perjantai 12. helmikuuta 2016

Huolelliset menestyvät – ai niinkö?

Törmäsin jokin aika sitten Washington Postissa olleeseen kirja-arvioon, jossa nostettiin tunnollisuus arvoon arvaamattomaan.

Arvio liittyi How Children Succeed: Grit, Curiosity, and the Hidden Power of Character -teoksessa esiteltyihin tutkimustuloksiin.

Näiden mukaan huolellisuus on arvokas, ellei suorastaan arvokkain luonteenpiirre sekä ihmisen uralle että hänen yksityiselämälleen.

           Sylvain Guiheneuc

Huolellisuus tarjoaa kuulemma avaimet lähestulkoon kaikkeen mitä ihminen voi kuunaan tarvita: talouteen, työhön, uraan, perheeseen ja – tottahan toki – myös terveeseen, pitkään elämään.

Tunnolliset ihmiset poimivat jo lapsuudessaan rusinat pullasta. He saavat parhaat arvosanat koulussa, eivätkä he sorru teini-ikäisinä mieron teille.

Pitkä, terveellinen elämä ei johdu vain siitä, että tunnollisten ihmisten joukossa on muita vähemmän tupakoivia ja alkoholia käyttäviä.

Enpä oikein usko

Tunnolliset kärsivät myös vähemmän sydän- ja verisuonitaudeista ja heillä on pienempi riski sairastua Alzheimerin tautiin.

Kaiken kukkuraksi: tunnollinen ihminen on toimissaan tehokas ja ah, niin ihanan järjestelmällinen.

Olin kieltämättä hämmentynyt ja ajatuksissani tutustuttani ajatuksiin. Omat kokemukseni puhuvat kyllä toista.

           Jared Erondu

Niiden perusteella en voi olla samaa mieltä, en läheskään kaikesta.

Tai, otanpa aivan tuoreen esimerkin. Keskiviikon Hesarissa oli Hanna Syrjälän kirjoittama juttu 35-vuotiaasta kaverista, joka oli melkein lääkäri.

Miehen lääkäriys oli muutama vuosi sitten kaatunut siihen, että hän oli ollut toimissaan liian huolellinen.

Maailma tarjoaa ehtymättä ongelmia

Oikeastaan jutussa oli takana vielä enemmän: jutun mies inhosi epäonnistumista niin paljon, että piti itseään suorastaan täydellisyydenkaipuisena.

Nykyisin hän työskentelee lehdenjakajana, koska lehtiä jakaessa voi ”helpommin saavuttaa täydellisyyden.”

Kun mies oli lapsi, hän halusi koulukokeista pelkkiä kymppejä.

           Eric Huang

Tunnollisena hän saikin niitä. Ajan oloon tilanteet kuitenkin vaikeutuivat, sillä maailma juoksutti hän tielleen yhä vaikeampia ongelmia.

Ahkeroinnista hän oli kyllä aina pitänyt, mutta virheitä hän ei sietänyt. ”Jos en päässyt tavoitteisiini, aloitin kohtuuttomat itsesyytökset,” muisteli hän.

Katseltuaan sisarensa ahkerointia lääketieteen pääsykokeisiin mies kiinnostui itsekin lääketieteestä; jopa niin, että päätti hakeutua opiskelemaan alaa.

Hän luki pääsykoemateriaalin seitsemän kertaa läpi ja pääsi ensi yrittämällä sisään.

Noin kuuden vuoden ahkeroinnin tuloksena mies oli lääketieteen kandidaatti ja ensimmäisessä työpaikassaan.

Lehdenjakaja voi onnistua varmemmin

Yllättäen potilastyö oli järkytys – siitäkin huolimatta, että hän oli jo opiskellessaan sisäistänyt sen, että lääkärinä pitää oppia sietämään epävarmuutta.

Töissä asiat alkoivat toden teolla ahdistaa. En kerro kaikkea tässä, mutta lopulta mies menetti lääkärin ammattinsakin. Hommaa ei näet voinut tehdä täydellisesti ja se ahdisti, lopulta jopa uuvutti.

Mutta, ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Nykyisin mies on onnellinen postinkantaja.

Hesarin jutun kirjoittamisen aikoihin hän oli jakanut runsaan puolen toista vuoden ajan sanomalehtiä omalla asuinalueellaan.

           Jon Ottosson

Hän piti työstään, koska siinä oli paljon suurempi mahdollisuus onnistua.

Huomaatteko, mitä koetan sanoa: liiallinen huolellisuus on pahasta. Kun huolellisuus keksii pukeutua täydellisyyden kaipuun ilmiasuun, se vasta pahasta onkin!

Olenkin sitä mieltä, että on suorastaan vastuutonta, että How Children Succeed -tyyppisiä juttuja julkaistaan ja kerrotaan sadoille tuhansille hyväuskoisille ihmisille kaikenlaista pötyä siitä, että huolelliset perivät maan.

Eivät peri.

Kun elämä, ja varsinkin työelämä, on tällaista kuin se on, ei liiallinen viilailu kerta kaikkiaan toimi. Ei hetikään aina.

3 kommenttia:

  1. Oma kokemukseni puoltaa näkemystäsi. Olen itse luonteeltani aika huolellinen - varmasti usein liiankin - mutta huolellisuus vaatii tosiaan myös aikaa. Huolellisuus ei taida olla ihan sama asia kuin tunnollisuus, mutta läheistä sukua, ja itselläni tunnollisuus on aiheuttanut jo vuosia ylipitkiä työpäiviä. Olen vähitellen tiedostanut sen olleen pyrkimystä epäonnistumisten välttämiseen eli jonkinasteista täydellisyyden tavoittelua - ja arvostuksen saamista sitä kautta. Mitä ilmeisimmin jo lapsuudessa syntyneiden tunnelukkojen aiheuttamaa.

    No eipä huolellisuus ja etenkään tunnollisus johtanut lopulta menestykseen, vaan tällä viikolla tuli 15 vuoden palveluksen jälkeen kenkää. Niin että kyllä tunnollisuus voi pikemminkin viedä ikään kuin hiekkakuoppaan, jonka reunoja on hyvin vaikea kiivetä ja jonka reunat voivat olla pettävät. Kaiken kukkuraksi pääsee sitten taistelemaan itsesyytösten kanssa!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Esko! Herättää ajatuksia, monellakin tapaa tämä kommenttisi. Kieltämättä on kyynisyyden vaara, kun tätä työelämää ajattelee. Moni (laillasi) on tehnyt työnsä sydämellä, parhaansa koettaen. Ja sitten kaikesta tästä saa osakseen sen "kiitoksen", jota ei mielestään ansaitse. Eikä varmasti kohdallasi olisi moni muukaan ajatellut - siis, että noiden uurastuksen täyteisten vuosien jälkeen olisi oikeudenmukaista antaa sinulle tuollainen kiitos. Mutta, tähän on näemmä meidän kaikkien hiljaisesti varauduttava: jotenkin tuntuu kuin muutokset olisivat niin suuria, että edessä voi olla melkein mitä tahansa, kenelle tehansa. Väitetään vähän kliseisesti, että kriisi (sitähän tämäkin yhdellä tavalla on) on myös mahdollisuus. Toivon kovasti, että se voisi olla kohdallasi myös sitä!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kannustuksesta, Juha. Tässä on omista potkuista vielä niin vähän aikaa, että tunnelmat ovat yhä aika sekavat ja vaihtelevat: vuoroin mielen valtaa kiukku ja ahdistus, toisena hetkenä juuri mainitsemasi lukuisten uusien mahdollisuuksien avautuminen. Onhan tässä tosiaan periaatteessa tilaisuus vaihtaa vaikka bussikuskiksi, minkä olen toisinaan ajatellut kiinnostavaksi, aika rauhalliseksi ja vakaaksi työksi (etenkin pitkänmatkan linjoilla) tai yrittää panostaa oman toiminimen kehittämiseen. Haluan uskoa, että kun elämä on tähänkin asti johdattanut, niin se kantaa jatkossakin eteenpäin itselle parhaaseen suuntaan. Pessimismistä tuskin lienee ainakaan paljon hyötyä. ;-)

    Kiitos inspiroivista, arkea lähellä olevista kirjoituksistasi!

    VastaaPoista