maanantai 9. marraskuuta 2015

Mikä on kohtuullista (työssä)?

Sain lukijapalautetta. Minulle kirjoittanut kehitysinsinööri – kutsun häntä tässä Pekaksi – kertoi lukevansa parhaillaan kirjaani Pakattu aika (Gummerus, 2010).

Hän oli saanut kirjan lainaksi kaveriltaan. Ongelmana oli aluksi ollut se, että Pekka ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt aloittaa lukemista, koska ”aika oli ollut niin kortilla”.

Ja koska näin oli, hän ei tietenkään voinut saada kirjasta itselleen sitä hyötyä, jotka koki nyt erilaisina neuvoina ja jopa kehotuksina kirjan sivuilta löytäneensä.


Yksi tuon kirjan ajatuksistahan on se, mistä jo italialainen Vilfredo Pareto (väljästi) puhui. Hänhän tähdensi sitä, ettei ole niinkään tärkeää se, miten pitkiä työpäiviä teemme.

Tärkeämpää on se, miten hyödynnämme aikamme.

Tähän oli Pekkakin kiinnittänyt huomiota. Hän oli tullut panneeksi merkille kirjani sanoman ristiriidan suhteessa muodikkaaseen nykypuheeseen (työajan pidentämisestä).

Pekka jopa vinkkasi minulle

Aivan tuoreen Taloussanomien jutun, jossa muuan pomo paljastaa, miten työntekijät saadaan urakoimaan - tuosta vain - jopa 80-tuntisia työviikkoja.

Totta se on. Kyseisessä jutussa kirjoittava kanadalainen yrittäjä muistuttaa, etteivät esimerkiksi kasvuyritykset (hän itse pyörittää yhtä sellaista) ole ollenkaan niin kuin muut yritykset.


Tämän pomon mukaan on hyvin tärkeää, että startupissa aloittavat uudet työntekijät tietävät tarkasti, millaista sitoutumista heiltä tullaan odottamaan.

Jutussa kysytään hieman provokatorisesti: miten on mahdollista, että niin monet Kanadan välkyimmistä tyypeistä paiskivat yli 80-tuntisia työviikkoja ja jaksavat aina vaan hymyillä?

Tulkoon tähän väliin sanottua, että juttu on alun perin julkaistu sanomalehti The Globe and Mailissa ja sen on kirjoittanut Grouplend —nimisen startupin perustaja Kevin Sandhu.

80-tuntisia työviikkoja?!

No, Herra Sandhun mukaan ensimmäinen askel kohti 80-tunnin työviikkoja on varmistaa, että uudet työntekijät tietävät, että startupit ovat aivan omanlaisiaan yhtiöitä, joissa klo 9–17 ei tule pätemään.

Työskentely meillä edellyttää sitoutumista, joka ylittää selvästi tyypillisen työnantaja–työntekijä-suhteen, sanoo Sandhu. On aina varmistettava, että uusi työntekijä uskoo sydämestään firmamme missioon!

Elleivät kaikki ”koe olevansa osa jotain uskomattoman merkityksellistä ja mullistavaa”, he eivät luultavasti samaistu työtovereihinsa ja saavat sitten "burn-outin".


Ja sitten puhutaan paljon sitä samaa (suokaa anteeksi brutaali ilmaukseni) potaskaa, josta näissä yhteyksissä usein puhutaan.

Puhutaan siitä, kuinka "uuden polven startupit" näkevät vaivaa, jotta firman työntekijöiden puolisot ja perheet voivat osallistua lainayhtiön tilaisuuksiin "niin usein kuin mahdollista".

Puhutaan siitä, kuinka ”nämä yritykset” tekevät parhaansa kunnioittaakseen työntekijöittensä perheitten tarpeita joustavilla työtunneilla, etätyöllä yms.

Sandhun mukaan haastavan työn vastapainona startupit tarjovatkin sitten aivan "loputtomasti etuja".

Mikään ei kuulemma vedä vertoja tunteelle, joka nousee siitä, että saa olla tekemässä jotain ”todella valtavaa”.

Miksi tämä tuntuu tutulta?

Sanokaa, mistä johtuu, että muistelen törmänneeni tällaiseen jo vuosituhannen vaihteessa (jopa 1990-luvun lopulla), siis siihen aikaan, kun Suomi alkoi todella kukoistaa teknologiavetoisella luovuudella. Ja Sandhu oli tuolloin vielä alakoulussa.

Nimittäin, juuri tuolta ajalta on peräisin suora lainaus työterveyslääkäriltä, jonka tuolloin tallensin johonkin kansioistani. Kas, se kuuluu näin:

”Vastaanotollani ei ole kovinkaan harvinainen näky kolmekymppinen nainen tai mies, joka on jo ehtinyt polttaa itsensä täysin loppuun.


Nämä korkeasti koulutetut uraihmiset ovat hälyttävä esimerkki siitä, että työkulttuuristamme puuttuu voimavaroja ylläpitävät ja kartuttavat elementit. Työnilon tilalle on tullut puurtaminen, kilpailu ja selviytyminen.”

En siis usko siihen, mistä Sandhu puhuu. Ihminen ei ole kone. Edellenkään. Olipa työ sinällään miten palkitsevaa tahansa, se on vain osa sitä arjen todellisuutta, jossa työntekijä on.

Ellei työyhteisö toimi, homma nilkuttaa, ellei johtaminen ole kunnossa, homma sakkaa ja vielä: elleivät kotiolot (suhteet läheisiin yms.) ole edes jossain määrin tasapainossa, homma flobbaa varmuudella.

Ja paljon muuta.

Nämä herra Sandhun puhumat asiat ovat kauniita, suorastaan idealistisia asioita, mutta valitettavasti reaalimaailma ei toimi tällä tavoin. En ole nähnyt sen tekevän niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti