keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Miksi vastustamme muutosta?

Otsikon kysymys on kulunut, jopa iänikuiselta kalskahtava, mutta aina toisinaan sitä huomaa olevansa taas kerran tämän ihmetyksen äärellä.

Tällä kertaa mietin sitä, miksi muutoksiin liittyy niin paljon puhetta. Moniko muutoshokema pitää sisällään todellisen, syvälle käyvän muutoksen? Ei kai lopulta kovinkaan moni.

Tämä panee päättelemään, että meissä (lue: sisällämme) lienee jotakin sellaista, joka haluaa sinnikkäästi roikkua kiinni olemassa olevissa rakenteissa.


Jokin aika sitten satuin kuulemaan erään terveysasiantuntijan haastattelun radiosta. Kyse oli laihduttamisesta – "muutosprosessihan" sekin on.

Ekspertti totesi ykskantaan laihduttaminen olevan jotakuinkin turhaa touhua. Ihmisen geeneihin on nääs koodattuna niin vahvasti ikiaikainen, muutosta vastustava viesti.

Tämän geneettisen koodin johdosta kehomme pyrkii härkäpäisesti palautumaan laihduttamista edeltävään tilaan. Siksi yli 90 prosenttia laihduttajista epäonnistuu – pitkällä tähtäimellä.

Muitakin yksilötason syitä on

Otetaanpa esimerkki työpaikalta. Kuvitellaan, että työyhteisösi on tullut muutoksen partaalle. On tulossa lakimuutoksia, muutoksia toimintaympäristössä, digitalisaatiota jne.

Sinua tämä kaikki uusi pelottaa, koska… Nii’in, tähän saakka olet ollut kaikkien arvostama osaaja.

Mitä, jos kaikki vanhat taidot pitääkin heittää romukoppaan ja alkaa tehdä tuossa (tuntemattomassa!) uudessa tilanteessa jotakin sellaista, mitä et ole koskaan ennen tehnyt!


Se ei voi johtaa hyvään, mietit. Syntyy vääjäämättä virheitä ja epäonnistumisia. Vähintäänkin joudut valvomaan öitäsi ja kouluttautumaan uuteen.

Nii'in. Tätä tällaista me ihmiset kestämme huonosti.

Siksi ajattelemme: ”Parempi tapella muutosta vastaan ja yrittää säilyttää asiat entisellä mallilla. Eihän tuohon eläkkeeseenkään ole kuin neljä vuotta.”

Entä ne ulkopuoliset syyt?

On väitetty: jokainen organisaatio on monimutkaisin sidoksin kiinni siinä paradigmassa, jonka keskellä se toimii. Sieltäkin vastustavia voimia löytyy.

Toisin sanoen, vaikkapa pieni yksittäinen yliopiston laitos ei voi enempäänsä muuttua, koska se on osa yliopistoa, joka puolestaan on osa asetuksin säädeltyä valtion opetus- ja kulttuurihallintoa jne.


Käytännössä mikään organisaatio ei voi irtautua omasta toimintaympäristöstään, eikä alkaa toimia vakuumissa. Tällaisten asioiden yhteydessä puhutaan organisaation sisäisestä kitkasta.

Vaikka sanon näin, en halua silti vapauttaa yksilöä vastuusta. Ai, miksi? Siksi, että valtaosaltaan organisaatioiden ominaisuudet kumpuavat sen jäsenistä, meistä ihmisistä.

Mehän työyhteisön teemme, eikö totta.

Entä todelliset, ”oikeat” syyt?

Palaan alkupään kysymykseen: miksi niin harvoin mikään oikein todella muuttuu?

Voisiko vielä olla niinkin, että ihmisillä on oikeasti etukäteistä, jonkinlaista intuitiivista tietoa siitä, että tämä tulossa oleva muutos ei kyllä taatusti tuo onnea?

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun sain sähköpostia valtion ylemmältä virkamieheltä:

”Muutokset ovat arkipäivää. Olemme kolmannen hallintorakenneuudistuksen kourissa – rahan puutteen vuoksi – viiden vuoden sisään.


Tässä uudistuksessa moni joutuu vaihtamaan tehtäviään, työpaikkaansa ja pelkona ovat myös irtisanomiset.

Arjen työmäärä kasvaa merkittävällä nousukulmalla ja samaan aikaan johdon pitäisi pystyä käyttämään aikaansa yksikkönsä ja ihmisten kehittämiseen - usein mahdoton yhtälö!”

Tämä viesti laittoi pohtimaan, minkä verran meillä ”hämmentyneitä organisaatioita”, työyhteisöjä, jotka muuttavat toimintojaan vain siksi, että muutos on ”modernia” – nähkääs, kun kaikki nykyaikaiset organisaatiot muuttuvat.

Tokihan meidänkin pitää!

PS. Kuvat ovat Ruotsin lapista, Arjeplogista (elokuu 2015)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti