tiistai 29. joulukuuta 2015

Nykykirjallisuus on haastava laji

Jahas, jäi vaihteeksi kirja kesken. Liekö älynlahjoissani vikaa, mutta tuntuu kuin minulle olisi käynyt viime aikoina suorastaan tavan takaa niin.

Homma on siis mennyt niin, että olen innon puna poskilla aloittanut jonkin (yleensä: kotimaisen) romaanin, lukenut luvun ja heti perään toisen.


Mutta sitten on tapahtunut merkillinen juttu. Kolmannen luvun alussa, ehkä sivun 25 kieppeillä, joudunkin plaraamaan uudelleen alkuun ja kertaamaan ehkäpä jopa takakansitekstin.

Joku kävi muljauttamassa minut kärryiltä. Kuka se oli ja mikä tämän kirjan idea olikaan?

Minusta tuntuu, että tämä tämmöinen koskee erityisesti näitä uusimpia nykyromaaneja.

Onko niissä juonta laisinkaan?

Tai, ainakin niiden juonet ovat kaikkine käänteineen niin absurdeja ja monimutkaisia, etten tahdo millään niiden tiukimmista shikaaneista.

Sitäkään en ymmärrä, miksi kertojaa pitää vaihtaa jokaisen luvun kohdalla?

Juuri, kun luulin päässeeni kärryille Heidin ajatuksista ja uskoin samalla löytäneeni jopa tarinan päähenkilön, kirjailija tekeekin käsittämättömän äkkiliikun.


Hän vaihtaa näkökulmaa ja tulee tällä teollaan pudottaneeksi minut tienraviin.

Näin käy erityisesti silloin, jos luen kirjaani pätkän kerrallaan, kuten useat taitavat tehdä. Mikä ihmeen Bridget tämä nyt on, joka tuli sekoittamaan pakkaa – mimmi tuli ihan puskista?!

Sanokaa, kuka näin ilman mitään logiikkaa hyppelehtiviä kirjoja jaksaa lukea!

Tavoite: osoittaa lukijan tyhmyys?!

Eihän voi pysyä kärryillä, jos kirjan juoni on leikelty pienen pieniin todellisuuspirstaleisiin, joiden yhteyttä itse tarinaan on vaikea löytää.

Se on raastavaa maailmassa, jossa on pienelle ihmiselle ilmankin kosolti ymmärtämistä.

Voisiko olla niin, että nykykirjallisuuden perimmäinen pyrkimys onkin saattaa lukija tietynlaisen aidon tyhmyyden kokemuksen äärelle?


Kuulkaa, arvon kirjailijat: siihen ei nykyromaania tarvita. Tuon kokemuksen saa paljon vähemmälläkin (vaikkapa ostamalla Ikean lipaston, tai, vaihtamalla vesihanan).

Tuleepa mieleen muuankin suomalainen eturivin kirjailija, jonka tekstit oivaltavina kyllä osoittavat kirjoittajan leikkaavaa älyä, mutta jotka lopuksi sirpaloituvat niin pahoin, ettei lukija tahdo millään jaksaa loppuun.

Simppeliys kunniaan!

Sanokaa, kuka tarvitsee kirjaansa niin monta tasoa ja tulkintakehystä, ettei voi valehtelematta tai kohtuuttomasti liioittelematta kehua ymmärtävänsä niistä puoliakaan?

Yhä uudelleen tämän kokemuksen saatuaan sitä on alkanut kaivata sellaista pitkäsoutuista, rauhallista juonenkulkua, jonka tapaa Volter Kilven Alastalon salissa.


Sehän on kirja, jossa piippua sytytellään arviolta parikymmentä sivua. Tai, Joel Lehtosen Putkinotko, jossa yhden päivän tapahtumien kuvaamiseen on tarvittu 540 sivuun.

On muuten ihme, ettei tuon kirjan äärellä silti pitkästy - siis, ainakaan minä. Muista en mene takuuseen.

Jotenkin tuntuu kuin aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja monimutkaisia.

Onko sekin jokin trendi?


maanantai 14. joulukuuta 2015

Hyväksy stressaava todellisuus

Tiesittekö, että reilu puoli miljoonaa suomalaista popsii enemmän tai vähemmän säännöllisesti masennuslääkkeitä.

Sataprosenttista alkoholia tämä kansa kaataa kurkustaan vuoden aikana reilun ämpärillisen per henkilö. Huumeet yleistyvät ja kaikenlaisen sekakäytön lisääntyminen huolettaa.

Eikä siinä kaikki. Maamme talous on tiukemmalla kuin miesmuistiin.

Se on jopa niin tiukalla, ettei meillä näytä olevan suurtakaan varmuutta siitä, miten ihmeessä selviämme vaikkapa ikääntyvän väestömme mukanaan tuomista haasteista.


