torstai 24. maaliskuuta 2016

Neljä vuotta rahatta?!

Yle Puheella oli kiintoisa ohjelma Tomi Astikaisesta. Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten Tomi oli ”aivan tavallinen” nuori mies tulevaisuudenhaaveineen.

Hän oli yrittäjäperheen poika, joka opiskeli taloustiedettä yliopistossa.

Jossain opintojensa vaiheessa Tomia alkoi häiritä raha. Se vaikeutti suorastaan sietämättömällä tavalla ihmiseloa. Ajatelkaa nyt. Asuminen, syöminen, opiskelu. Ne kaikki vaativat rahaa.


Pahinta tuntui olevan, että opiskelevan nuoren tulevaisuuskin näytti olevan niin vääjäämättömästi sidottu rahaan.

Eikä tässä suhteessa alun pitäen mitään ongelmaa oikeastaan ollutkaan; olivathahan raja ja talouden kysymykset houkutelleet hänet aikanaan myös omiin opintoihinsa.

Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mitä elämä heittää eteen

Tomin kohdalle käänteentekevä yllätys tuli opiskelijajärjestöstä, johon hän oli tullut ilmoittautuneeksi vapaaehtoistyöhön.

Mukana oli tyyppejä ja ajatuksia, jotka alkoivat muokata ekonomistin arvoja uuteen uskoon.


Muutokset olivat aluksi huomaamattomia, kuin pieniä ajatussiirtymiä. Vähitellen joukkoon solahti isompia ajatuksia, jopa filosofisia: Raha – mistä se tähän tuli? Voisiko sen mahtia horjuttaa?

Astikaisen mielessä alkoi vähin erin kypsyä suunnitelma: mitäpä jos… Mitä, jos hyppäisi kertakaikkisesti tästä oravanpyörästä ja koettaisi elää aikansa täysin ilman rahaa?

Tuumasta toimeen

Ja todella, keväällä 2010 Astikainen oli valmis omalaatuiseen ihmiskokeeseensa. Hän liftasi Joensuusta Portugaliin, vietti neljä vuotta maailmalla ristiin rastiin matkustellen ja – toden totta – teki kaiken tämän täysin ilman rahaa.

Suomeen palattuaan mies kirjoitti kokemuksistaan kirjan Miten elää ilman rahaa.

Kirjassaan Astikainen jakaa tarinansa, mutta myös tietonsa kiertolaisuuden vuosiltaan. Hän puhuu dyykkauksesta, vaihtokaupoista ja talonvaltauksista.


Hän jakaa vinkkejä vatsan täyttämiseen ja itsensä vaatettamiseen. Tämän kaiken ohella kirja osoittaa, ettei matka ilman rahaa ole kulkijalleen aina aivan vaivaton.

Suoraviivaisuudessaan Astikainenkin oli ajatellut, että vaikkapa ruokaa saa aina jostakin – sitähän yltäkylläisessä maailmassa on ylimäärin.

Mitä jäi käteen?

Reissun tehtyään Astikainen oli valmis pitämään kokeiluaan tietynlaisena ylilyöntinä. Aivan kevein perustein tehtäväksi hän ei sitä aivan kaikille suosittele.

Oli tässä varmasti muutakin. Jotenkin hänestä tuntui, ettei todellinen muutos nykyisen kaltaisessa, vahvasti rahaan perustuvassa elämänmuodossa olisi mahdollinen. Ei ainakaan aivan pian.

Matkallaan hän oli ollut myös huomaavinaan, että lopulta oli vain yksi asia, joka sai ihmiset eri puolilla maailmaa elämään ilman rahaa. Se oli köyhyys.


Toinenkin tekijä veti häntä vahvasti takaisin enemmän entisen kaltaiseen elämään: jos 99 prosenttia ihmisistä haluaa käyttää rahaa, niin okei, mennään sitten niillä säännöillä.

Hän kertoo myös ”tajunneensa”, ettei enää halunnut jatkaa elämäänsä tien päällä. Hän kaipasi elämäänsä pysyvyyttä, mutta myös tunnetta, että sai olla tekemässä jotakin merkittävää.

Niinpä hän palasi kotiin

Kiintoisa tarina, jonka aikana minäkin ehdin miettiä rahatta reissaajien elämänfilosofiaa. Ei kai monikaan heistä kokonaan ilman rahaa elä. He kyllä elävät ilman omaa rahaa.

Joskus ennen sitä kutsuttiin siivestämiseksi.

Jokuhan nimittäin aina maksaa pizzan tähteet, jotka pikkukaupungin ravintoloitsija hyvää hyvyyttään tarjoaa kinuamaan tulleelle reppureissaajalle – eikö totta?


