tiistai 29. joulukuuta 2015

Nykykirjallisuus on haastava laji

Jahas, jäi vaihteeksi kirja kesken. Liekö älynlahjoissani vikaa, mutta tuntuu kuin minulle olisi käynyt viime aikoina suorastaan tavan takaa niin.

Homma on siis mennyt niin, että olen innon puna poskilla aloittanut jonkin (yleensä: kotimaisen) romaanin, lukenut luvun ja heti perään toisen.


Mutta sitten on tapahtunut merkillinen juttu. Kolmannen luvun alussa, ehkä sivun 25 kieppeillä, joudunkin plaraamaan uudelleen alkuun ja kertaamaan ehkäpä jopa takakansitekstin.

Joku kävi muljauttamassa minut kärryiltä. Kuka se oli ja mikä tämän kirjan idea olikaan?

Minusta tuntuu, että tämä tämmöinen koskee erityisesti näitä uusimpia nykyromaaneja.

Onko niissä juonta laisinkaan?

Tai, ainakin niiden juonet ovat kaikkine käänteineen niin absurdeja ja monimutkaisia, etten tahdo millään niiden tiukimmista shikaaneista.

Sitäkään en ymmärrä, miksi kertojaa pitää vaihtaa jokaisen luvun kohdalla?

Juuri, kun luulin päässeeni kärryille Heidin ajatuksista ja uskoin samalla löytäneeni jopa tarinan päähenkilön, kirjailija tekeekin käsittämättömän äkkiliikun.


Hän vaihtaa näkökulmaa ja tulee tällä teollaan pudottaneeksi minut tienraviin.

Näin käy erityisesti silloin, jos luen kirjaani pätkän kerrallaan, kuten useat taitavat tehdä. Mikä ihmeen Bridget tämä nyt on, joka tuli sekoittamaan pakkaa – mimmi tuli ihan puskista?!

Sanokaa, kuka näin ilman mitään logiikkaa hyppelehtiviä kirjoja jaksaa lukea!

Tavoite: osoittaa lukijan tyhmyys?!

Eihän voi pysyä kärryillä, jos kirjan juoni on leikelty pienen pieniin todellisuuspirstaleisiin, joiden yhteyttä itse tarinaan on vaikea löytää.

Se on raastavaa maailmassa, jossa on pienelle ihmiselle ilmankin kosolti ymmärtämistä.

Voisiko olla niin, että nykykirjallisuuden perimmäinen pyrkimys onkin saattaa lukija tietynlaisen aidon tyhmyyden kokemuksen äärelle?


Kuulkaa, arvon kirjailijat: siihen ei nykyromaania tarvita. Tuon kokemuksen saa paljon vähemmälläkin (vaikkapa ostamalla Ikean lipaston, tai, vaihtamalla vesihanan).

Tuleepa mieleen muuankin suomalainen eturivin kirjailija, jonka tekstit oivaltavina kyllä osoittavat kirjoittajan leikkaavaa älyä, mutta jotka lopuksi sirpaloituvat niin pahoin, ettei lukija tahdo millään jaksaa loppuun.

Simppeliys kunniaan!

Sanokaa, kuka tarvitsee kirjaansa niin monta tasoa ja tulkintakehystä, ettei voi valehtelematta tai kohtuuttomasti liioittelematta kehua ymmärtävänsä niistä puoliakaan?

Yhä uudelleen tämän kokemuksen saatuaan sitä on alkanut kaivata sellaista pitkäsoutuista, rauhallista juonenkulkua, jonka tapaa Volter Kilven Alastalon salissa.


Sehän on kirja, jossa piippua sytytellään arviolta parikymmentä sivua. Tai, Joel Lehtosen Putkinotko, jossa yhden päivän tapahtumien kuvaamiseen on tarvittu 540 sivuun.

On muuten ihme, ettei tuon kirjan äärellä silti pitkästy - siis, ainakaan minä. Muista en mene takuuseen.

Jotenkin tuntuu kuin aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja monimutkaisia.

Onko sekin jokin trendi?


2 kommenttia:

  1. Aikalailla samoin ajatuksin olen. Täytyy sanoa tuosta Putkinotkosta, että se on yksi hienoimmista lukemistani kirjoista ja on kyllä vaatinut kirjoittajaltaan melkoiset lahjat. Harva toinen pystyisi kirjoittamaan noin pitkän kirjan yhden päivän tapahtumista.Mutta en muista, että kirja olisi ollut lainkaan tylsä.

    VastaaPoista
  2. Aikalailla samoin ajatuksin olen. Täytyy sanoa tuosta Putkinotkosta, että se on yksi hienoimmista lukemistani kirjoista ja on kyllä vaatinut kirjoittajaltaan melkoiset lahjat. Harva toinen pystyisi kirjoittamaan noin pitkän kirjan yhden päivän tapahtumista.Mutta en muista, että kirja olisi ollut lainkaan tylsä.

    VastaaPoista