Puhumattakaan huolista maamme rajojen ulkopuolella: kaiken maailman terroristit räjäyttelevät tienvarsi- ja autopommeja milloin missäkin.

On iskuja kouluihin, lentokentille ja rautatieasemille. Mitä ja miksi, sitä on vaikea pienen ihmisen aivoituksillaan ymmärtää.

Tarkoitukseni ei ole olla masentava

Halusin vain lyhykäisellä johdannolla osoittaa, että elämme maailmassa, josta murheen aiheet eivät todellakaan näytä loppuvan. Oikeastaan kyse on sekä syistä että seurauksista.

Erilaiset huolenaiheet ja näiden synnyttämä stressi onkin tunnistettu, paitsi monien sairauksien, myös monien kotona tai työpaikalla tapahtuneiden väkivallantekojen taustalla olevaksi tekijäksi. 


On havaittu sekin, että mitä enemmän ilmassa on pelon sekaisen stressin lähteitä, sitä helpommin ihmiset reagoivat ei-toivotulla tavalla – vaikkapa turruttaviin lääkkeisiin ja humalaan turvautumalla.

Näihin(kin) kysymyksiin on tarttunut yhdysvaltalainen masennuksen tutkija Alex Korb kirjoittamalla teoksen ”The Upward Spiral”.

Korbin sanoma on typistettynä seuraava: koska stressi on niin merkittävä masennusta aiheuttava tekijä, meidän olisi koetettava eliminoida elämästämme stressin lähteitä – ainakin mahdollisimman monia niistä.

Toisaalta on oltava realisti

Koska maailma on sellainen kuin se on, emme tietenkään voi koskaan poistaa elämästämme kaikkia stressin lähteitä.

Tämän tosiasian takia meidän on kehitettävä itsellemme konsteja. Korbin mukaan muuan juju on siinä, että yksinkertaisesti vain hyväksymme tilanteen. Otamme asiat sellaisina kuin ne ovat.

Hyväksy tilanne (se, että elämä aina toisinaan stressaa), mutta muuta sen sijaan omaa tapaasi suhtautua stressaaviin asioihin.


Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koulutat aivojasi. Aivot nimittäin käsittelevät stressin uhkana. Se, että näin käy, johtuu puolestaan perimästämme.

Ongelma on siinä, että meillä on luolamiehen aivot. Ne ovat tottuneet käsittelemään paljon konkreettisempia tilanteita kuin ne tilanteet, joita nykyihminen arjessaan kohtaa.

Esimerkiksi epävarmuus kuukauden kuluttua vastaan tulevasta lainan lyhennyksestä on jotenkin epämääräisempi uhka kuin metsässä vastaan nelistävä karhu.

Käy ongelmia päin!

Molemmat tilanteet stressaavat, mutta nykyihmisen ongelma on se, että epämääräisiä uhkatekijöitä on niin paljon.

Kaiken lisäksi ne ovat niin mittavia, ettemme kykenisi hallitsemaan niitä - ei, vaikka meillä olisi aikaa miten. Näitä uhkia media tarjoilee aistiemme ulottuville jatkuvasti.

Sen sijaan, että hankkisimme stressaamalla, ahdistumalla ja masentumalla lisää kroonisia sairauksia, meidän pitäisi käydä pystyssä päin tulta päin - näin sanoo Korb.


On aina parempi tie koettaa selittää ristiriita itsensä ja ympäröivän maailman välillä, eikä kehitellä mieleensä epämääräisiä pelkoja tulipaloista, sairauksista jne.

Se, että hyväksymme stressaavat ihmiset, paikat ja asiat sellaisenaan, ei ole myöntymistä apatiaan ja passiivisuuteen, vaan enemmänkin todellisuuden julman luonteen hyväksymistä.

Jos et voi valvoa ihmisiä, paikkoja tai asioita, koeta edes ohjata omaa suhdettasi niihin. Kohtaa ongelma rohkeasti ja varaa aivoillesi enemmän aikaa mukautua!

Ensin se voi olla tuskallista, mutta pian - huomaat sen - ongelma alkaa ikään kuin nöyrtyä. Se notkistaa polvensa ja alkaa pienetä!


perjantai 4. joulukuuta 2015

Luovuus kiemurtelee, uinuu ja kimpoilee

Törmäsinpä muutamiin mielenkiintoisiin luovuutta käsitteleviin ajatuksiin, jotka olivat tuoreessa Psychology Today –lehden kolumnissa.

Kirjoituksen takaa löytyy Minnesotan yliopiston psykologian professori Wilma Koutstaal.

Yksi jutun pointeista tuntuu olevan se, että luovuus on jokseenkin sotkuista toimintaa. Se on täynnä yrityksiä ja erehdyksiä.

Luovuus ei juuri koskaan ole salaman nopeaa toimintaa. Saamme äärimmäisen harvoin ”leimahduksenomaisia ylivertaisia ideoita”, jotka todella toimivat myös käytännössä.


Juuri siksi on puhuttu luovasta prosessista. Prosessilla viitataan siihen, että idean syntyminen, haudonta ja kristallisoituminen – todellakin – ottaa oman aikansa.

Aika puolestaan voi olla melkein mitä tahansa minuuteista vuosiin; riippuen vähän siitä, miten mittavasta synnytystehtävästä kulloinkin on kysymys.

Luova prosessi oikkuilee

Luovuustutkijat ovat olleet löytävinään luovasta prosessista myös hitaampia ja nopeampia jaksoja.

Välillä asiat etenevät suorastaan loikkauksin, välillä prosessi matelee ja on suorastaan tiedostamatonta (emme ajattele juttua tietoisesti). Se uinuu.


Voimme jopa ehtiä hylätä ajatuksen ”täysin toivottomana” ja sitten se taas – kuin ihmeen kaupalla – se saa jostakin ihmeen oikusta ikään kuin uuden kimmokkeen.

Luova prosessi myös kiemurtelee. Se käyttää kertoteitä ja apuihmisiä. Voimme kuulla tai lukea muiden ajatuksia ja saada niistä ilahduttavia ahaa-elämyksiä: ”Miten ihmeessä en itse huomannut tuota!”

Yksi Koutstaalin kolumnin väitteistä oli siis luovan prosessin dynaamisuus. On turha odottaa tasaista, junnaavaa ja varmaa etenemistä kohti jossakin seisovaa päätepysäkkiä.

Laitetaan luovat puhumaan ääneen

Luovuustutkijat ovatkin koettaneet päästä eri tavoin perille siitä, mitä prosessin aikana todella tapahtuu.

Yksi heidän keinoistaa on ollut se, että annetaan ryhmälle ihmisiä jokin luovuutta edellyttävä tehtävä ja pyydetään heitä puhumaan ääneen ajatuksensa, ideansa, ongelmansa jne.


Tällaista lähestymistapaa käytti aikanaan suunnittelun ja muotoilun professori Cynthia Atman kollegoineen.

Atmanin ryhmä tutki tekniikan opiskelijoita, joille oli annettu tehtäväksi suunnitella leikkipaikka tusinalle 1 – 10 -vuotiaita lapsia.

Opiskelijat tekivät tytöä käskettyä. He ajattelivat ääneen ja tutkijat seurasivat silmä tarkkana heidän työskentelyään; taltioiden ja tehden muistiinpanoja.

Älä pysähdy!

Tässä tutkimuksessa tehtiin useitakin johtopäätöksiä, mutta yksi oli sama, jota olen itse tolkuttanut opiskelijoilleni esimerkiksi gradun teon yhteydessä.

Olen sanonut: tutkimustyö on (luovaa) ongelmanratkaisua. Kohtaat prosessisi aikana lukuisia, vähintään kymmeniä, ehkä jopa satoja ongelmia.


Ne ovat tyyliä: keräisinkö aineistoni a) haastattelemalla, b) kyselylomakkeella vai c) netin keskustelupalstalta?

Moni tekee näissä tienhaaroissa sen virheen, että jämähtää paikoilleen. Ei tiedä, miten toimisi.

Niin ei pitäisi koskaan tehdä! Gradun kohdalla ratkaisu kannattaa tehdä heti ja luottaa siihen, että kaikkiin ongelmiin ei ole edes tarkoitus löytää "maailman parasta" ratkaisua.

Vaihda suuntaa, vaihda rytmiä!

Gradu tekijälle olen sanonut: tyydy 2. tai 3. parhaaseen ratkaisuun ja luota, että se riittää! Keskity sen sijaan ratkaisusi perusteluihin.

Perustelut ovat itse asiassa paljon tärkeämpiä kuin maailman parhaat ratkaisut.

Luovan suunnitteluprosessin osalta neuvoni voisi sen sijaan olla: älä pysähdy, siirry toisaalle!


Vaihda ajatuksesi suuntaa, rytmitä työtäsi, mutta myös työskentelyn tapoja ja kohdetta. Työskentele kaikkialla, mihin oma hullutteleva inspiraatiosi vie: keskellä, laidoilla, alussa ja lopussa!

Jätä alitajunnalle tilaa, aina. Kun siirryt pois "toivottaman kiperästä" kohdasta, et voi koskaan tietää, mitä ja miten alitajuntasi työskentelee.

Se nimittäin on kuriton lapsi. Se voi sittenkin käydä ratkaisemassa alkuperäisen ongelmasi.

Se ei näet kysy lupaasi, eikä se takerru ”oikeaan hetkeen”!