Tämä johtaa kysymään: kuinkahan suuri (tai: pieni) osa ihmiskunnasta voisi todella elää toisten kustannuksella eli käytännössä kerjäämällä, bluffaamalla tai joskus suorastaan varastamalla toisten uhrautuvaisuutta, työtä ja varallisuutta?

Voisipa käydä niinkin, että jos itse kukin meistä alkaisi vaikkapa täällä kylmässä, mutta ah niin rakkaassa kotomaassamme elämään ilman vaihdantaa tai rahaa, voisi tulla pää vetävän käteen.

Ei aikaakaan, kun metsistä loppuisivat marjat, sienet ja hirvet ja järvistä kalat. Tuloksena oli ihmispopulaation "luonnollinen" harveneminen. Ehkä.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Suomalaisuus on taito

Sanokaa, mistä johtuu yhä useammin vastaan tuleva tunne, että me todella olemme alkaneet vieraantua olosuhteista, joihin meidät on paiskattu?

Sanoessani "meidät" tarkoitan tietysti tätä suomalaisuutta. Nämä olosuhteet täällä pallon ylälaidalla nimittäin ovat yhä edelleen aika karut.


Esimerkiksi tämä mennyt talvi osoitti, että läheskään kaikki eivät osaa pukeutua sään mukaan. Eivät varsinkaan paukkupakkasilla.

Suoraan sanottuna hirvitti, kun katseli nuorisoa kesä-converseissa, nilkat ja pää paljaina. Eikä käsineistä tietoakaan. Tietenkään.

Pukeutumisohjeita osaamattomille

Ei ihme, että media alkoi tuutata pukeutumisohjeita kansalle.

Ylekin teki pukeutumisesta lystikkään videon, jossa havainnollistettiin sitä, miten kannattaa pukeutua erilaisiin pakkassäihin.

Video näyttää havainnollisesti viiden, viidentoista ja kolmenkymmenen asteen pakkaslukemiin sopivan vaatetuksen.


Vinkkivideosta tuli jättimäinen hitti Facebookissa, jossa se sai yli miljoona katselukertaa. Mitenkähän tuonkin suosion voisi tulkita?

Ahaa, nyt joku siellä sanoo, että ei kai tämä tämmöinen kumma ole, kun on tämä ilmastonmuutos.

Selityksiä joka lähtöön

Eivät ihmiset osaa, kun on enää niin harvoin oikein todella kylmä. Kuinka sitä olisi oppinut? Kyllä kai se niinkin oli. Meidän lapsuudessamme oli paljon hirmuiset pakkasia ja metri lunta.

Mutta, ei ollut kyllä kylmäkään, kun oli opetettu jo pienestä pukeutumaan tilanteen mukaan. Ero on siinäkin, että ulkona todella vietettiin päivittäin varmasti useita tunteja.


Uuusavuttomuuden selittäjäksi on tarjoiltu myös nuorten vapaa-ajan viettotapojen muuttumista. Eikä sekään liene kaukaa haettua.

Jos notkuu valtaosan valveillaoloajastaan netissä, harjaantuu kovin harvoihin muihin arjen rutiineihin – vaikkapa marjan poimintaan, kalastamiseen tai halon hakkuuseen.

Oho, oli mennä kädet!

Tätä kun mietin, muistui mieleeni palautui juttutuokio kerrallisen Puolustusvoimien koulutusupseerin kanssa.

Hänkin puhui kansalaistaitojen katoamisesta. Kapitulentti antoi ymmärtää, että meno alkaa olla ajoittain vaarallistakin siellä armeijan harmaissa.


Mies tunnusti vastikään pelastaneensa yhdenkin nousevan toivon kädet aivan viime hetkellä.

Tilanne oli ollut se, että nuori mies oli pitänyt kaksin käsin halkoa pystyssä, kun toinen oli hujauttamassa kirveellä.

Kyllähän tämä kaikki myös kasvatusta liippaa. Jokaisen vanhemman olisi opittava näkemään, milloin perillistemme osaamattomuus muuttuu avuttomuudeksi.

Katse peiliin

Jos nyt sellaista omien lastemme ja nuortemme keskuudessa tapaamme, olisi hyvä kysyä: miten ihmeessä tähän on tultu?

Kasvatuksen näkökulmasta on tärkeää huomata, että lapset ja nuoret eivät ole – pääasiallisesti — itse syyllisiä uusavuttomuuteensa.


Niin karulta kuin se tuntuukin, uusavuton lapsi on omien vanhempiensa, meidän aikaansaannoksemme.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että oikeasti uusavuttoman lapsen tai nuoren vanhemmat ovat laiminlyöneet jotakin kasvatustehtävässään.

Vaikka auttaminen on huolenpitoa, liiallisesta auttamisesta on haittaa. Miltä tämä teistä kuulostaa? Kokemuksia?

torstai 3. maaliskuuta 2016

Gradu kahdessa viikossa?

