille, että ennustamattomuus ja yllätyksellisyys näyttävät leimaavan nykyisyyttä. Tämä on osa aikaa, jota elämme.

Yllätys, yllätys

Informaation kasvu näkyy kyllä edelleen kaikissa koulutussuunnittelun (koulutussuunnittelijan ammattikuntaa en muuten kadehdi!) taustalla olevissa ennusteissa.

Se ei näy siellä kuitenkaan aivan samoin kuin ennen. Nykyennusteissa informaation määrän lisääntymisen sijaan korostetaan enemmän informaatiota välittävän teknologian hallintaa:


On korostettu: ”Menestyjiä ovat jatkossa ne, joilla on kyky ja mahdollisuus hyödyntää teknologiaa.”

Tämä minua hiukan kavahduttaa. Se kätkee sisäänsä koulutuksellisen eriarvoisuuden siemenen. Sanokaa, miten käy niiden, joilla tätä mahdollisuutta ei (ilman omaa syytään) ole?

Taustalla oleva oletus on sekin, että osaaminen hankitaan eri tavalla kuin ennen. On väitetty, että jopa 70 prosenttia oppimisesta tapahtuu ”muualla” kuin muodollisessa koulutuksessa.

Mihin moinen väite perustuu?

Jälleen informaation määrään, mutta myös sen ”kaikkiallisuuteen”. Maailmaan mahtuu tietoa, sitä todellakin on ihan joka paikassa. Ja lisää tulee.

Tässä välissä sanoisin, että meidän opettajien olisi kyllä hyvä muistaa, että kaikkea ei myöskään voi, eikä pidä hallita. Jossakin vaiheessa on syytä lopettaa tiedon keruu. Se meni jo.


Uuden tiedon ominaispiirre on sekin, että tietoon yhdistyy yhä enemmän sosiaalisesti muodostuneita merkityksiä. Syntyy merkityksellisiä verkostoja.

Verkostot ovat tärkeä osa uutta työtä. Kun vaikkapa uutta työntekijää palkataan, yhä useammin kysytään, keitä kaikkia tämä henkilö tuntee ja keiden kanssa hän haluaisi tehdä töitä. 

Töihin siis haetaan ”hyvää tyyppiä”, joka tuo mukanaan, paitsi itsensä, myös verkostot.

Uusia käsitteitä

Yhtenä itseäni kovasti kiinnostavana mahdollisena ulottuvuutena esimerkiksi sosiaalisen median kehityksessä on pidetty ”sattumallisuutta” (serendipity).

”Löysin verkko-opiskelun sattumalta, kun etsin ilmaisia audiokirjoja lenkkeillessä kuunneltavaksi.”

Sattumallisuudesta on puhuttu jo pitempään tieteessä (siis, että joku ”löysi” sattumalta penisilliinin), mutta nyt tämä sama sattuman idea on hoksattu tärkeäksi erityisesti sosiaalisessa mediassa.


Tässäkin muuten näkyy informaation rooli.  Koska tietoa on kaikkialla, siihen tai sen haltijaan voi törmätä ihan odottamattomalla hetkellä.

Ja siitä kehkeytyy mielleyhtymä, joka voi olla äärettömän arvokas.

Ei oikeastaan ihme, että uudenlaiset oppimisen tavat rakentuvatkin oletukselle ihmisestä tietoa ”hypertekstuaalisesti ja monikanavaisesti” käsittelevänä olentona.

Kun vaan pysyisi rattaiden kyydissä.

PS. Kukat löytyivät "sattumalta" pihaltamme. :)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Asenne ratkaisee - aina

Näin kouluvuoden alkaessa pujahti mieleeni muuan kokemus vuosikymmenen vuoden takaa. Se opetti minulle, mikä merkitys oikealla asenteella voi todella olla.

Pidin vastaanottoa yliopistolla. Vuoron perään puheilleni saapui opinnoissaan tavalla tai toisella viipyneitä, suorastaan jumittuneita opiskelijoita.


Puolen tunnin keskustelun aikana koetimme yhdessä selvittää, mikä opiskelua jumitti. Aamupäivän aikana olin ehtinyt tavata jo puolen tusinaa opiskelijaa.

Lounastauon jälkeen sisään astui kolmikymppinen mies. Hän oli tullut vuosia sitten Suomeen opiskellakseen kemiaa. Alkuun opinnot olivat sujuneet ongelmitta ja kaikki oli näyttänyt auvoiselta.

Sitten kuvaan oli soluttautunut Elämä

Vähin erin opinnot olivat hiipuneet. Nyt ne olivat olleet seisokissa jo muutamia vuosia.

Erinäisten vaiheiden jälkeen yliopisto oli löytänyt kaverin, ja nyt hän oli siis tullut vastaanotolleni. Mies kätteli, esitteli itsensä ja lysähti tuolille eteeni.


Oikein näin, kuinka ilma valui hänen keuhkoistaan. En tarvinnut kuin silmäyksen todetakseni, että mies oli murheen murtama.

”Mä en tiedä, miten tää vois ikinä onnistua! Kaikki, ihan kaikki on muuttunut niin paljon”, hän puuskahti.

Epätoivo tarttui

Niin kävi, etten minäkään kyennyt kaivautumaan toivottomuuden panssarin lävitse. Voi olla, että jopa pahensin tilannetta, sillä jokainen kysymykseni tuntui vain lisäävän miehen ahdistusta.


Hän ei muistanut ”kemian jutuista enää mitään”, hän ei tuntenut omalta laitokseltaan ”ketään”, eikä kirjojenkaan avaaminen tuntunut houkuttelevalta.

Miehen epätoivo oli kuin kärpäspaperi, niin hanakasti se tarttui minuun. Ennen kuin seuraavan opiskelijan vuoro tuli, minäkin olin ehtinyt vakavasti epäillä koko klinikan järkevyyttä.

Sitten tapahtui jotakin kummallista

Ovi tempautui auki ja sisään harppoi mies, joka oli kuin suoraan hammastahnamainoksesta.

Pikaisesti arvioiden hän oli edellisen kaverin maanmiehiä. Kädessään mies kantoi tekonahkaista, messinkiheloilla somistettua salkkua. Kaveri vatkasi kättäni ja kertoi nimensä.


Olin nähnyt papereista, että hänen syynsä tulla Suomeen oli teoreettinen fysiikka. Aivan samoin kuin äskeinen miekkonen, hänkin oli ollut vuosia ravintola-alalla – ja siirtänyt opintonsa sivuraiteelle.

Nyt näkymät olivat kuitenkin tyystin toiset. Mies puhui ”ihanasta opiskeluhommasta”: ”Ma olen niin odottanu, etta joku sano, mita ma voin tehda!”

Kysyin, millaisiksi hän itse arvioi mahdollisuutensa suorittaa opintonsa loppuun. Juuri tätä kysymystä opiskelija näytti odottaneen.

”Iha helppo! Pita vain luke nama!”

Kaveri paljasti loputkin valkeasta hammasrivistöstään ja heilautti salkkunsa polviensa päälle. Salkusta nousi pöydälle eteeni neljä 500–600-sivuista englanninkielistä kirjaa.

Mikäli otsikoita yhtään ymmärsin, jokainen niistä oli ahdettu täyteen teoreettista fysiikkaa, täydellistä munkkilatinaa minulle.


Mies läimäytti ahavoituneen kätensä kirjapinon päälle ja hihkaisi: "Iha helppo! Pita vain luke nama!"

Asenne on tapa, jolla suhtaudut asioihin, vaikkapa tuleviin haasteisiin. Olitpa siis varttuneempi tai vaikkapa opintielle juuri lähtenyt: muista oikean asenteen merkitys!

Kun uskoo itseensä, voi selvitä todella pahoista kaulakiikuista.

PS. Tästä ja muista teemoista olen kertonut keväällä ilmestyneessä kirjassani Pääsykoeopas (Talentum, 2015). Katso myös Lukuneuvojan blogipostaus aiheesta.