torstai 22. joulukuuta 2016

Suomen tiede porskuttaa - vielä

Sattuipa pari päivää sitten eteen YLE:n juttu, jossa tiivistettiin Suomen Akatemian laatiman Tieteen tila 2016 –raportin sanomaa.

Selvitys tuntui arvioivan suomalaisen tieteen tilan edelleen ”vakaaksi”. Koulutusleikkauksia on tehty, mutta edelleen mennään maailman keskitason yläpuolella - kuulemma.

Hmm, tätä jäin miettimään. Viimeisimmät tieteen rahoitusta koskevat kansainväliset vertailutiedot ovat saatavilla vuodelta 2011 (OECD 2014).


Näiden tietojen pohjalta Suomessa korkeakouluille suunnattu rahoitus vastasi 1,9 % bruttokansantuotteesta, mikä oli tuolloin hieman OECD-maiden keskiarvoa 1,6 % korkeampi.

Nythän on kuitenkin niin, että rahoitusleikkauksia nimenomaan korkeakoulusektorille on tehty aivan vastikään ja tässä mielessä olisi jopa jonkinlainen ihme, jos se jo nyt näkyisi korkeakoulujen tuloksissa.

Mitä ne tieteen tulokset sitten ovat?

Näin saattaa kysyä hoksaava lukija. Nehän ovat esimerkiksi tutkimuksia, julkaisuja ja artikkeleita.

Julkaisujen määrä on raportin mukaan Suomessa moniin OECD-maihin verrattuna ”korkea” ja jopa hieman kohonnut viimeisen vuosikymmenen aikana, joskin muut ”tutkimusintensiiviset maat” (hoh, mikä ilmaus :)) ovat juosseet tässä suhteessa vielä nopsemmin.


Suomea on verrattu kahteentoista ”runsaasti tutkimusta tekevään” maahan. Meitä edellä ovat sellaiset maat kuin Sveitsi, Norja, Tanska ja Ruotsi.

Yhdysvalloissa tutkimusjulkaisujen määrä on suurin. Mutta, niin on kyllä rahoituskin ihan toisella tasolla.

Kansainvälisiin huippuyliopistoihin verrattuna useiden tieteenalaryhmien professorimäärät ovat suomalaisissa yliopistoissa pieniä. Proffia on meillä noin 2500.

Tohtoreiden työllistyminen huolettaa

Tutkijakoulutusta pitäisi raportin mukaan kehittää niin, että se antaa monipuoliset valmiudet vaativiin laaja-alaisiin tutkimus- ja asiantuntijatehtäviin ”yhteiskunnan eri sektoreilla”.

Tätä olen usein miettinyt. Tohtoreita on tässä maassa pienen kaupungin asukasluvun verran, eli yli 25 000. Vuosittain heitä tulee putken toisesta päästä lisää noin 1900.

Tämä muuten on selvästi viime vuosien korkeakoulupolitiikan tulosta, sillä puolet tohtoreistamme on valmistunut vuosina 2004–2013.


Muistan, kuinka alkuvuodesta 2016 uutisoitiin siitä, kuinka tohtoriksi väitelleiden työttömyys on kasvanut meillä Suomessa jo 15 vuotta yhteen menoon – siis vuodesta 2005 saakka!

Työttömänä on tällä haavaa toista tuhatta tohtoria, enemmän kuin koskaan aiemmin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön erityishuolena on ollut se, ettei yrityksillä ole ollut mittavampia suunnitelmia palkata lisää tohtoritasoista työväkeä.

Sä olet kyllä ylikoulutettu meille!

Kyllähän se kansantalouden kannalta — ja varsinkin tohtorin itsensä kannalta — on aina ongelma, jos kouluttautuu 10 vuotta tohtoriksi ja toteaa valmistuneensa työttömäksi.

Tilanne kun työmarkkinoilla tuntuu olevan liian usein se, että tohtori koetaan moneen hommaan ylikoulutetuksi. On joskus suorastaan epäilyttävää, jos työnhakija on tohtori.


Mutta kun tausta tilanteeseen voi olla hyvinkin arkinen. Työnhakija on saattanut hankkia tohtorin hatun nimenomaan ja jopa pelkästään parantaakseen työnsaantimahdollisuuksiaan.

Sitten homma onkin kummallisesti kääntynyt ikään kuin itseään vastaan: ”Hui, ei meillä kyllä taida olla tohtoreille töitä!”

