Sanalla tylsyys on vahvahko negatiivinen lataus.
Väitetään, että sanan englanninkielisen vastineen synnytti 1850-luvun
alussa Charles Dickens romaanillaan Kolea talo.
Kirjassa seikkailee
henkilö, nimeltä Lady Dedlock, joka "pitkästyi kuoliaaksi". Tälle synkkyydellä
silatulle olotilalle Dickensin piti luoda ytimekkäämpi vastine. Näin syntyi
tylsyys.
Mitä tylsyys sitten ilmaisee?
Ehkä se on perinpohjaista kyllästymistä, turhautumista, kasvavaa
välinpitämättömyyttä, jopa huonovointisuutta, joka johtuu toimettomuudesta,
apatiaa…
Onpa tylsyyttä sanottu joskus
myös ”elämänlaadun vajeeksi”.
Mutta onko kysymys sittenkään
vain negatiivisista asioista, kuten ylle kokoamistani ilmaisuista äkkipäätä
voisi päätellä?
Ehkei
sittenkään
Kysymys ei nimittäin olekaan
ikävystymisestä sinänsä, vaan jostakin syvemmästä. On sanottu, että tylsyyden
tunne ilmentää kyvyttömyyttämme sietää tapahtumattomuutta elämässämme.
Sillä lienee monia
ilmenemismuotoja. Olen esimerkiksi kuullut opettajien valittavat, että ekaluokkalaiset
tulevat nykyään ”kärsimättömiksi” jo 15 minuutin hiljaisen työskentelyn jälkeen.
”Tylsää!
Tehdään jotakin muuta!”
vaativat he. Ei kärsimättömyys pulpahtanut ennen pintaan sentään näin nopeasti, väittävät opettajat.
Tutkijat ovat aprikoineet
samaa. Heidän mukaansa esimerkiksi lisääntyneet käyttäytymishäiriöt saattavat
olla seurausta siitä, että lapset ja nuoret pakenevat epätoivoisesti tylsyyden
kokemusta.
Tästä näkökulmasta on mielenkiintoinen
kysymys, mitä tapahtuisi jos useammat meistä lakkaisivat pakenemasta tylsyyden
kokemusta – koettaisimme sietää sitä?
Brodskyn
puhe tylsyydestä
Nobelisti Joseph Brodsky piti kerran puheen,
jonka otsikkona oli Ikävystymisen ylistys,
jossa hän näkee ikävystymisen jonkinlaisena ”yksitoikkoisuuden loistona",
joka tarjoaa meille arvokkaan "ikkunan äärettömyyteen."
Onpa tylsyyttä pidetty jopa
alkusoittona luovuudelle. Minäkin muuten ajattelen näin.
F. Nietzsche väitti
aikanaan, että suuret taiteilijat joutuvat kohtaamaan paljon ikävystymistä,
jotta heidän työnsä voisivat menestyä.
Jos historiaa pöyhii,
huomaa, että ikävystymisellä on – toden totta – ollut varsin keskeinen rooli
monissa taiteellisissa tai tieteellisissä läpimurroissa.
Descartesin kerrotaan "löytäneen" muuttujat
x ja y makoillessaan sängyllä tuijottelemassa kattoon. Kuulemma myös suhteellisuusteorian
syntyyn liittyi koko joukko ”tylsää haaveksuntaa”.
On asiaa tutkittukin. Kokeellisissa
tutkimuksissa on todettu, että tylsyyttä tuntevat henkilöt onnistuivat
löytämään keskimäärin enemmän käyttötapoja tyhjille muovipikareille kuin
henkilöt, jotka ovat joko riemuissaan tai rentoja.
Yksi tutkijoiden
tarjoama selitys tulokselle on, että ikävystyminen kerta kaikkiaan vain mahdollistaa
mielen vaeltamisen ja rennon assosiaation. Juuri tämän kaltaiset asiat edistävät
luovuutta.
Rajatun
puutteen hedelmällisyys
Lopuksi, ikävystyminen
voi olla tie itsensä tutkimiseen, kasvokkain oloon itsensä kanssa. Tämä tuo
meidät takaisin kirjailija Robert M. Pirsigin
ajatukseen siitä, että "keskellä kaikkea on ikävystyminen."
Tämän kaltaiset
havainnot ovat johtaneet minut aika ajoin leikittelemään ajatuksella, voisiko
jonkinasteinen tekemisen puute olla sittenkin voittopuolisesti hyvä ja jopa
tavoiteltu asia.
Tai: voisiko tänä
päivänä niin monien tavoittelema yksilöllisyys olla ajan yltäkylläisyyttä tai
jopa ripaus pitkäveteistä tylsyyttä?
Tunne siitä, että aika
virtaa kuin terva peltikourussa, niin hitaasti. Mitä sanotte?
Ok, ymmärrän toki, ettei
ajatukseni ole järin realistinen. Miten purkaa maailma lapsen ympäriltä, joka
jo valmiiksi istuu kaulaansa myöten kaiken tavaran ja viriketoiminnan
paljoudessa?