Tarina, johon sattumoisin meililootaa perkatessani törmäsin, on totta, vaikka et ehkä sitä usko.

Kerron sen siksi, että se liittyy hyvin läheisesti niihin kahteen gradu-urakointipostaukseen, jotka olen tähän blogiini aiemmin liittänyt.

Niistähän toisessa gradu syntyi "sadassa tunnissa", toinen puolestaan marinoitui "neljässä viikossa".


Tässä "kahden viikon gradussa" minä itse en ollut millään tavoin asiaa auttamassa. Ainoa sankari oli siis työn tekijä itse (ja ehkäpä myös hänen kaverinsa "Tiina", joka häntä auttoi).

Olen lyhentänyt hieman tekstiä, mutta muutoin se on kyllä melkoisen suoraa lainausta ao. entiseltä opiskelijalta saamastani kirjeestä vuonna "kivi".

Ai, miksi tämän kerron?

Siksi, että tiedän niin monen yhä edelleen taistelevan saman ongelman äärellä. Epäilyttää vahvasti: voinko iki päivänä saada omaa graduani kirjoitettua? Muut kyllä siitä selviävät, mutta minä en.

Kun luet tämän, huomaat, että voit – ihan varmasti voit!

Kas, näin se menee (HUOM. nimet on muutettu tai poistettu):


"Aloitin opiskelut syksyllä "piip". Opiskeluvuosiin mahtui, paitsi englantilaista filologiaa (se oli pääaineeni), myös filosofiaa ja kasvatustiedettä.

Ihan älytöntä, joinakin lukukausina istuin luennoilla 40 tuntia viikossa.

Jossain vaiheessa alkoi yo:lla sahailu mietityttää, varsinkin kun minulla ei ollut mitään varsinaista tavoitetta, päämäärää.

No, muutaman vuoden opiskeltuani sain kuitenkin Hukin paperit

Se loi jonkinlaisen turvallisuuden tunteen ja tuntui myös konkreettiselta välitavoitteelta... Olin siinä vaiheessa jo ”tehnyt gradua” jonkin aikaa."

Välihuomautus: tämän opiskelijan kohdalla suorastaan ratkaisevaa oli yliopistolta yllättäen tullut sanktio: ellei tutkintoa siihen-ja-siihen mennessä saada valmiiksi, ao. opiskelija joutuisi uusimaan aiempia suorituksiaan uuden tutkintojärjestelmän mukaisesti.


"Ilmeisesti koin siis kuitenkin tärkeäksi, että saan tutkinnon kasaan.

Ei kun pöytään kaikki gradusuunnitelmat, kaikki muistiinpanot (joita minulla siis jo oli)! Lopulta löytyi myös jonkinlainen punainen lanka, josta syntyi selkäranka gradulle.

Tässä vaiheessa ambitiotasoni oli tosin jo laskenut: tärkeintä ei ollutkaan voitto vaan osanotto!

Pari viikkoa virkavapaata

Olin tuolloin opettajantoimessa ja otin kaksi viikkoa virkavapaata. Ajattelin käyttää sen gradun tekoon; jossain määrin optimistista ehkä? ;)

Nukuin vanhempieni luona T:ssa ja päivät istuin ystäväni Tiinan luona tietokoneen äärellä. Kirjoitin aivan uskomattoman keskittyneesti aamusta iltaan. Muistan myös, kuinka nukuin hyvin kaikki yöt.


Aamulla luin edellisen päivän jutut ja siitä sitten jatkoin. Tiina luki myös päivittäin uusia tekstiosia ja oli kaikin tavoin kannustava.

Tieteellisyydellä ei juuri voi leuhkia, mutta kieli oli hyvää ja olin (onneksi) kiinnostunut aiheestani Representation of Female Characters in jne. (Pääaine oli englannin kieli (huom.)).

Gradu syntyi siis kahdessa viikossa!

Viimeisenä yönä Tiinan kanssa yhdessä kävimme läpi tutkielman (oikeinkirjoituksen, otsikot etc.). Muistan, kuinka Tiina oksensi, kun joskus aamuyöstä olimme valmiita.

Gradusta tippui magna cum laude approbatur.


Tämä repäisy oli uskomattoman POSITIIVINEN kokemus kaiken kaikkiaan, vaikka siitä sitten seurasikin pohjaton tyhjyyden tunne. Sain myös viruksen korvahermoon (vaivaa muuten vieläkin).

En suosittele kahden viikon kuuria, mutta ilmiselvää on että gradua ei tarvitse vääntää vuosikausia."

Mitäpä tuohon sanoisi... Huikea suoritus ottaen huomioon, että arvosanakin oli tuollainen.

Siivittäköön tämä kokemus matkaasi!