Tai vielä selvemmin: ”Kuule. Jos me sut palkataan, sä lähdet alta aikayksikön, jos saat jostakin houkuttelevamman tarjouksen.”

Ei ole aina herkkua, olla tohtori.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Salaperäinen Asperger

Kuuntelin Yle Puheelta Perttu Häkkisen ohjelmaa ”Nörttiys – ihmeellinen oireyhtymä”. Ohjelman vieraana oli muun muassa tekniikan tohtori, kansanedustaja Jyrki Kasvi.

Tuonkertaisessa ohjelmassa kurkistettiin (otsikon mukaisesti) nörttiyden taakse, mm. kysymällä, mikä moisen ilmiön aikanaan synnytti ja miten se näkyi meillä vaikkapa 1980- ja 90-luvuilla.


Alun pitäen nörtti-sana tulee englannin kielestä (nerd = typerys, mäntti). Meille Suomeen se rantautui lähinnä tietokonekulttuurin mukana ja ainakin osin korvasi sanan "nynny".

Ja näin kai se on meillekin ollut: nörtti on se lähipiirin innokas tietokoneharrastaja, jolle ovat kelvanneet muutkin kuin muotifarkut. Tällaiseksi myös Jyrki Kasvi oli nörttiyden nuoruudessaan kokenut.

Asperger osana autismin kirjoa

Kiintoisaa oli se, että ohjelmassa sivuttiin myös Asperger-oireyhtymää. Kysehän on yhdestä ns. autismin kirjoon kuuluvasta oireyhtymästä, josta kärsii nykyarvion mukaan noin joka sadas syntyvä lapsi.

Moni meistä saattaa tuntea henkilön, johon liitämme Asperger-ihmisen piirteitä, mutta sen selittäminen onkin meille jo paljon vaikeampaa, mitä moisilla piirteillä tarkoitamme.


Ensinnäkin, Aspergerin oireyhtymä luetaan ns. laaja-alaisiin kehityshäiriöihin ja se pysyvä. Oireyhtymä sai nimensä sen ensimmäisenä kuvanneen itävaltalaislääkäri Hans Aspergerin mukaan.

Asperger diagnosoidaan pääosin kolmen piirteen perusteella: poikkeava kommunikaatio, sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeudet ja pakottavat rutiinit sekä erityismielenkiinnon kohteet.

Kuinka Asperger voi liittyä nörttiyteen

Viime mainittu, eli ”erityismielenkiinnon kohde” liittää siis Aspergerin (tässä nimenomaisessa tapauksessa!) mahdolliseen nörttiyteen.

On tärkeää huomata, etteivät tietokoneet suinkaan ainoa mahdollinen kiinnostuksen kohde ole. Asperger-ihminen saattaa olla yhtä hyvin kiinnostunut vaikkapa Antiikin aseista, Suomen kuntien veroasteesta tai Pohjolan lepakoista.


Toinen seikka, mikä on liittänyt monet Asperger -lapset ja -nuoret nörttiyteen, on se, että he ovat keskimäärin älyltään normaaleja, ja usein tavalla tai toisella hyvinkin lahjakkaita.

Koska esimerkiksi tietokoneharrastus, koodaaminen tms. ei edellytä face-to-face vuorovaikutusta, moni Asperger-ongelmainen saattaa uppoutua seurustelemana koneensa kanssa tai verkon välityksellä samoista aiheista kiinnostuneiden kanssa.

Tämä muuten on asia, joka on osattu huomioida aiempaa paljon paremmin esim. IT-alan rekrytoinnissa. Huomio koskee laajemminkin autismia.

Jos olet kohdannut yhden Asperger -ihmisen, olet tavannut yhden

Näin väittävät asiaa tuntevat. Eli, Aspergerin oireyhtymästä kärsivien oirekuva ja oireiden voimakkuus vaihtelee todella paljon ja siksikin tämän kehityshäiriön kuvaaminen on haastavaa.

Asperger-ihmiselle saattaa esimerkiksi olla ominaista alttius yksityiskohtaiseen, monotoniseen tai nopeaan puhumiseen riippumatta siitä, että vastapuoli ei ole enää pitkään aikaan kuunnellut.


Samoin, hänellä voi olla vaikeuksia ymmärtää huumoria tai tunnistaa toisten tunteita — ehkä myös vaikeuksia ilmaista omia tunteita.

Tästä puolestaan saattaa koitua ongelmia sosiaalisten suhteiden luomisessa.

Asperger –ihmisellä voi olla vaikeuksia silmän ja käden koordinaatiossa, mutta myös heikosta hienomotoriikasta johtuen vaikeuksia opetella kirjoittamaan.

Onko Asperger periytyvää?

Ohjelmassa todettiin sivumennen, että Aspergerilla on ehkä jonkinasteista periytyvyyttä.

Toden totta, tähän on saatu varovaisia viitteitä mm. Piilaaksossa, johon on saattanut hyvin kapea-alaisen kiinnostuksensa takia kerääntyä keskivertoa enemmän myös Asperger-tyypin ihmisiä.

Kun kaksi Asperger-ihmistä perustaa perheen, saattaa myös lapsesta tulla Asperger -oireinen. Mutta (HUOM.) näin ei siis välttämättä käy.


Niinkin on sanottu, että Aspergerin oireyhtymän periytyminen ei noudata aivan tavanomaisia periytymissääntöjä.

Ei siis ole kyetty mitenkään tarkasti määrittämään, millä todennäköisyydellä piirre periytyy vaikkapa isältä lapselle.

Asperger on haastava asia, mutta se on ilmiselvästi myös elämäämme — mukaan lukien työelämä — rikastuttava asia.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Mihin digitalisaatio meitä vie

Sitä aina toisinaan huomaa pohtivansa, mikä on milloinkin vaunujen suunta.

Huomaan, että ihan viime aikoina olen tullut pohtineeksi esimerkiksi tätä digitalisaatiota. Mihin se on meitä viemässä?

Samalla olen ollut huomaavinani, etten ole yksin tuumailuineni. Jokin aika sitten kuulin kaarinalaisten koululaisten vanhempien nousseen peräti barrikadeille kunnassa otetun roiman digiharppauksen takia.

                                Hoach Le Dinh

Nyt vanhemmat ovat keräämässä adressia mm. "tablet-opetuksen järkevöittämiseksi". Perusopetuksen kauniit tavoitteet eivät huolestuneiden vanhempien mukaan ole kuulemma toteutuneet.

On tärkeää huomata, että opettajia vanhemmat eivät ole syyttämässä.

Kritiikin kohteena on ennen muuta tablet-opetuksessa hyödynnetty materiaali: kirjelmän mukaan se on ollut "hankalaa" ja suorastaan "opetusta köyhdyttävää".

Huoli hienomotorisista taidoista

Ihan eilispäivänä satuin juttusille ikääntyneemmän opettajan kanssa. Hän intoutui (spontaanisti) surkuttelemaan hienomotoristen taitojen katoamista koulusta.

Mitä siellä opetushallituksessa oikein ajatellaan, kun käsin kirjoittaminenkin on jäämässä pois, tivasi hän.

           Quino Al

Hänelle ei riittänyt perusteeksi se, että ”eihän nyt kukaan nykymaailmassa enää käsin kirjoita.” Ihan kurillani nimittäin vastasin hänelle näin.

”Mutta kun aivotkin kehittyvät motoristen harjoitusten, esimerkiksi piirtämisen ja kirjoitusmerkkien tekemisen kautta”, väitti hän.

Niinpä, asioilla on puolensa.

Totuus on, ettemme tiedä, miten nopeasti asiat kehittyvät

Todennäköisesti arkeamme hallitsee parin vuoden kuluttua monet sellaiset asiat, joista meillä ei tällä hetkellä ole harmainta aavistusta.

Vauhti tästä edespäin on vielä nopeampaa kuin mihin olemme tottuneet.

Otan esimerkin. Muutama viikko sitten kuulin väitteen, jonka mukaan virtuaalitodellisuuslasit ovat aivan pian elämämme arkipäivää.

           Web Agency

Tuon samaisen väitteen mukaan kymmenen vuoden kuluttua tällaisia kakkuloita käytetään jopa yleisemmin kuin puhelinta.

Hyvä on. Väite ei ehkä tuommoisenaan ole totta, mutta se on osoitus siitä, miten erilainen ja täysin odottamaton parin vuoden päässä oleva arkemme voi olla.

Ei meidän näihin kehitysnäkymiin tarvitse reagoida hyvä – paha –ulottuvuudella. Usein tulemme kuitenkin niin tehneeksi. Toisinaan tulemme myös väärin ymmärretyiksi.

Minutkin on ehditty leimata teknologiavastaiseksi

Kuulemma olen myös uusimmassa kirjassani käsitellyt kovin epäillen digitalisaation oletettuja hyötyjä.

Tähän väitteeseen jouduin toteamaan, että olen kyllä epäonnistunut, jos olen sellaisen kuvan välittänyt itsestäni.

En ole teknologiavastainen - miten paljon hyvää yhteisöllisyyttä esimerkiksi sosiaalinen media onkaan saanut aikaa —, mutta kriittinen olen kyllä ollut. Se on totta.

           Emma Hall

Kyllä minulla jokin käyttäjäsuhdekin moniin näihin asioihin on ollut, joskaan kehityksen aallon harjalla en voi kehua olleeni.

Esimerkiksi kaikki opetustilanteeni yliopistolla välitetään ”modernin vuorovaikutteisen etäopetuksen keinoin" opetustilan ulkopuolelle, jopa useisiin pisteisiin yhtä aikaa.

Hallitsen ao. ohjelmistot – en nyt ehkä aukottomasti, mutta auttavasti. En pidä tapaa ihanteellisena, enkä kyllä väitä ohjelmistojakaan korkeatasoisiksi, mutta aina ei voi toimia parhaalla mahdollisella tavalla.

On parempi tehdä se jotenkin kuin olla tekemättä lainkaan

Opiskelijan näkökulmasta parempi olla läsnä etänä kuin ei läsnä lainkaan. Jotenkin näin olen tämän ajatellut.

Yli viiden vuoden ajan olen blogannut ja olenpa muutoinkin ollut mukana somessa, tosin melko rajatusti. Kaiken aikaa olen koettanut pohtia digitalisaatiota ja sen vaikutuksia. Olenpa sivunnut sitä joissakin kirjoissanikin.

                       Jake Hills 

Viime viikolla joku kysyi: "Miksi muuten et ole mukana Twitterissä?"

Vastasin, etten ole siinä mukana, koska pelkään Twitterin tulevan liian suureksi osaksi arkeani. Ehkä...Niin, ehkä pelkään tulevani siitä myös hippusen riippuvaiseksi.

Ehkä suurin taka-alalla oleva huoli on kuitenkin se, että pelkään alkavani ajatella 140 merkin pituisin ”älykkäiltä kuulostavin aivoysköksin”.

Sitä en halua. Olen aina ollut hieman pidempien tarinoiden mies.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Etsimme työn mieltä

Isäni oli sähkömies. Hän teki 44 vuotta pitkän uran kunnallisella sähkölaitoksella voimavirta-asentajana.

Vasta aikuisena, jo kotoa lähdettyäni havahduin sen tosiasian äärelle, että en ollut koskaan kuullut isän pohtineen työnsä luonnetta: oliko työ ”mukavaa” tai millainen tämä tai tuo työpäivä oli ollut.

               Samuel Zeller

Itse asiassa en muista hänen ikinä puhuneen työn mielekkyydestä, tai sen aiheuttamasta uupumuksesta. Tosiasiassa en muista hänen erityisemmin edes puhuneen työstään.

Merkillistä. Kuten ehkä sekin, ettei hän uransa aikana haikaillut kertaakaan muihin töihin.

Minun silmissäni hän vain ”kävi” työssä. Aamulla, meidän herätessämme, hän oli jo mennyt (hänen työnsähän alkoi seitsemältä). Iltapäivällä hän palasi kotiin kello neljän jälkeen ja sillä hyvä.

Sama jatkui kesät, talvet

Vielä merkillisemmän hänen työelämäsuhteestaan tekee se, ettei hänen työnsä todellakaan ollut mitään kevyttä näpräilyä. Ei, se oli ympärivuotista ulkotyötä.

Vaikkapa 1970-luvulla pohjoisen Suomen talvet olivat pitkän kipakoita pakkastalvia.

               WonHo Sung

Lunta oli paksulti ja puiset pylväät upotettiin routaiseen maahan kangella, lapiolla ja sisulla. Pylväiden välit kahlattiin haaruksiin ulottuvassa hangessa, kun koneita ei saatu paikalle. Eikä koneita aina edes ollut.

Voin kuvitella, että isän saappaisiin mahtoi toisinaan sulaa lunta. Yhtä varmasti hänen housuntakamuksensa olivat usein märkinä.

