perjantai 4. joulukuuta 2015

Luovuus kiemurtelee, uinuu ja kimpoilee

Törmäsinpä muutamiin mielenkiintoisiin luovuutta käsitteleviin ajatuksiin, jotka olivat tuoreessa Psychology Today –lehden kolumnissa.

Kirjoituksen takaa löytyy Minnesotan yliopiston psykologian professori Wilma Koutstaal.

Yksi jutun pointeista tuntuu olevan se, että luovuus on jokseenkin sotkuista toimintaa. Se on täynnä yrityksiä ja erehdyksiä.

Luovuus ei juuri koskaan ole salaman nopeaa toimintaa. Saamme äärimmäisen harvoin ”leimahduksenomaisia ylivertaisia ideoita”, jotka todella toimivat myös käytännössä.


Juuri siksi on puhuttu luovasta prosessista. Prosessilla viitataan siihen, että idean syntyminen, haudonta ja kristallisoituminen – todellakin – ottaa oman aikansa.

Aika puolestaan voi olla melkein mitä tahansa minuuteista vuosiin; riippuen vähän siitä, miten mittavasta synnytystehtävästä kulloinkin on kysymys.

Luova prosessi oikkuilee

Luovuustutkijat ovat olleet löytävinään luovasta prosessista myös hitaampia ja nopeampia jaksoja.

Välillä asiat etenevät suorastaan loikkauksin, välillä prosessi matelee ja on suorastaan tiedostamatonta (emme ajattele juttua tietoisesti). Se uinuu.


Voimme jopa ehtiä hylätä ajatuksen ”täysin toivottomana” ja sitten se taas – kuin ihmeen kaupalla – se saa jostakin ihmeen oikusta ikään kuin uuden kimmokkeen.

Luova prosessi myös kiemurtelee. Se käyttää kertoteitä ja apuihmisiä. Voimme kuulla tai lukea muiden ajatuksia ja saada niistä ilahduttavia ahaa-elämyksiä: ”Miten ihmeessä en itse huomannut tuota!”

Yksi Koutstaalin kolumnin väitteistä oli siis luovan prosessin dynaamisuus. On turha odottaa tasaista, junnaavaa ja varmaa etenemistä kohti jossakin seisovaa päätepysäkkiä.

Laitetaan luovat puhumaan ääneen

Luovuustutkijat ovatkin koettaneet päästä eri tavoin perille siitä, mitä prosessin aikana todella tapahtuu.

Yksi heidän keinoistaa on ollut se, että annetaan ryhmälle ihmisiä jokin luovuutta edellyttävä tehtävä ja pyydetään heitä puhumaan ääneen ajatuksensa, ideansa, ongelmansa jne.


Tällaista lähestymistapaa käytti aikanaan suunnittelun ja muotoilun professori Cynthia Atman kollegoineen.

Atmanin ryhmä tutki tekniikan opiskelijoita, joille oli annettu tehtäväksi suunnitella leikkipaikka tusinalle 1 – 10 -vuotiaita lapsia.

Opiskelijat tekivät tytöä käskettyä. He ajattelivat ääneen ja tutkijat seurasivat silmä tarkkana heidän työskentelyään; taltioiden ja tehden muistiinpanoja.

Älä pysähdy!

Tässä tutkimuksessa tehtiin useitakin johtopäätöksiä, mutta yksi oli sama, jota olen itse tolkuttanut opiskelijoilleni esimerkiksi gradun teon yhteydessä.

Olen sanonut: tutkimustyö on (luovaa) ongelmanratkaisua. Kohtaat prosessisi aikana lukuisia, vähintään kymmeniä, ehkä jopa satoja ongelmia.


Ne ovat tyyliä: keräisinkö aineistoni a) haastattelemalla, b) kyselylomakkeella vai c) netin keskustelupalstalta?

Moni tekee näissä tienhaaroissa sen virheen, että jämähtää paikoilleen. Ei tiedä, miten toimisi.

Niin ei pitäisi koskaan tehdä! Gradun kohdalla ratkaisu kannattaa tehdä heti ja luottaa siihen, että kaikkiin ongelmiin ei ole edes tarkoitus löytää "maailman parasta" ratkaisua.

Vaihda suuntaa, vaihda rytmiä!

Gradu tekijälle olen sanonut: tyydy 2. tai 3. parhaaseen ratkaisuun ja luota, että se riittää! Keskity sen sijaan ratkaisusi perusteluihin.

Perustelut ovat itse asiassa paljon tärkeämpiä kuin maailman parhaat ratkaisut.

Luovan suunnitteluprosessin osalta neuvoni voisi sen sijaan olla: älä pysähdy, siirry toisaalle!


Vaihda ajatuksesi suuntaa, rytmitä työtäsi, mutta myös työskentelyn tapoja ja kohdetta. Työskentele kaikkialla, mihin oma hullutteleva inspiraatiosi vie: keskellä, laidoilla, alussa ja lopussa!

Jätä alitajunnalle tilaa, aina. Kun siirryt pois "toivottaman kiperästä" kohdasta, et voi koskaan tietää, mitä ja miten alitajuntasi työskentelee.

Se nimittäin on kuriton lapsi. Se voi sittenkin käydä ratkaisemassa alkuperäisen ongelmasi.

Se ei näet kysy lupaasi, eikä se takerru ”oikeaan hetkeen”!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti