torstai 26. marraskuuta 2015

Digitalisaatio tulee

Tai, kyllähän me jo olemme keskellä sitä. Käytännössä se on sitä, että erilaisten tietoteknisten sovellusten käyttö lisääntyy suorastaan pökerryttävällä vauhdilla.

Arjessamme se näkyy vaikkapa niin, että mobiili netinkäyttö alkaa olla enemmistön arkea.


Tässä näpytellessä hiipii mieleen ranskalaisen esseisti Gilles Finchelsteinin muutaman vuoden takainen lohkaisu: ”Digitaalisuus on onni ja ongelma samassa paketissa.”

Onnen aavistamme, mutta yksi ongelmista on se, että tänään emme todellakaan tiedä, miltä huominen näyttää – ylihuomisesta puhumattakaan.

Sumea tulevaisuus sumentaa myös suunnittelua, vaikkapa koulutuksen suunnittelua.

Digikuilua pelätään

Tarkoitan sitä, että osaako joku varmasti kertoa, millaisia autoasentajia tulevaisuudessa tarvitaan? Entä, millaisia terveydenhuollon ammattilaisia tarvitaan?

Eihän ole pitkääkään aikaa siitä kun leviteltiin listoja kuolevista ammateista. Ja myös uusista ammateista. Molempien listojen synnyn suurin taustavaikuttaja oli, kuinka ollakaan, digitalisaatio.


Lupasin edellisessä blogissani palata Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen esille nostamaan huoleen koulun jäämisestä jälkeen digitalisaatiokehityksestä.

Tutkijathan puhuivat suorastaan diginuorten ja koulun välisestä kuilusta.

Myönnän huolen. Onhan se ilman muuta ongelma, elleivät opettajat voi ohjata sellaista, mitä eivät itse hallitse tai, jos itse elävät aivan ”toisenlaista todellisuutta”.

Tosin, tämä ”toisenlainen todellisuus” ja sen arvo sinällään kaipaisi oman, hieman filosofisemman bloginsa. Kirjoitan siitä aivan erikseen, joskus.

”Onhan se vaan mukavaa!”

Otan siis esille aivan muutaman näkökulman digitalisaatiokehityksen suunnista nimenomaan koulussa. Näistä olen jutellut mm. melko monen sosiaalisen median ammattilaisten kanssa.

Ammattilaiset ovat nostaneet esille esimerkiksi pelon siitä, että koulut tulevat ottaneeksi käyttöönsä teknologiaa, sovelluksia tai vaikkapa erilaisia some-ympäristöjä ”yleisen paineen”, ilmapiirin, tai niiden mediatrendikkyyden takia.


Asioita ei siis aina tehdäkään tarkoituksenmukaisuusnäkökulma (heh, mikä sana!) edellä, vaan siksi, että ”niin kuuluu nykyään tehdä”, ”nyt oli rahaa tableteihin” tai: ”onhan se vaan mukavaa.”

Se, mitä halusin sanoa, on tämä: digitalisaatio ei saisi olla koululle koskaan itseisarvo, vaan laitteistolle ja sen käytölle koulun arjessa olisi löydyttävä perusteltu pedagoginen näkökulma. Aina.

Miten käy tasa-arvon?

En voi väittää, etteikö minua välillä myös huolettaisi kehitys, eikä vain koulun näkökulmasta.

Digitalisaatiohan edellyttää (tämän) tietoyhteiskunnan kansalaisilta taitoja, joita ilman ei voi täysipainoisesti osallistua kaikkeen.

Esimerkiksi tämän päivän some-osaajat ovat nyt ja jatkossa vielä enemmän työelämässä muita edellä.

Useimmat lapset ja nuoret oppivat verkossa ja verkostoissa, koulussa ja sen ulkopuolella, mutta miten käy vanhuksille tai muille yhteiskunnan marginaalissa oleville (vaikkapa vähävaraisille)?


Tai: miten käy sille lapselle tai varhaisnuorelle, jolla ei kaikesta huolimatta ole vaikkapa tarvittavaa teknologiaa käytössään?

Jos siis on kunta ja koulu (uskokaa tai älkää: sellaisiakin on!), joka ei kerta kaikkiaan selviä näistä haasteista – eli ei käytännössä pysty tarjoamaan kaikille koulukkaille niitä vempeleellisiä lähtökohtia, joita digitalisaatio ja sen taidot edellyttävät?

Eikä kotoakaan tule tukea, kun äiskä on ollut työttömänä jo viisi vuotta, eikä iskää ole näkynyt vuosiin?

Koulun suureksi haasteeksi jää tasavertaisuuden varmistaminen, mutta entä, jos ei se vaan kykene? Tiedän toki, että muitakin näkökulmia tasa-arvosta on esitetty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti