perjantai 29. huhtikuuta 2016

Miksi peliteollisuus puhututtaa

Peliteollisuus ja Suomi liitetään maailman tässä kolkassa mieluusti yhteen.

Olisi, nähkääs, niiiin toivottavaa, että nimenomaan siitä (siis peliteollisuudesta) olisi tullut uusi pohjoisen maan talouden veturi. Kun Nokiakin meidät sillä tavoin meni pettämään.

Ja siltähän se välillä näyttikin.

Meillä oli Rovio ja meillä oli Supercell. Kaikki tuntuivat tietävän, mikä on Angry Birdsin tai Hay Dayn idea.

           Jay Ruzesky

Valistuneimmat alalla saattoivat tuntea sellaisiakin nimiä kuin Fingersoft, Remedy ja Housemarque.

Pelialaan kuuluuvat vahvat positiiviset odotukset ja sen mukainen ennakkorummutus.

Ennakoimaton ala

Koska pelialan viestintä on perustunut juuri tähän hypeen, monille tulikin sitten täytenä yllätyksenä, että vaikkapa Rovio joutui tekemään saman, minkä niin monet yritykset ovat joutuneet läpikäymään.

Tulivat yt-neuvottelut ja tulivat saneeraukset. Se tietysti johtui siitä, että vihaisten lintujen tekijä ei saanut sittenkään aikaan toivomaansa uutta superhittiä.

Taisi siinä olla muutakin; esimerkiksi se, että yhtiö oli vain kerta kaikkiaan arvioinut kasvunsa väärin.

Alalla on silti paljon toivoa. Yrityksiä syntyy edelleen kuin sieniä sateella. Tällä hetkelläkin maassa on noin 250 pelialan yritystä - joskin ani harvat niistä nousevat otsikoihin asti.

Peliala on nääs siitä erityinen ala, että kärkeen raivaavat tiensä vain ani harvat ja ne sitten ovatkin todella menestyviä. Toisin ilmaistuna: kärki on kapea.

Näkyvyyden saaminen on vaikeaa

Kun pelit ovat katoamassa kauppojen hyllyiltä, pelin tekijä on yhä useammin myös sen julkaisija. Monen asian on osuttava kohdalleen, että pelistä tulee menestys.

Menestykseen tuntuu alalla kuuluvan myös se, että edes huipulla ei olla pitkiä aikoja. Jos pelisi menestyy nyt, se ei suinkaan tarkoita sitä, että tilanne olisi sama kolmen kuukauden kuluttua.

Peli voi myydä kohtuullisesti ensimmäisen kuukauden ajan, sen jälkeen ne voivat painua kauppojen listoilla hyvinkin piiloon, valitteli alan todellisuutta muuankin pelisuunnittelija.

           Paul Earle

Ongelmaa lisää se, ettei kukaan tunnu osaavan varmuudella sanoa, mistä menestyksen voisi ennustaa ts. kuka menestyy ja kuka ei.

On myös pohdittu sitä, miksi niin harva suomalaispeli menestyy – onhan täällä osaajia ja alan toimijoitakin.

Kuulin sanottavan: koodareita ja muita IT-osaajia meillä kyllä on, mutta se, mikä maasta puuttuu, liittyy tarinallisuuteen kerrontaan. Me suomalaiset emme ole hyviä tarinan kertojia!

Etiikan puolelle meni

Tässäkö tämä nyt oli, kuulen nyt jonkun kysyvän. Ei se ollut.

Nimittäin, tämä pelijuttu on minulle pikkuisen ristiriitainen asia. On aina ollut.

Yhtäältä sitä tietysti toivoo, että nämä rautaisella tavalla ammattinsa osaavat korkean teknologian ihmiset löytäisivät paikkansa. Toisaalta kysyy, voisiko muita tapoja olla.

           Samuel Scrimshaw

Miten esimerkiksi pitäisi suhtautua koulutukseen, jossa voi opiskella vuosien ajan pelialan ammattilaiseksi?

Älkää nyt sanoko, että se on yksinkertainen kysymys ja tämän kysyjä on taantumuksellinen.

Olenpa kuullut sellaisestakin keskusteluista, joissa esimerkiksi korkeakouluopettajat ovat vastustaneet melkoisen pontevasti oman työantajansa aietta osallistua moiseen "muutenkin kyseenalaiseen touhuun".

Kas, siinäpä kysymys: Haluammeko ihan todella, että lapsemme ja nuoremme istuvat vastaisuudessa vieläkin enemmän nenä ruudussa?

Ok., on hyviäkin pelejä. Se puoli jäi tässä nyt vähälle. Mutta ei se ollut eka kerta.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Jos muutettaisiinkin se työ

No nyt se on vihdoin löydetty – oiva apu kiireen ja väsymyksen riuduttamille työpaikoille!

Kuulemma Google, Ford, YK, Helsingin kaupunki ja jopa Valtiovarainministeriökin ovat alkaneet soveltaa mindfulness-harjoittelua osana työpäivää.


Mindfulness kuuluu olevan hyvin suosittua Amerikoissa, mutta nyt kiinnostus touhua kohtaan on kasvanut myös suomalaisilla työpaikoilla.

Aivan erityisesti mindfulness sopii kuulemma johtajalle. Se kohentaa heidän keskittymiskykyään, tunnetaitoja ja luovuutta, mutta - mikä parasta - myös vuorovaikutustaitoja.

Tärkein asia, minkä mindfulness antaa johtajille on se, että se tekee heistä parempia johtajia.

Kyllä guru tietää

Näin väittää Kaliforniasta asti lennätetty, maailmalla laajasti tunnettu Mindfulness-guru.

Älkääkä epäilkö, mitä Guru sanoo. Hän tietää kyllä. Hän näet kouluttaa muun muassa Googlen ihmisiä Mindfulnessin saloihin.


Googlella tehdyissä tutkimuksissa ihmiset harjoittivat mindfulnessia kymmenen minuuttia päivässä, viitenä päivänä viikossa kahden kuukauden ajan.

Kuinka ollakaan, heidän stressitasonsa alentui, keskittymiskykynsä parani ja hyvinvointina lisääntyi. 

Ai, että mitä se Mindfulness on?

Se on meditatiivinen harjoitus, jossa opitaan rentoutumaan, hengittämään ja havainnoimaan.

Joku viisas on suomentanut tekniikan sanoilla ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo”.

Homman juju on se, että muistaa keskittyä hetkeen, joka on juuri nyt käsillä.


Nähkääs, kun arjen vaatimukset kasvavat ja kaikenlaisten älyhärpäkkäiden hipeltäminen tuo työhön jatkuvia häiriötekijöitä.

Sitten käy niin, että kun aivot sylttäävät, alkaa luovuuskin kadota.

Mindfulness-ihmisten mukaan vain tässä hetkessä voi arvostaa ja kohdata toisen ihmisen, iloita ja olla luova. Parhaan tuloksen saavuttaa, kun ottaa aikaa meditaatioharjoituksiin päivittäin.

Ei, hyvää päivää

Jos olen oikein rehellinen, niin tämä kaikki alkaa kuulostaa jo pikkuisen epätoivoiselta.

Ottaa nyt jokin hienolta kuulostava tehokkuuden maksimoinnin työkalu ja koettaa saada edes joku uskomaan, että kyllä se salaisuus sittenkin hengityksessä piilee.

Minulla olisi ehdotus. Jos työ on liian hektistä ja stressaavaa, koetetaan kehittää sitä sieltä konkreettisemmasta päästä.


Voisimme vaihteeksi keskittyä oleelliseen, pudottaa tavoitetasoa ja lyhentää työpäivää – nämä näin ensi alkuun.

Monella työpaikalla on saneerattu, virtaviivaistettu ja remontoitu siihen malliin, että siitä se johtuu, että pomot ovat huonoja ja alaiset vihaisia. Ei se väärästä hengitystekniikasta johdu.

Annettaisiin ihmisten keskittyä oikeisiin asioihin.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Datan herra ja neiti apumoottori

Science-lehden vuoden 2011 huhtikuun numerossa julkaistiin kahden hollantilaisen tutkijan, Diederik A. Stapelin ja Siegwart Lindenbergin artikkeli "Selviytyminen kaaoksessa: Kuinka epäjärjestys synnyttää stereotypioita ja syrjintää".

Juttu oli ajatuksia pöllyttävä. Sen pitikin olla, sillä arvonsa hyvin tunteva Science ei julkaise sivuillaan mitä tahansa nonsenselööperiä.

Kirjoituksen ydinväite oli tämä: mitä enemmän asuinympäristössä on sotkua ja epäjärjestystä, sitä enemmän sinne on pesiytynyt ihmisten syrjintää ja epäsosiaalisuutta.

           Terri Bleeker

Stapel ja Lindenberg paljastivat, kuinka asioita oli testattu sekä "kentällä" että laboratoriossa.

Tulokset olivat vastaansanomattomia: kadulle kumotut roska-pöntöt, polkupyöränraadot ja halkeilleet, rikkakasveja lykkäävät ja virtsalle haisevat jalkakäytävät lisäävät ihmisten ennakkoluuloja toisiaan kohtaan.

Ne laittavat ihmiset syrjimään toisiaan.

Sittenkin lööperiä

Puolen vuoden kuluttua aikaansa seuraava tiedeyhteisö kohahti. Science julkisti pääkirjoituksen, jossa ilmaistiin huoli Stapelin ryhmän tutkimustulosten luotettavuudesta.

Viestit olivat pidäteltyjä, mutta kaikki ymmärsivät niiden sisällön: juttu oli ollut lööperiä.

Tilanne äärimmäisen nolo. Ensinnäkin, Tilburgin yliopiston professori Diederik A. Stapel lukeutui maansa nimekkäimpiin sosiaalipsykologeihin.

           Gabby Orcutt

Toiseksi, Sciencea oli totuttu pitämään maailman tiedepiireissä yhtenä ehdottomista eturivin julkaisuista.

Kolmanneksi, vilppi osoitti, että tutkijat ovat huijattavissa, ja – näköjään – tutkijat myös itse huijaavat.

Kun asiaa pengottiin, kävi ilmi, että "datan herra" ei ollut käpälöinyt kyseistä Sciencen juttua, vaan kymmenien tieteellisten julkaisujensa pohjana käyttämiään tilastotietoja.

Tuloksia kokeista, joita ei ollut koskaan tehty

Professori Diederik A. Stapel myönsi väärinkäytökset ja pyysi niitä anteeksi. Hän kertoi häpeävänsä syvästi tekoaan.

Samalla hän myönsi epäonnistuneensa täydellisesti tutkijana luvaten itse auttaa asiaa selvittelevää komissiota väärinkäytösten etsimisessä.

           Angie Murdowney

Tarina datan herrasta osoittaa karulla tavalla sen, miten inhimillinen järjestelmä tiede on.

Meidän ei pidä erehtyä kuvittelemaan, että ”objektiivisuuteen pyrkivä” tiede olisi sittenkään vapaa sellaisista inhimillisen mielen synkistä piirteistä, kuten kunnianhimo, kateus, mustasukkaisuus, vilppi ja jopa suoranainen valhe.

"Halusin liian paljon ja liian nopeasti", totesi Stapel lausunnossaan: "Valitsin väärän polun järjestelmässä, jossa ihmiset työskentelevät usein yksin".
  
Oh, en tiennyt siitä!

Juttu datan herrasta palautui mieleeni törmättyäni ranskalaisen uutistoimisto ABC:n välittämään pyöräilyuutiseen.

Jutun mukaan 19-vuotiaan belgialaisen kilpapyöräilijä Femke Van den Driesschen käyttämän cyclocross-kilpapyörän ahtaasta runkoputkesta oli löytynyt pienen pieni apumoottori.

Moottori löytyi Belgiassa järjestetyissä pyöräilyn mestaruuskilpailussa.

           Erol Ahmed

Huomionarvoista oli, että nuori kilpasisko itse koetti klassista ”hups, pissapurkkini  vaihtui” –selitystä. Femke Van den Driessche kielsi kyynelsilmin syyllistyneensä huijaukseen.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että matka on huipulle vaikeaa, kisattiinpa sitten missä lajissa tahansa.

Tästähän sitä on laajemminkin urheilun saralla puhuttu. Lähes päivittäin tuntuu joku kärähtävän jonkin mömmön tai muun vilunkipelin takia.