perjantai 30. lokakuuta 2015

Psykologit rakastavat U-käyrää!

Tutkijat ovat kautta aikojen mieltyneet erilaisiin kuvioihin, käppyröihin ja laatikkoleikkeihin.

Se johtuu tietenkin siitä, että tieteen tärkeimpiä pyrkimyksiä on löytää lainalaisuuksia; tehdä asioista ikään kuin yksinkertaisia.

Sehän ei tietenkään (läheskään) aina onnistu. Todellisuudessa elävän elämän asiat ovat näet perin juurin harvoin niiiin yksinkertaisia! Eivät ne oikein laatikkoon mahdu.

Otan tässä postauksessani esille yhden kuvion, jota on käytetty kuvaajana hyvin monilla tieteenaloilla. Kyse on niin sanotusta käänteisestä U-käyrästä.

Koska olen itse opettaja, minua tietysti kiinnostaa oppiminen. Esimerkiksi oppimisen ja stressin välistä yhteyttä on kuvattu moisella häkkyrällä eli nurin kumotulla U:lla.


Yllä oleva kuvio pyrkii osoittamaan, että kaikki stressaaminen ei suinkaan ole aina pahaksi.

On siis olemassa myös hyvää, hyödyllistä stressiä. Hyvää stressiä on esimerkiksi se, että koet jonkin asian suorastaan hykerryttävän innostavaksi haasteeksi.

Hyvän stressin kohtaavat arjessaan toistuvasti myös urheilijat, tai vaikkapa työkseen esiintyvät ihmiset.

Totuuden nimiin myönnän, että suurimmaksi osaksi stressi on kyllä haitallista. Kun stressin määrä ylittää tietyn rajan, se kyllä heijastuu suoriutumiseemme ei-toivotuilla tavoilla, jopa jyrkästi.

Älä innostu liikaa!

Psykologiassa tunnetaan myös ns. Yerkes-Dodson laki. Se puolestaan kuvaa innokkuuden ja suorituskyvyn välistä suhdetta.

Käytännössä kyse on siitä, että on tiettyyn rajaan asti hyödyksi innostua asiasta, jonka haluaa oppia.

Mutta, mutta. Jos menee överiksi, eli innostuu liikaa, niin sepäs estääkin oppimista. Ajatelkaa vaikkapa 3-vuotiasta, joka ajaa hienosti apurattailla varustettua polkupyörää.

Annas olla, kun apurattaat otetaan pois – kas, naapero ei enää muista edes sitä, mihin päin pedaalimia pitikään polkea!

Aina U-käyrä ei toimi

Teoriat voivat myös kaatua. Niin saattaa käydä U-käyrällekin.

Aivan tuoreiden tutkimusten mukaan työntekijöiden suurin tuottavuus ajoittuu 40 - 50 ikävuoden välille. Mutta: vielä 50 - 60 -vuotiaidenkin työnteko on tehokkaampaa kuin alle 40-vuotiaiden.

Tämä tulos on merkittävä, sillä aina 1800-luvulta lähtien työntekijän tuottavuuden on ajateltu noudattavan tämänkertaisen aiheemme, eli käänteisen U-käyrän muotoa.


On siis uskottu, että U saavuttaa huippunsa melko nopeasti ja alkaa laskea, kun ihmisen fyysinen työkyky heikkenee. Käytännössä, elämänkokemus tai työkokemus eivät enää riitä korvaamaan tuottavuuden heikkenemistä.

Miksi nyt sitten uskotaan, ettei käyrä kurvaakaan alaspäin? Uusi uskomus johtuu tietysti siitä, että nykyisin työssä ei vaadita samaa fyysistä voimaa kuin aikaisemmin!

Niin raskasta fyysistä työtä tekee enää arviolta neljännes tai viidennes työntekijöistä.

PS. Ylin kuvio on napattu teoksestani Pääsykoeopas (Talentum, 2015)

tiistai 20. lokakuuta 2015

ADHD ja yrittäjyys?

Kieltämättä, joskus olen kiitellyt pitkää varttani. Siinä, missä joku toinen tarvitsee monenlaisia kurottimia, voi ulottuvampi hallita ympäristöään kunhan vain oikaisee yläraajansa.

Tällaisia tilanteita tulee eteen marjametsällä tai vaikkapa maalaushommissa räystään alla.

Älkää kuitenkaan luulko, ei pituudesta silkkaa auvoa koidu! Körötellessäni taannoin onnikalla läpi puolen Suomen, ehdin kerran jos toisenkin pähkiä, miten saisin laskostettua alaraajani penkkien lomaan.

           Roman Kraft

Kas, tästäpä sain oivan aasinsillan erilaisuuteen.

Erilaisuus on tärkeä, nykykouluun ehdottomasti kuuluva asia. Nimittäin, jokaisessa koululuokassa on koko joukko erilaisia oppijoita. Aiemmin heitä ei ole erityisemmin pantu merkille.

Toisin on nyt. ”Tavallisten” tyttöjen ja poikien lisäksi luokasta löytyy varmuudella ainakin yksi Maija tai Matti, joka on saanut osakseen  ADHD -diagnoosin. Tai Epe, joka ei ole sitä vielä saanut.

Ei pelkkä ongelma

ADHD on lievä aivotoiminnan häiriö, jonka arvioidaan vaivaavan noin viittä prosenttia, hieman vähäisempänä jopa kymmenesosaa kaikista koulujemme oppilaista.

Koska ADHD on tarkkaavaisuushäiriö, se vaikuttaa keskittymiskykyyn. Monet aivan tavalliset oppimisen tilanteet voivat vaatia ADHD -ongelmaiselta lapselta äärimmäistä pinnistelyä.

           Len dela Cruz

Asioilla on kuitenkin puolensa, kuten on pituudellakin. Maailmalta voidaan poimia koko joukko loistavasti menestyneitä ihmisiä, jotka on vasta aikuisiällä todettu ilmiselviksi ADHD -tapauksiksi.

Aivan tuoreet tutkimukset ovatkin tuoneet lisää valoa vaikkapa ADHD:n ja yrittäjyyden suhteeseen. Nämä löydökset tukevat väitettä, ettei ADHD ole pelkkä ongelma.

ADHD-oireisia on yrittäjinä

Minua piristi tutkijoiden tarjoama tuore näkökulma. He olivat keksineet kysyä, mitä sellaista esimerkiksi yrittäjyydessä on, että juuri se tuntuu vetävän puoleensa ADHD -diagnoosin saaneita ihmisiä.

Niitähän löytyi. Syracusen yliopiston tutkijoiden mukaan ADHD-oireinen ihminen näyttäisi muita useammin hakeutuvan tilanteisiin, jotka lupaavat vaihtelua, jopa seikkailun aineksia.

           Edgaras Maselskis

Sitähän yritystoiminta usein on. Levottomuuden kokemukset panevat etsimään uutta asentoa, uusia mahdollisuuksia!

Tutkijat puhuivat yrittäjän impulsiivisuudesta. Toiminnallinen impulsiivisuus lisää halua, ja jopa kykyä toimia epävarmoissa tilanteissa.

Yrittäjä on avoin. Hänen tutkaimensa kartoittavat maastoa. Eivätkä vain kartoita. Hän uskaltaa meitä ”tavallisia” varmemmin tuiki tuntemattomalle maaperälle.

Miksi hän näin tekee?

Siksi, että tuntematon on oivaa vastalääkettä tylsyydelle; ja nimenomaan tylsyyttä ADHD-ihminen vihaa!

Yrittäjälle riskinotto ei suinkaan ole tyhmää piittaamattomuutta, vaan kykyä tehdä päätöksiä tilanteissa, joista ei ole täyttä varmuutta.

           Samuel Zeller

Kun tutkijat kysyivät yrittäjiltä, miten ihmeen kummassa he voivat toimia "järkevästi" tilanteissa, jotka muistuttavat lähinnä kaaosta. Vastaus oli suorasukainen ja napakka: intuitio!

Ehkä se on juuri näin.

Siinä, missä me tavalliset tallaajat vatuloimme ja jappasemme onnemme ohi, ADHD-tyyppi improvisoi. Hän käsittelee intuitionsa pohjalta kaaosta, jossa on. 

Luulen, että se on hänen aivoilleen helppoa: onhan hän itse osa oman elämänsä kaaosta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Miksi vastustamme muutosta?

Otsikon kysymys on kulunut, jopa iänikuiselta kalskahtava, mutta aina toisinaan sitä huomaa olevansa taas kerran tämän ihmetyksen äärellä.

Tällä kertaa mietin sitä, miksi muutoksiin liittyy niin paljon puhetta. Moniko muutoshokema pitää sisällään todellisen, syvälle käyvän muutoksen? Ei kai lopulta kovinkaan moni.

Tämä panee päättelemään, että meissä (lue: sisällämme) lienee jotakin sellaista, joka haluaa sinnikkäästi roikkua kiinni olemassa olevissa rakenteissa.


Jokin aika sitten satuin kuulemaan erään terveysasiantuntijan haastattelun radiosta. Kyse oli laihduttamisesta – "muutosprosessihan" sekin on.

Ekspertti totesi ykskantaan laihduttaminen olevan jotakuinkin turhaa touhua. Ihmisen geeneihin on nääs koodattuna niin vahvasti ikiaikainen, muutosta vastustava viesti.

Tämän geneettisen koodin johdosta kehomme pyrkii härkäpäisesti palautumaan laihduttamista edeltävään tilaan. Siksi yli 90 prosenttia laihduttajista epäonnistuu – pitkällä tähtäimellä.

Muitakin yksilötason syitä on

Otetaanpa esimerkki työpaikalta. Kuvitellaan, että työyhteisösi on tullut muutoksen partaalle. On tulossa lakimuutoksia, muutoksia toimintaympäristössä, digitalisaatiota jne.

Sinua tämä kaikki uusi pelottaa, koska… Nii’in, tähän saakka olet ollut kaikkien arvostama osaaja.

Mitä, jos kaikki vanhat taidot pitääkin heittää romukoppaan ja alkaa tehdä tuossa (tuntemattomassa!) uudessa tilanteessa jotakin sellaista, mitä et ole koskaan ennen tehnyt!


Se ei voi johtaa hyvään, mietit. Syntyy vääjäämättä virheitä ja epäonnistumisia. Vähintäänkin joudut valvomaan öitäsi ja kouluttautumaan uuteen.

Nii'in. Tätä tällaista me ihmiset kestämme huonosti.

Siksi ajattelemme: ”Parempi tapella muutosta vastaan ja yrittää säilyttää asiat entisellä mallilla. Eihän tuohon eläkkeeseenkään ole kuin neljä vuotta.”

Entä ne ulkopuoliset syyt?

On väitetty: jokainen organisaatio on monimutkaisin sidoksin kiinni siinä paradigmassa, jonka keskellä se toimii. Sieltäkin vastustavia voimia löytyy.

Toisin sanoen, vaikkapa pieni yksittäinen yliopiston laitos ei voi enempäänsä muuttua, koska se on osa yliopistoa, joka puolestaan on osa asetuksin säädeltyä valtion opetus- ja kulttuurihallintoa jne.


Käytännössä mikään organisaatio ei voi irtautua omasta toimintaympäristöstään, eikä alkaa toimia vakuumissa. Tällaisten asioiden yhteydessä puhutaan organisaation sisäisestä kitkasta.

Vaikka sanon näin, en halua silti vapauttaa yksilöä vastuusta. Ai, miksi? Siksi, että valtaosaltaan organisaatioiden ominaisuudet kumpuavat sen jäsenistä, meistä ihmisistä.

Mehän työyhteisön teemme, eikö totta.

Entä todelliset, ”oikeat” syyt?

Palaan alkupään kysymykseen: miksi niin harvoin mikään oikein todella muuttuu?

Voisiko vielä olla niinkin, että ihmisillä on oikeasti etukäteistä, jonkinlaista intuitiivista tietoa siitä, että tämä tulossa oleva muutos ei kyllä taatusti tuo onnea?

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun sain sähköpostia valtion ylemmältä virkamieheltä:

”Muutokset ovat arkipäivää. Olemme kolmannen hallintorakenneuudistuksen kourissa – rahan puutteen vuoksi – viiden vuoden sisään.


Tässä uudistuksessa moni joutuu vaihtamaan tehtäviään, työpaikkaansa ja pelkona ovat myös irtisanomiset.

Arjen työmäärä kasvaa merkittävällä nousukulmalla ja samaan aikaan johdon pitäisi pystyä käyttämään aikaansa yksikkönsä ja ihmisten kehittämiseen - usein mahdoton yhtälö!”

Tämä viesti laittoi pohtimaan, minkä verran meillä ”hämmentyneitä organisaatioita”, työyhteisöjä, jotka muuttavat toimintojaan vain siksi, että muutos on ”modernia” – nähkääs, kun kaikki nykyaikaiset organisaatiot muuttuvat.

Tokihan meidänkin pitää!

PS. Kuvat ovat Ruotsin lapista, Arjeplogista (elokuu 2015)