Sittenkään hän ei työpäivänsä jälkeen heittäytynyt monisanaisesti analysoimaan työnsä mielekkyyden vähittäistä katoamista. En edes muista, että hän olisi koskaan ollut sairaslomalla.

Miksi moinen nostalgiapuuska?

Siksi, että minä, hänen poikansa, olen saanut oman kolmen vuosikymmenen mittaisen siistin sisätyöurani aikana monen monta kertaa itseni kiinni työn mielekkyyden pohdinnasta.

Ei! En toki marmata jatkuvasti, mutta tällaista on kyllä tapahtunut. Se on häpeäkseen tunnustettava.

Tämä olisi piiitkän postauksen aihe, mutta otan tässä esille joitakin asioita, jotka liittyvät kysymykseen työn mielestä. Moni muukin nimittäin on epäillyt, että työn mielekkyys on aika ajoin kadoksissa.

               Redd Angelo

Yhtenä selityksenä on pidetty tätä jatkuvaa hässeli, muutosta. On sanottu ”Kuulkaa. Se nyt vaan on niin, että maailma muuttuu ja myöskin nää työn tekemisen tavat muuttuvat. Tämä koskee nyt meitä kaikkia”.

Mutta kun tämä selitys ei riitä. Olen törmännyt moniin, moniin muutosta koskeviin ylilyönteihin. Yksi tavallisimpia on muutos muutoksen vuoksi.

Tuntuu kuin edellistä mullistuksesta (voivat ne muutokset olla pieniäkin ja silti käsittämättömiä) ei ole edes vielä ehditty viedä läpi, kun seuraavasta jo ilmoitetaan.

Tämä ravistelee hallinnan tunnettamme

Työhyvinvoinnin tutkijat sanovat, että hallinnan tunne on yksi keskeisiä työssä jaksamista selittäviä tekijöitä.

Kun epävarmuus alkaa lohkoa määräosia päivittäisestä kokemisestamme, ote työstä alkaa lipsua. Niin se vain on. Käytännössä se näkyy tihentyvinä miksi – kysymyksinä: Kuka selittää, miksi näin tehtiin?

Muistan EVA:n johtaja Matti Apusen kommentin vuosien takaa: Ennen suomalaiset pitivät työtä mahdollisuutena ja välineenä päästä parempaan. Nyt on levinnyt käsitys, että työelämä on kujanjuoksu, josta harvat selviävät vaurioitumatta.

               Ferdinand Stöhr

Tämä on asia, jonka Apunen sanoi EVA:aan tullessaan, vuosia sitten. Tavallaan se oli mantra, joka oli jo tuolloin useiden huulilla.

Ongelma oli se, että liian harvat arvovaltaiset tahot ovat pysähtyneet kysymään, miksi työelämä on kujanjuoksua niin monella.

En kaihoa takaisin tehtaanpillin aikaan, mutta peräänkuulutan organisaatioita, joissa on maltettu pysähtyä kysymään, mikä muutoksen takana tällä kerta on. Miksi Caterpillarilla ajettiin tällä kertaa sisään?

Muutos ilman vissiä näkyä tavoitteesta on kaikella tapaa halpamaista — erityisesti se on sitä työntekijöitä kohtaan. Fiksua, älykästä tai visionääristä se ei missään nimessä ole.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Älä tuomitse keräilijää!

Mielenterveys ei ole vain mielen sairauksien puuttumista. Se on mielen hyvinvointia, mutta myös kykyä selviytyä arjessa.

Kun tutkittiin mielenterveyttä selittäviä tekijöitä 3 500 länsisuomalaisen joukossa, tutkijat totesivat, että paras mielen terveyden selittäjä oli elämänhallinnan tunne.

           Freddy Castro

Kun meillä on hallinnan tunnetta (elämässä, töissä), tunnemme, että voimavarojemme ja tavoitteidemme välillä ei ole ristiriitaa.

Uskomme siis pystyvämme siihen, mitä meiltä kulloinkin odotetaan. Olo on levollinen.

Otanpa tässä esille yhden kiintoisan asian, jonka on myös hoksattu liittyvän hallinnan tunteeseen.

Se on keräilyharrastus

Tiesittekö, että joka kolmas tai neljäs länsimaissa elävä aikuinen ihminen keräilee jotakin!

Vielä useampi meistä oli ahkera keräilijä lapsena. Muistatte varmaan: keräsimme postimerkkejä, tarroja, tulitikkurasioiden etikettejä ja purkkapakkauksesta kääriytyviä jääkiekkoilijoiden kuvia.

