keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Lyhenevän lapsuuden lieveilmiöt

Olinpa tukehtua aamukahviini. Sen verran olin yllättynyt pääkaupungissa järjestetystä performanssista, jossa haettiin vapaaehtoisia aikuisten lastenvaunuajeluihin.

Luitte oikein. Tilaisuuden järjestäjät mainostivat tempausta kysymällä, oletko aina kadehtinut pikkuvauvoja, jotka saavat maata lastenvaunuissa muiden työnnettävinä?


Nyt tilaisuutesi on koittanut! Jättimäisissä lastenvaunuissa voit ryömiä peiton alle, ulkoistaa päätöksenteon työntäjille ja keskittyä aivan vain omiin aistimuksiisi.

Kunkin ajelun oli määrä kestää puolisen tuntia. Vaunupaikat jaettiin arpomalla.

Ja arvatkaa mitä! 

Halukkaita vaunuajelulle oli mitättömät 1500. Heistä sitten arpa valitsi 17 onnekasta.

Ei tässä mitään, mutta kun kuulin radion toimittajan jälkikäteen kertovan tapahtumasta, hän totesi itsekin unelmoivansa aina toisinaan heittäytymisestä lattialle kirkumaan ”tyytymättömyyttään sopimattomille vaatteille.”


Hän kaihosi takaisin lapsuuttaan. Sitä, ettei tarvinnut kantaa vastuuta ja ottaa kantaa.

Sitä mietin, että mistä moinen kaiho voisi kertoa? Ehkäpä siitä, että lapsuuden muutos on ollut meilläkin Suomessa melkoinen.

Tarkoitan erityisesti lapsuuden lyhenemistä. Lapsuus ei ole enää pariin vuosikymmeneen ollut erityisen ihailtavaa.

Sen sijaan nuoruus on

Miten se näkyy? Monellakin tapaa. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, menestymisen ja pärjäämisen paineet saattavat alkaa jopa ennen kouluikää.

Eihän sellainen kuulu lapsuuden huolettomuuteen.

Ehkä huolestuttavinta tässä kehityksessä on ollut se, että jopa lapsilta itseltään on tuntunut kadonneen kiinnostus ikävaiheelle luontaiseen toimintaan, vaikkapa leikkeihin.


Joskus tuntuu, että me aikuiset olemme suorastaan auttaneet heitä tässä elämäntavan muutoksessa.

Ei tässä nyt ole aikaa leikkiä ja lällätellä, kun pitää ponnistella ja harrastaa!

Ja sitä paitsi ei ahtaissa lähiöissä olisi oikein tilaakaan ”kymmenelle tikulle laudalla”, siinähän menee pilalle ahkerasti trimmattu nurmikin.

Näihin – myös tutkimuksin todettuihin – ajatuksiin etsiytyi mieleni tässä aikuisten lastenvaunuihmetyksessä.

Ei lapsuus ole turha elämänvaihe

Haen tässä nyt sitä, että jos lapsuus on nakertunut kovin lyhyeksi, saattaapa tulla takaumia; kaihoisia ajatuksia ihaniin (ja elämättömiin) lapsuuden kokemuksiin.

Ei lapsuus ole turha elämänvaihe. Kyllä viisaat kasvattajat ovat tienneet maailman sivu, kuinka (kehittyäkseen itsetunnoltaan vahvaksi aikuiseksi) ihminen tarvitsee riittävän pitkän lapsuuden.


Jotta lapsuus olisi aitoa, huoletonta lapsuutta, siihen kuuluu lupa olla riippuvainen omista vanhemmistaan. Tähänhän on aina toisinaan viitattu niin sanottujen avainlasten kohdalla.

Avainlapsilla viitataan niihi omatoimisiin ekaluokkalaisiin, jotka tulevat tyhjään kotiin omilla avaimillaan. Odottamaan äiskää ja iskää. Tai, jompaa kumpaa.

Ei se näin pidä mennä. Ei eka- tai tokaluokkalaista voi istuttaa tuntitolkulla tietokoneen ääressä odottamassa vanhempiaan.

Liian paljon, liian varhain

Ei sen ikäinen lapsi voi tehdä itselleen ravitsevaa välipalaa, eikä hän voi tehdä itsenäisiä valintoja netissä. Ei, vaikka olen sellaistakin kuullut väitettävän.

Tällaisen kasvatuskulttuurin taustalla on ollut sinällään kaunis ajatus, jonka mukaan lapsesta tulee sitä osaavampi aikuinen, mitä nuorempana hän oppii itsenäisyyteen.


Asiat eivät kuitenkaan valitettavasti mene näin. Kun liian pieneltä lapselta edellytetään liian paljon ja liian varhain, syntyy sutta ja sekundaa kavatuksen kentille.

Syntyy kasvavaa turvattomuuden tunnetta ja nuoruusiän tai myöhemmän iän kriisejä.

Saattaapa tulla jopa yllättävä tarve takaisin lastenvaunuihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti