torstai 26. marraskuuta 2015

Digitalisaatio tulee

Tai, kyllähän me jo olemme keskellä sitä. Käytännössä se on sitä, että erilaisten tietoteknisten sovellusten käyttö lisääntyy suorastaan pökerryttävällä vauhdilla.

Arjessamme se näkyy vaikkapa niin, että mobiili netinkäyttö alkaa olla enemmistön arkea.


Tässä näpytellessä hiipii mieleen ranskalaisen esseisti Gilles Finchelsteinin muutaman vuoden takainen lohkaisu: ”Digitaalisuus on onni ja ongelma samassa paketissa.”

Onnen aavistamme, mutta yksi ongelmista on se, että tänään emme todellakaan tiedä, miltä huominen näyttää – ylihuomisesta puhumattakaan.

Sumea tulevaisuus sumentaa myös suunnittelua, vaikkapa koulutuksen suunnittelua.

Digikuilua pelätään

Tarkoitan sitä, että osaako joku varmasti kertoa, millaisia autoasentajia tulevaisuudessa tarvitaan? Entä, millaisia terveydenhuollon ammattilaisia tarvitaan?

Eihän ole pitkääkään aikaa siitä kun leviteltiin listoja kuolevista ammateista. Ja myös uusista ammateista. Molempien listojen synnyn suurin taustavaikuttaja oli, kuinka ollakaan, digitalisaatio.


Lupasin edellisessä blogissani palata Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen esille nostamaan huoleen koulun jäämisestä jälkeen digitalisaatiokehityksestä.

Tutkijathan puhuivat suorastaan diginuorten ja koulun välisestä kuilusta.

Myönnän huolen. Onhan se ilman muuta ongelma, elleivät opettajat voi ohjata sellaista, mitä eivät itse hallitse tai, jos itse elävät aivan ”toisenlaista todellisuutta”.

Tosin, tämä ”toisenlainen todellisuus” ja sen arvo sinällään kaipaisi oman, hieman filosofisemman bloginsa. Kirjoitan siitä aivan erikseen, joskus.

”Onhan se vaan mukavaa!”

Otan siis esille aivan muutaman näkökulman digitalisaatiokehityksen suunnista nimenomaan koulussa. Näistä olen jutellut mm. melko monen sosiaalisen median ammattilaisten kanssa.

Ammattilaiset ovat nostaneet esille esimerkiksi pelon siitä, että koulut tulevat ottaneeksi käyttöönsä teknologiaa, sovelluksia tai vaikkapa erilaisia some-ympäristöjä ”yleisen paineen”, ilmapiirin, tai niiden mediatrendikkyyden takia.


Asioita ei siis aina tehdäkään tarkoituksenmukaisuusnäkökulma (heh, mikä sana!) edellä, vaan siksi, että ”niin kuuluu nykyään tehdä”, ”nyt oli rahaa tableteihin” tai: ”onhan se vaan mukavaa.”

Se, mitä halusin sanoa, on tämä: digitalisaatio ei saisi olla koululle koskaan itseisarvo, vaan laitteistolle ja sen käytölle koulun arjessa olisi löydyttävä perusteltu pedagoginen näkökulma. Aina.

Miten käy tasa-arvon?

En voi väittää, etteikö minua välillä myös huolettaisi kehitys, eikä vain koulun näkökulmasta.

Digitalisaatiohan edellyttää (tämän) tietoyhteiskunnan kansalaisilta taitoja, joita ilman ei voi täysipainoisesti osallistua kaikkeen.

Esimerkiksi tämän päivän some-osaajat ovat nyt ja jatkossa vielä enemmän työelämässä muita edellä.

Useimmat lapset ja nuoret oppivat verkossa ja verkostoissa, koulussa ja sen ulkopuolella, mutta miten käy vanhuksille tai muille yhteiskunnan marginaalissa oleville (vaikkapa vähävaraisille)?


Tai: miten käy sille lapselle tai varhaisnuorelle, jolla ei kaikesta huolimatta ole vaikkapa tarvittavaa teknologiaa käytössään?

Jos siis on kunta ja koulu (uskokaa tai älkää: sellaisiakin on!), joka ei kerta kaikkiaan selviä näistä haasteista – eli ei käytännössä pysty tarjoamaan kaikille koulukkaille niitä vempeleellisiä lähtökohtia, joita digitalisaatio ja sen taidot edellyttävät?

Eikä kotoakaan tule tukea, kun äiskä on ollut työttömänä jo viisi vuotta, eikä iskää ole näkynyt vuosiin?

Koulun suureksi haasteeksi jää tasavertaisuuden varmistaminen, mutta entä, jos ei se vaan kykene? Tiedän toki, että muitakin näkökulmia tasa-arvosta on esitetty.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kadonnut koulun merkitys

Viime viikolla julkistettiin Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen tiedote, jonka mukaan puolet "suomalaisista alakoululaisista" näyttäisi kadottaneen koulun merkityksen.

Eikä siinä kaikki. Tutkijoiden mukaan lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. Nämä lapset kuulemma kokevat "merkityskatoa" suhteessa laajemminkin koulunkäyntiin.

Tutkijoiden mukaan varhaisteinit esimerkiksi kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöä.

           Roger Burkhard

Ja koskapa näin on, on syntymässä "merkityskuilu" koulun ja nuorten välille. Kun merkitys hämärtyy, nuoret suuntaavat koulun sijaan energiansa muualle.

Merkityskatoa kokevista nuorista joka neljäs on kyllästynyt kouluun ja kokee, ettei koulunkäynti voisi vähempää kiinnostaa.

Mutta, onko tämä totta?

En nyt ota esille kaikkia tähän tutkimustiedotteeseen koottuja väittämiä, mutta tartun ylle esitettyihin, koska jo ne riittivät pysähdyttämään. Ovatpahan vakavia väitteitä, jos ovat totta.

Ensinnäkin: luulen, että melko moni opettaja päätyi alapaulalle tavailtuaan tuota uutista aamukahvipöydässä.

Tiedotteessahan nimittäin melkoisen suoraan todetaan se, että koulu ei ole onnistunut ja kouluissa työskentelevät opettajat saisivat kyllä tuijotella peiliin.


Se, mikä minua opettajankouluttajana (ja filosofinakin) häiritsi tässä tiedotteessa, oli mutkien oikominen – maailma nähdään siinä kyllä jotenkin yksinkertaisempana kuin se kenties onkaan.

On niin tavattoman muodikasta väittää, että "merkityskato" hoituu kuntoon riittävän pitkällä digiloikalla. On olemassa vahva sosiaalinen tilaus moiselle ajattelulle. Mediakin siitä tykkää.

Mutta, niinkö se on: että kouluun vemputtimia kärräämällä ja uusia appseja latailemalla saataisiin aikaan peräti uusi mieli ja merkitys tälle kaikelle?!

Tutkijaa tässä jokin häiritsee

Uskon, että kyllä uusi teknologia varmasti helpottaisi koulutyötä monessa kunnassa. Myönnän senkin, että kyllähän uudet välineet ja uudet toimintatavat varmasti valmistavat lapsia siihen yhteiskuntaan, johon he koulun jälkeen ovat siirtymässä. Kannatan sitä.

Mutta eivät ne ole ratkaisu lasten kokemaan merkityskatoon, kyynistymiseen tahi kyllästymiseen. Jos näin olisi, niin johan tähän kannattaisi satsata heti paikalla muutama miljardi!

           Jon Ottosson

Ei. Kyllä näiden ongelmien taustat ovat paljon, paljon syvemmällä elämäntavassamme – kaikessa siinä, mitä ympärillämme on, ja mitä koetamme kovin vajavaisesti itsellemme ja lapsukaisillemme jäsentää.

Eikä ollenkaan kaikkein merkityksettömintä ole se, kuinka suhtaudumme toisiimme.

Koulu ei myöskään ole vakuumi. Pitää muistaa, että lapset sentään viettävät 75 prosenttia vuorokaudestaan koulun seinien ulkopuolella (arkipäivisinkin, saati viikonloppuisin).

Onko Helsinki yhtä kuin Suomi?

On jotenkin kornia ajatella, että koululaiset tulisivat kouluihinsa tyhjinä tauluina, kauniisti kammattuina ja puettuina mallinuorisokansalaisina, jossa he sitten alkavat (maailman parhaan opettajankoulutuksen saaneiden (!) opettajiensa johdolla) kyynistymään ja kokemaan syvenevää merkityksen puutetta.

Ja lopuksi, eikä vähimpänä: tämä tutkimus tehtiin Helsingissä. Siihen osallistui 759 helsinkiläislasta.

Jotenkin en voi ajatella sitäkään, että 759 helsinkiläislasta vastauksineen on yhtä kuin ”kaikki Suomen 6 -luokkalaiset”.


Olen ehtinyt vaihtaa ajatuksia tässä tutkimuksessa tehdyistä yleistyksistä muutamien opettajien kanssa.

Eivät he sitä kiellä, etteikö tällaistakin voisi jossakin olla. Mutta: kukaan heistä ei ainakaan vielä ole kohdannut moista ”merkityskatoa” tai totaalista kiinnostuksen puutetta omissa alakouluissaan.

Ehkä tutkijat voisivatkin ensikädessä korjata sanan ”suomalaisista” tilalle sanan ”pääkaupunkiseudun” tai peräti ”helsinkiläisistä”, sillä en ole varma, hyväksyvätkö edes espoolaiset tai vantaalaisetkaan moista yleistystä.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Mikä on kohtuullista (työssä)?

Sain lukijapalautetta. Minulle kirjoittanut kehitysinsinööri – kutsun häntä tässä Pekaksi – kertoi lukevansa parhaillaan kirjaani Pakattu aika (Gummerus, 2010).

Hän oli saanut kirjan lainaksi kaveriltaan. Ongelmana oli aluksi ollut se, että Pekka ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt aloittaa lukemista, koska ”aika oli ollut niin kortilla”.

Ja koska näin oli, hän ei tietenkään voinut saada kirjasta itselleen sitä hyötyä, jotka koki nyt erilaisina neuvoina ja jopa kehotuksina kirjan sivuilta löytäneensä.


