Olinpa tukehtua aamukahviini.
Sen verran olin yllättynyt pääkaupungissa järjestetystä performanssista, jossa
haettiin vapaaehtoisia aikuisten lastenvaunuajeluihin.
Luitte oikein. Tilaisuuden järjestäjät
mainostivat tempausta kysymällä, oletko aina
kadehtinut pikkuvauvoja, jotka saavat maata lastenvaunuissa muiden
työnnettävinä?
Nyt tilaisuutesi on koittanut! Jättimäisissä lastenvaunuissa voit ryömiä peiton alle, ulkoistaa päätöksenteon työntäjille ja keskittyä aivan vain omiin aistimuksiisi.
Kunkin ajelun oli määrä
kestää puolisen tuntia. Vaunupaikat jaettiin arpomalla.
Ja arvatkaa mitä!
Halukkaita
vaunuajelulle oli mitättömät 1500. Heistä sitten arpa valitsi 17 onnekasta.
Ei tässä mitään,
mutta kun kuulin radion toimittajan jälkikäteen kertovan tapahtumasta, hän
totesi itsekin unelmoivansa aina toisinaan heittäytymisestä lattialle kirkumaan
”tyytymättömyyttään sopimattomille vaatteille.”
Sitä mietin, että mistä moinen kaiho voisi kertoa?
Ehkäpä siitä, että lapsuuden muutos on ollut meilläkin Suomessa melkoinen.
Tarkoitan erityisesti lapsuuden lyhenemistä. Lapsuus
ei ole enää pariin vuosikymmeneen ollut erityisen ihailtavaa.
Sen sijaan nuoruus on
Miten se näkyy? Monellakin tapaa. Niin uskomattomalta
kuin se tuntuukin, menestymisen ja pärjäämisen paineet saattavat alkaa jopa ennen
kouluikää.
Eihän sellainen kuulu lapsuuden huolettomuuteen.
Ehkä huolestuttavinta tässä kehityksessä on
ollut se, että jopa lapsilta itseltään on tuntunut kadonneen kiinnostus ikävaiheelle
luontaiseen toimintaan, vaikkapa leikkeihin.
Ei tässä nyt ole aikaa leikkiä ja
lällätellä, kun pitää ponnistella ja harrastaa!
Ja sitä paitsi ei ahtaissa
lähiöissä olisi oikein tilaakaan ”kymmenelle tikulle laudalla”, siinähän menee
pilalle ahkerasti trimmattu nurmikin.
Näihin – myös tutkimuksin todettuihin –
ajatuksiin etsiytyi mieleni tässä aikuisten lastenvaunuihmetyksessä.
Ei lapsuus ole turha elämänvaihe
Haen tässä nyt sitä, että jos lapsuus on nakertunut kovin
lyhyeksi, saattaapa tulla takaumia; kaihoisia ajatuksia ihaniin (ja elämättömiin)
lapsuuden kokemuksiin.
Ei lapsuus ole turha elämänvaihe. Kyllä viisaat kasvattajat ovat tienneet maailman sivu, kuinka (kehittyäkseen
itsetunnoltaan vahvaksi aikuiseksi) ihminen tarvitsee riittävän pitkän
lapsuuden.
Jotta lapsuus olisi aitoa, huoletonta lapsuutta, siihen kuuluu lupa olla riippuvainen omista vanhemmistaan. Tähänhän on aina toisinaan viitattu niin sanottujen avainlasten kohdalla.
Avainlapsilla viitataan niihi omatoimisiin ekaluokkalaisiin, jotka tulevat tyhjään kotiin omilla avaimillaan. Odottamaan äiskää ja iskää. Tai, jompaa kumpaa.
Ei se näin pidä mennä. Ei eka- tai tokaluokkalaista voi istuttaa tuntitolkulla
tietokoneen ääressä odottamassa vanhempiaan.
Liian paljon, liian varhain
Ei sen ikäinen lapsi voi tehdä itselleen ravitsevaa
välipalaa, eikä hän voi tehdä itsenäisiä valintoja netissä. Ei, vaikka olen
sellaistakin kuullut väitettävän.
Tällaisen kasvatuskulttuurin taustalla on ollut sinällään
kaunis ajatus, jonka mukaan lapsesta tulee sitä osaavampi aikuinen, mitä
nuorempana hän oppii itsenäisyyteen.
Asiat eivät kuitenkaan valitettavasti mene näin. Kun liian pieneltä lapselta edellytetään liian paljon ja liian varhain, syntyy sutta ja sekundaa kavatuksen kentille.
Syntyy kasvavaa turvattomuuden tunnetta ja nuoruusiän tai
myöhemmän iän kriisejä.
Saattaapa tulla jopa yllättävä tarve takaisin lastenvaunuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti