tiistai 23. helmikuuta 2016

Elämäni kaatui: verkko nurin!

Täytyy myöntää: olen toisinaan himpun verran ristiriitaisin tuntein seurannut tätä alati vakavoituvaa suhdettamme sosiaaliseen mediaan – ja tietysti myös tähän iki-ihanaan hellikkiimme, puhelimeen.

Tämän suhteen luonteesta paljastuu jotakin varsinkin silloin, kun tulee suhdetta koetellaan; vaikkapa dataverkon yhteyshäiriöllä.

           Andrew Ridley

Sellaiseksihan paljastui jokin aika sitten tämä s-kirjaimella alkaneen operaattorin ongelma. Kävi niin, että ao. yhtiön asiakkaiden puhelut, tekstiviestit jne. eivät yhtäkkiä enää välittyneetkään.

Ja siitäkös poru syntyi! Tuntui kuin elämä olisi loppunut tykkänään juuri siihen paikkaan.

Ihan pilan päiten seurasin keskustelua, joka alkoi kulovalkean tavoin ryöpsähdellä erilaisilla verkkofoorumeilla.

Älä hermostu!

Aivan alkuun (ennen kuin vian tiedettiin olevan peräti maanlaajuinen) jaettiin rauhoittavia, aikuismaisia ohjeita: Älä hermostu! Sammuta puhelin ja käynnistä sitten uudelleen.

Jonkin ajan kuluttua neuvottiin päinvastoin (sekin hymyilytti): Älä sammuta puhelintasi!

Kun vika oli jatkunut useamman tunnin, alkoivat paheksujat korottaa ääntään: ”Aiemmin luulin, että sähkökatkot on pahin kiusa, mitä yhteiskuntamme meille tarjoaa.”

           Joanna Kosinska

”Siis verkko ollut alhaalla jo tunteja (koko aamun)!”

”Satojen tuhansien työt ovat estyneet ja täällä tämä on joku pikku-uutinen operaattorin sivulla 3???”

”Ei ollut paha vika kun vain koko firma pysähtyi yli puoleksi päiväksi”, totesi muuan.

Tämä muuten pani mietteliääksi. Näin riippuvaisia myös modernit organisaatiomme ovat datayhteyksistä. Oikein mitään ei tapahdu ilman puhelinta ja nettiä nykyään.

Itkin. Teemukin itki

Sitten oli niitäkin, jotka koettivat löytää huumorin tuekseen (ja hyvä niin): ”Elämäni kaatui... Meidän kunnassa on järjestetty kriisiapua ja koulut sekä julkiset virastot ovat suljettu toistaiseksi.”

”Seisoin jo pitkänsillan reunalla ja meinasin hypätä. Onneksi rupesi taas (verkko) toimiin.”

”Hengitin paperipussiin ja itkin, Teemukin itki.”

Puhelinkaaoksessa oli paljon samoja piirteitä kuin siinäkin kuohunnassa, joka seurasi Facebookin hetkellistä kaatumista (kuulemma: oikosulun takia) parhaaseen selailuaikaan syyskuussa 2015.

           Vladimir Kudinov

Tai, ehkä tämä Facebook-juttu oli jopa hieman pelottava.

Vaikka aktiivikäyttäjien elämään syntyi vain mitätön puolen tunnin (!) tyhjä aukko, koko internet ehti suorastaan kuohua kaikkien maailman facettajien turhautuneesta raivosta.

Entä, mitä sanotte siitä, että pari viikkoa aiemmin tapahtunut muutaman tunnin häiriö sai Twitterin kurssin laskemaan kaikkien aikojen alimmalle tasolleen pörssissä!

Näin ainakin väitti Financial Times.

Sadat kuvat ja muistot: kaikki poissa!

Eivät nämä tähän lopu. Alkukesällä hetkellisesti kaatuneen Instagramin ongelmat onnistuivat myös saamaan sosiaalisen median villiksi, ajoittain jopa paniikkiin.

”Lähes tuhat seuraajaa ja sadat kuvat ja muistot, kaikki poissa!”

Joku totesi, että ”nyt kyllä voivat kaikki maailman kontrollifriikit huonosti, kun ei pääse enää instassa tarkastelemaan kaverin lounasannosta”.

           Dustin Lee

Ettäkö, mitä tähän kaikkeen sanoisi? Ehkä sen, että elämä jatkukoon.

Itse en ole Facebookissa, eikä minulla ole Instagram- tai Twitter-tiliäkään.

Joskus olen miettinyt sitä, jäänkö jostakin tosi arvokkaasta paitsi. Toisaalta: ellen tiedä, mistä jään paitsi, niin onko sillä niin väliä?

Ja on siinä sekin, että jos on vaikkapa Twitterissä, niin kai sinne pitäisi jotakin älykästä aina joskus lohkaistakin – vain 140:lla merkillä.

Luulen, että se olisi minulle mahdotonta.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Huolelliset menestyvät – ai niinkö?

Törmäsin jokin aika sitten Washington Postissa olleeseen kirja-arvioon, jossa nostettiin tunnollisuus arvoon arvaamattomaan.

Arvio liittyi How Children Succeed: Grit, Curiosity, and the Hidden Power of Character -teoksessa esiteltyihin tutkimustuloksiin.

Näiden mukaan huolellisuus on arvokas, ellei suorastaan arvokkain luonteenpiirre sekä ihmisen uralle että hänen yksityiselämälleen.

           Sylvain Guiheneuc

Huolellisuus tarjoaa kuulemma avaimet lähestulkoon kaikkeen mitä ihminen voi kuunaan tarvita: talouteen, työhön, uraan, perheeseen ja – tottahan toki – myös terveeseen, pitkään elämään.

Tunnolliset ihmiset poimivat jo lapsuudessaan rusinat pullasta. He saavat parhaat arvosanat koulussa, eivätkä he sorru teini-ikäisinä mieron teille.

Pitkä, terveellinen elämä ei johdu vain siitä, että tunnollisten ihmisten joukossa on muita vähemmän tupakoivia ja alkoholia käyttäviä.

Enpä oikein usko

Tunnolliset kärsivät myös vähemmän sydän- ja verisuonitaudeista ja heillä on pienempi riski sairastua Alzheimerin tautiin.

Kaiken kukkuraksi: tunnollinen ihminen on toimissaan tehokas ja ah, niin ihanan järjestelmällinen.

Olin kieltämättä hämmentynyt ja ajatuksissani tutustuttani ajatuksiin. Omat kokemukseni puhuvat kyllä toista.

           Jared Erondu

Niiden perusteella en voi olla samaa mieltä, en läheskään kaikesta.

Tai, otanpa aivan tuoreen esimerkin. Keskiviikon Hesarissa oli Hanna Syrjälän kirjoittama juttu 35-vuotiaasta kaverista, joka oli melkein lääkäri.

Miehen lääkäriys oli muutama vuosi sitten kaatunut siihen, että hän oli ollut toimissaan liian huolellinen.

Maailma tarjoaa ehtymättä ongelmia

Oikeastaan jutussa oli takana vielä enemmän: jutun mies inhosi epäonnistumista niin paljon, että piti itseään suorastaan täydellisyydenkaipuisena.

Nykyisin hän työskentelee lehdenjakajana, koska lehtiä jakaessa voi ”helpommin saavuttaa täydellisyyden.”

Kun mies oli lapsi, hän halusi koulukokeista pelkkiä kymppejä.

           Eric Huang

Tunnollisena hän saikin niitä. Ajan oloon tilanteet kuitenkin vaikeutuivat, sillä maailma juoksutti hän tielleen yhä vaikeampia ongelmia.

Ahkeroinnista hän oli kyllä aina pitänyt, mutta virheitä hän ei sietänyt. ”Jos en päässyt tavoitteisiini, aloitin kohtuuttomat itsesyytökset,” muisteli hän.

Katseltuaan sisarensa ahkerointia lääketieteen pääsykokeisiin mies kiinnostui itsekin lääketieteestä; jopa niin, että päätti hakeutua opiskelemaan alaa.

Hän luki pääsykoemateriaalin seitsemän kertaa läpi ja pääsi ensi yrittämällä sisään.

Noin kuuden vuoden ahkeroinnin tuloksena mies oli lääketieteen kandidaatti ja ensimmäisessä työpaikassaan.

Lehdenjakaja voi onnistua varmemmin

Yllättäen potilastyö oli järkytys – siitäkin huolimatta, että hän oli jo opiskellessaan sisäistänyt sen, että lääkärinä pitää oppia sietämään epävarmuutta.

Töissä asiat alkoivat toden teolla ahdistaa. En kerro kaikkea tässä, mutta lopulta mies menetti lääkärin ammattinsakin. Hommaa ei näet voinut tehdä täydellisesti ja se ahdisti, lopulta jopa uuvutti.

Mutta, ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Nykyisin mies on onnellinen postinkantaja.

Hesarin jutun kirjoittamisen aikoihin hän oli jakanut runsaan puolen toista vuoden ajan sanomalehtiä omalla asuinalueellaan.

           Jon Ottosson

Hän piti työstään, koska siinä oli paljon suurempi mahdollisuus onnistua.

Huomaatteko, mitä koetan sanoa: liiallinen huolellisuus on pahasta. Kun huolellisuus keksii pukeutua täydellisyyden kaipuun ilmiasuun, se vasta pahasta onkin!

Olenkin sitä mieltä, että on suorastaan vastuutonta, että How Children Succeed -tyyppisiä juttuja julkaistaan ja kerrotaan sadoille tuhansille hyväuskoisille ihmisille kaikenlaista pötyä siitä, että huolelliset perivät maan.

Eivät peri.

Kun elämä, ja varsinkin työelämä, on tällaista kuin se on, ei liiallinen viilailu kerta kaikkiaan toimi. Ei hetikään aina.