Yksi tuon kirjan ajatuksistahan on se, mistä jo italialainen Vilfredo Pareto (väljästi) puhui. Hänhän tähdensi sitä, ettei ole niinkään tärkeää se, miten pitkiä työpäiviä teemme.

Tärkeämpää on se, miten hyödynnämme aikamme.

Tähän oli Pekkakin kiinnittänyt huomiota. Hän oli tullut panneeksi merkille kirjani sanoman ristiriidan suhteessa muodikkaaseen nykypuheeseen (työajan pidentämisestä).

Pekka jopa vinkkasi minulle

Aivan tuoreen Taloussanomien jutun, jossa muuan pomo paljastaa, miten työntekijät saadaan urakoimaan - tuosta vain - jopa 80-tuntisia työviikkoja.

Totta se on. Kyseisessä jutussa kirjoittava kanadalainen yrittäjä muistuttaa, etteivät esimerkiksi kasvuyritykset (hän itse pyörittää yhtä sellaista) ole ollenkaan niin kuin muut yritykset.


Tämän pomon mukaan on hyvin tärkeää, että startupissa aloittavat uudet työntekijät tietävät tarkasti, millaista sitoutumista heiltä tullaan odottamaan.

Jutussa kysytään hieman provokatorisesti: miten on mahdollista, että niin monet Kanadan välkyimmistä tyypeistä paiskivat yli 80-tuntisia työviikkoja ja jaksavat aina vaan hymyillä?

Tulkoon tähän väliin sanottua, että juttu on alun perin julkaistu sanomalehti The Globe and Mailissa ja sen on kirjoittanut Grouplend —nimisen startupin perustaja Kevin Sandhu.

80-tuntisia työviikkoja?!

No, Herra Sandhun mukaan ensimmäinen askel kohti 80-tunnin työviikkoja on varmistaa, että uudet työntekijät tietävät, että startupit ovat aivan omanlaisiaan yhtiöitä, joissa klo 9–17 ei tule pätemään.

Työskentely meillä edellyttää sitoutumista, joka ylittää selvästi tyypillisen työnantaja–työntekijä-suhteen, sanoo Sandhu. On aina varmistettava, että uusi työntekijä uskoo sydämestään firmamme missioon!

Elleivät kaikki ”koe olevansa osa jotain uskomattoman merkityksellistä ja mullistavaa”, he eivät luultavasti samaistu työtovereihinsa ja saavat sitten "burn-outin".


Ja sitten puhutaan paljon sitä samaa (suokaa anteeksi brutaali ilmaukseni) potaskaa, josta näissä yhteyksissä usein puhutaan.

Puhutaan siitä, kuinka "uuden polven startupit" näkevät vaivaa, jotta firman työntekijöiden puolisot ja perheet voivat osallistua lainayhtiön tilaisuuksiin "niin usein kuin mahdollista".

Puhutaan siitä, kuinka ”nämä yritykset” tekevät parhaansa kunnioittaakseen työntekijöittensä perheitten tarpeita joustavilla työtunneilla, etätyöllä yms.

Sandhun mukaan haastavan työn vastapainona startupit tarjovatkin sitten aivan "loputtomasti etuja".

Mikään ei kuulemma vedä vertoja tunteelle, joka nousee siitä, että saa olla tekemässä jotain ”todella valtavaa”.

Miksi tämä tuntuu tutulta?

Sanokaa, mistä johtuu, että muistelen törmänneeni tällaiseen jo vuosituhannen vaihteessa (jopa 1990-luvun lopulla), siis siihen aikaan, kun Suomi alkoi todella kukoistaa teknologiavetoisella luovuudella. Ja Sandhu oli tuolloin vielä alakoulussa.

Nimittäin, juuri tuolta ajalta on peräisin suora lainaus työterveyslääkäriltä, jonka tuolloin tallensin johonkin kansioistani. Kas, se kuuluu näin:

”Vastaanotollani ei ole kovinkaan harvinainen näky kolmekymppinen nainen tai mies, joka on jo ehtinyt polttaa itsensä täysin loppuun.


Nämä korkeasti koulutetut uraihmiset ovat hälyttävä esimerkki siitä, että työkulttuuristamme puuttuu voimavaroja ylläpitävät ja kartuttavat elementit. Työnilon tilalle on tullut puurtaminen, kilpailu ja selviytyminen.”

En siis usko siihen, mistä Sandhu puhuu. Ihminen ei ole kone. Edellenkään. Olipa työ sinällään miten palkitsevaa tahansa, se on vain osa sitä arjen todellisuutta, jossa työntekijä on.

Ellei työyhteisö toimi, homma nilkuttaa, ellei johtaminen ole kunnossa, homma sakkaa ja vielä: elleivät kotiolot (suhteet läheisiin yms.) ole edes jossain määrin tasapainossa, homma flobbaa varmuudella.

Ja paljon muuta.

Nämä herra Sandhun puhumat asiat ovat kauniita, suorastaan idealistisia asioita, mutta valitettavasti reaalimaailma ei toimi tällä tavoin. En ole nähnyt sen tekevän niin.