           Andrew Neel

Olen kuullut sellaisenkin selityksen, että tämä keräily olisi jonkinlainen geneettinen jäänne siltä ajalta, kun todella olimme oikeasti keräilijöitä, siis metsästäjä-keräilijöitä.

Silloin, tuhansia vuosia sitten, keräily oli esivanhemmillemme elinehto, kun taas nykypäivän keräilyllä ei ole juurikaan yhteyttä hengissä selviämiseen. Ilmankin pärjäämme.

Keräily luo turvaa

Sen sijaan turvallisuuden tunnetta keräily voi edelleenkin tuottaa. Kun kerää jotakin, vaikkapa kokoelmaa, tietää myös, mikä on homman tavoite ja mihin kokonaisuuteen mikäkin osa liittyy.

Jokainen uusi osa tuosta kokonaisuudesta (vaikkapa Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelaaja) ilahduttaa keräilijää ja tukee hänen hallinnan tunnettaan – vaikkakin vähän, mutta kuitenkin.

           Andrew Neel

Ei ihme siis, että niin moni keräilee! Tätä aikaansaamisen palkitsevaa tunnetta kun ei aina tapahdu muilla elämänalueilla, esimerkiksi työssä.

Toki keräilyharrastus on usein myös opettavaista. Kun kerää jotakin, yleensä myös kiinnostuu lisää aiheesta, hankkii tietoa siitä.

Keräilijässä on rippunen taiteilijaa,

mutta myös vivahde tutkijaa. Usein hän saa myös ystäviä harrastuksensa kautta, hän verkostoituu.

Eikä siinä kaikki, ajattelukin kehittyy siinä sivussa. Päivänselvä asia on, että keräily kehittää lasten ajattelua, mutta ei se ole pahitteeksi aikuisillekaan. Keräily pitää dementian loitolla.

           Dariusz Sankowski

Nyt joku sanoo, että keräily on hirmuinen harrastus: joka paikka pursuaa rompetta!

Top top, keräily ja hamstraaminen ovat eri asioita. Hamsteri varastoi kaiken, keräilijä valikoi.

Joskus hamstraus voi viitata jopa pakko-oireiseen häiriöön. Missään tapauksessa hommassa ole samanlaista logiikkaa, mikä löytyy keräilystä.

Varokaa siis tuomitsemasta keräilijää ennen kuin tiedätte, mistä hommassa on kyse! J

tiistai 8. marraskuuta 2016

Omistaminen on passé

Sattuipa silmään eilinen juttu, jossa ma. professori Arto O Salonen tarjosi kokonaan uutta ajattelua auton omistamiseen.

Autojen käyttöaste on tällä hetkellä siinä alle kymmenen prosenttia, totesi Salonen. On suorastaan tyhmää seisottaa autoa talleissa ja katujen varsilla.


”Oman auton omistaminen ja ostaminen oli hienoa silloin, kun irtauduimme köyhyydestä ja tavallisille ihmisille tuli mahdolliseksi hankkia oma auto.”

Näin ei ole enää, sanoo Salonen. Varsinkin nuoremmalle sukupolvelle omistaminen on nykyisin eri asia kuin aiemmille sukupolville.

Lainattavissa kuin porakone?

Hän heitti jopa ajatuksen lainatusta autosta: monen nuoren mielestä autoa pitäisi voida lainata (kuten vaikkapa porakonetta), mutta ei välttämättä omistaa itse.

Itse asiassa olen alkanut itse ajatella hiukan samoin, monista asioista, tavarasta ja jopa rahasta.


En nyt tarkoita lainaamista, vaan nimenomaan suhdettamme omistamiseen... 

Emmekö voisi vähitellen alkaa suhtautua toisin siihen iänikuiseen ajatukseen, että onni on luonamme vasta sitten, kun olemme hankkineet sen ja sen elämäämme (omistamisen kautta).

Olipa se sitten uusi talo, auto tai vain rahaa.

On tässä jotakin ristiriitaistakin. Sivistyksen pintakiillosta huolimatta uskomme itsepintaisesti yhä edelleen, että juuri omistaminen olisi jonkinlainen pikatie onneen.

Miten se näkyy arjessamme?

Reagoimme ylenpalttisuuteen tavoittelemalla hieman enemmän. Kurottelemme naapurin aidan yli, muutumme vihreäksi ja kadehdimme.

Teemme yhä pidempiä työpäiviä voidaksemme ostaa pikkuisen lisää tavaroita ja palveluita.


Oletteko huomanneet: toimimme näin senkin tiedon uhalla, että emme millään ehdi nauttia urakointimme kaikista hedelmistä (nurkat ovat tavaraa täynnä – ei tietenkään meillä J).

Ja vastaavasti: jos jonkin kohtalon oikun myötä satumme menettämään jotakin, uskomme, että minuutemme ikään kuin nävertyy tuon romun edesmenon myötä.

Yhteiskunta ilman omaisuutta

Saksalainen historioitsija ja politiikan tutkija Rolf Peter Sieferle onkin todennut, että meistä on tullut (hyvinvoinnistamme huolimatta), jonkinlainen yhteiskunta ilman omaisuutta.

Ei. Omaisuus ei ole tässä nyt sitä, mitä ajattelitte.


Hän tarkoittaa sitä, että lähestulkoon kaikki omistavat nykyään kyllä satoja tavaroita, mutta vain pieni (lue: kutistuva) osa yhteiskunnasta omistaa enää todellisia arvoja.

Sieferle ei suinkaan kiellä ”perinteisen” köyhyyden olemassaoloa, mutta hänen ajatuksensa kiteytyy siihen, että todellinen köyhyys ei ole enää pitkiin aikoihin ollut seurausta jonkin hyödykkeen puuttumisesta.

Mitä se siis on - siinä sitä on ajattelemista.

PS. Kuvat Kokkolan Vesikarista 6.11.2016. Pakkasta -10 C

maanantai 31. lokakuuta 2016

Tee se - gradu!

Olen vuosien varrella huomannut, että kaikkein luetuimpia blogipostauksia näiden vuosien aikana ovat olleet (ehdottomasti!) ne, joissa olen käsitellyt gradun kirjoittamista.

Siinä on jotakin… hämmentävää.

Toisaalta, se on ymmärrettävää. Kun joku teistä on vakaasti päättänyt istuttaa itsensä pöydän äärelle ja kirjoittaa vihdoin sen Ison Geen, ei kai kumma ole, jos myös ohjeita on tullut etsiskeltyä.

           Geran de Klerk

Niitä löytyy nykyään myös netistä, kunhan vaan googlaa. Mainio sivusto on Kimmo Svinhufvudin Gradutakuu -sivusto. Suosittelen lämpimästi!

Taisi olla viime viikolla, kun itse törmäsin jälleen hyvään, omakohtaiseen ja rohkaisevaan kirjoitukseen siitä, kuinka gradu syntyy. Lukekaa!

Ohjeita on paljon, noudata joitakin

Jokaisella ohjaajalla on suosikkiohjeensa omille opiskelijoilleen.

Minullakin on. Yksi niistä on tämä (muitakin toki on): asennoidu graduun opin näytteenä, älä ajattele gradua tutkimuksena.

           Thomas Shellberg

Miksi? siksi, ettei se sitä ole.

Gradu on vasta tutkimustyön harjoitus, vieläpä melko rajallinen sellainen. Gradun suhde tutkimuksen tekemiseen on kuin autokoulun suhde autolla ajamiseen.

Gradussa tutkimusasioita siis vasta harjoitellaan ja siihen, mitä syntyy, jää, ja siihen myös saa (HUOM!) jäädä virheitä.

Ei Iisakinkirkko!

Älä missään nimessä ajattele tulevaa graduasi jonkinlaisena kunnianhimon ylevöittämänä urakkana.

Siitä voi tulla näennäisen kaunis kangaskantinen kirja Lundian hyllysi koristukseksi, mutta Iisakinkirkko se ei ole – ei saa olla!

Lopuksi lainaan muuatta entistä opiskelijaani, joka kirjoitti minulle oman gradunsa syntymisestä näin:

           Scott Webb

Graduni syntyi loppujen lopuksi hyvin lyhyessä ajassa. Olin onnekas, sillä sain mahdollisuuden keskittyä siihen muutaman kuukauden täysillä.

Sain ensimmäisen version valmiiksi vajaassa kolmessa kuukaudessa. Nuo kuukaudet työskentelinkin sitten 12 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa.

Voisitko ehkä sinäkin tehdä näin? Keskittyä hetken aikaa vain graduun.

Miksi et?