Tylsyyden ylistys

Sanalla tylsyys on vahvahko negatiivinen lataus. Väitetään, että sanan englanninkielisen vastineen synnytti 1850-luvun alussa Charles Dickens romaanillaan Kolea talo.

Kirjassa seikkailee henkilö, nimeltä Lady Dedlock, joka "pitkästyi kuoliaaksi". Tälle synkkyydellä silatulle olotilalle Dickensin piti luoda ytimekkäämpi vastine. Näin syntyi tylsyys.

Mitä tylsyys sitten ilmaisee? Ehkä se on perinpohjaista kyllästymistä, turhautumista, kasvavaa välinpitämättömyyttä, jopa huonovointisuutta, joka johtuu toimettomuudesta, apatiaa…

Onpa tylsyyttä sanottu joskus myös ”elämänlaadun vajeeksi”.

Mutta onko kysymys sittenkään vain negatiivisista asioista, kuten ylle kokoamistani ilmaisuista äkkipäätä voisi päätellä?

Ehkei sittenkään

Kysymys ei nimittäin olekaan ikävystymisestä sinänsä, vaan jostakin syvemmästä. On sanottu, että tylsyyden tunne ilmentää kyvyttömyyttämme sietää tapahtumattomuutta elämässämme.

Sillä lienee monia ilmenemismuotoja. Olen esimerkiksi kuullut opettajien valittavat, että ekaluokkalaiset tulevat nykyään ”kärsimättömiksi” jo 15 minuutin hiljaisen työskentelyn jälkeen.

”Tylsää! Tehdään jotakin muuta!” vaativat he. Ei kärsimättömyys pulpahtanut ennen pintaan sentään näin nopeasti, väittävät opettajat.

Tutkijat ovat aprikoineet samaa. Heidän mukaansa esimerkiksi lisääntyneet käyttäytymishäiriöt saattavat olla seurausta siitä, että lapset ja nuoret pakenevat epätoivoisesti tylsyyden kokemusta.

Tästä näkökulmasta on mielenkiintoinen kysymys, mitä tapahtuisi jos useammat meistä lakkaisivat pakenemasta tylsyyden kokemusta – koettaisimme sietää sitä?

Brodskyn puhe tylsyydestä

Nobelisti Joseph Brodsky piti kerran puheen, jonka otsikkona oli Ikävystymisen ylistys, jossa hän näkee ikävystymisen jonkinlaisena ”yksitoikkoisuuden loistona", joka tarjoaa meille arvokkaan "ikkunan äärettömyyteen."

Onpa tylsyyttä pidetty jopa alkusoittona luovuudelle. Minäkin muuten ajattelen näin.

F. Nietzsche väitti aikanaan, että suuret taiteilijat joutuvat kohtaamaan paljon ikävystymistä, jotta heidän työnsä voisivat menestyä.

Jos historiaa pöyhii, huomaa, että ikävystymisellä on – toden totta – ollut varsin keskeinen rooli monissa taiteellisissa tai tieteellisissä läpimurroissa.

Descartesin kerrotaan "löytäneen" muuttujat x ja y makoillessaan sängyllä tuijottelemassa kattoon. Kuulemma myös suhteellisuusteorian syntyyn liittyi koko joukko ”tylsää haaveksuntaa”.

On asiaa tutkittukin. Kokeellisissa tutkimuksissa on todettu, että tylsyyttä tuntevat henkilöt onnistuivat löytämään keskimäärin enemmän käyttötapoja tyhjille muovipikareille kuin henkilöt, jotka ovat joko riemuissaan tai rentoja.

Yksi tutkijoiden tarjoama selitys tulokselle on, että ikävystyminen kerta kaikkiaan vain mahdollistaa mielen vaeltamisen ja rennon assosiaation. Juuri tämän kaltaiset asiat edistävät luovuutta.

Rajatun puutteen hedelmällisyys

Lopuksi, ikävystyminen voi olla tie itsensä tutkimiseen, kasvokkain oloon itsensä kanssa. Tämä tuo meidät takaisin kirjailija Robert M. Pirsigin ajatukseen siitä, että "keskellä kaikkea on ikävystyminen."

Tämän kaltaiset havainnot ovat johtaneet minut aika ajoin leikittelemään ajatuksella, voisiko jonkinasteinen tekemisen puute olla sittenkin voittopuolisesti hyvä ja jopa tavoiteltu asia.

Tai: voisiko tänä päivänä niin monien tavoittelema yksilöllisyys olla ajan yltäkylläisyyttä tai jopa ripaus pitkäveteistä tylsyyttä?

Tunne siitä, että aika virtaa kuin terva peltikourussa, niin hitaasti. Mitä sanotte?

Ok, ymmärrän toki, ettei ajatukseni ole järin realistinen. Miten purkaa maailma lapsen ympäriltä, joka jo valmiiksi istuu kaulaansa myöten kaiken tavaran ja viriketoiminnan paljoudessa?

Laskokset otsissamme

Kerrotaan intiaanipäälliköiden lähetystöstä, joka lensi ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneella.

He olivat menossa tapamaan Washingtoniin suurta valkoista päällikköä, Yhdysvaltain presidenttiä.

Lennon laskeuduttua päälliköiden lähetystö jumittui kuukaudeksi tuonaikaiselle Washingtonin lentoasemalle. Kukaan ei osannut selittää syytä inkkareiden outoon käytökseen.

Kun selitys vihdoin tuli, se yllätti. ”Odotamme, että sielumme ehtivät mukaan”, kommentoi päälliköiden nokkamies.

Kiire on myöhäinen keksintö

Kuulin jostakin, että minuuttiviisarit tulivat kelloihin vasta 1800-luvulla eli suurin piirtein silloin, kun taskukellot yleistyivät.

Nyt kellon kanssa pusaaminen on ihan luonteva juttu. ”Sovitaanko palaveri kello 13? Siis tasan. Toivoisin, että kaikki ovat sitten paikalla ajoissa.”

Viehtymyksellemme nopeuteen ja täsmällisyyteen ei tunnu olevan loppua. Mittaamme aikaa ja arvioimme työmme tuloksia käytettyä aikaa vasten.

Olemme vakaasti sitä mieltä, että aikaa voi säästää, sitä voi tuhlata ja jopa hukata. Voimme määrätä ositetulle ajalle hinnan ja jopa myydä sitä.

Lännen ihmisen riippa

Oletteko tienneet, että suurin osa patentoiduista keksinnöistä on jo vuosikymmenien ajan tähdännyt nopeuden ja tehokkuuden lisäämiseen?

Niin se kuitenkin on. Siitä on lukuisia esimerkkejä. Kun pesukone tuli, olisi luullut siitä koituvan silkkaa riemua. Koneen tehdessä töitä voimme itse ottaa vähän rennommin.

Mutta niin ei käynytkään. Kun vaatteiden peseminen oli niin helppoa, aloimme muuttaa tapojamme. Aloimme nähdä likaa kaikkialle ympärillämme.

Muutimme siisteyskriteereitä, koskapa siihen oli nyt oiva mahdollisuus!

Ei se tietenkään harkittua ollut, vaan kaikki tapahtua salavihkaa. Ja lopputulos oli jälleen sama: olimme keksineet helpottimia, joka oli saanut meidät vipeltämään.

Kiireen vastainen sota jatkuu

Kiireen kulttuuri on porautunut niin syvälle arkeemme, että monet meistä tuntevat syyllisyyttä kaikenlaisesta luppoajasta, vaikkapa rauhallisesta työjaksosta.

Kiireisyys onkin tehokkaan, jopa hyvän ihmisen tuntomerkki. Hassua. Tosiasiassa kiireisyyden ei pitäisi olla millään tavoin tavoiteltava asiantila.

Itse asiassa on monia asioita, joihin kiire ei sovi ollenkaan. Otetaan vaikka lukeminen. Olen usein huomannut, että hyvistä kirjoista saa hyviä ajatuksia, vaikkapa tähän kiireen vastaiseen sotaan.

Yksi on vaikkapa se Rudyard Kiplingin lohkaisu, jonka mukaan on tärkeää pitää pää kylmänä, vaikka kaikki ympärillä olisivat menettämässä malttinsa.

Tai se Friedrich Nietzchen ajatus, jolla hän varaa meitä "kiirehtimästä säädyttömästi ja hiki päässä toivoen kaiken tulevan hetkessä valmiiksi.”

Tämmöinen vaara on. Mutta kun kaiken ei tarvitsekaan tulla hetkessä valmiiksi.

On vielä yksi asia, miksi joitakin asioita kannattaakin tehdä hitaasti. Sisältä hidas ihminen on tyyni. Hän on suorastaan kaunis, sillä hän ei ole kurtannut otsaansa loputtomille laskoksille.

Ei se vaan aina onnistu

Nappasin sosiaalisesta mediasta Michael Jordanin (siis tämän lukuisia kertoja maailman kaikkien aikojen parhaaksi äänestetyn koripalloilijan) ajatuksen:

”Olen missannut urallani enemmän kuin tuhat heittoa. Olen ollut häviämässä lähes 300 peliä.

Kaikkiaan 26 kertaa on ollut tilanne, jossa minulle annettiin mahdollisuus heittää voittoheitto ja munasin. Heitin ohi.

Olen epäonnistunut elämässäni uudestaan, uudestaan ja taas uudestaan. Ja siksi olen menestynyt.”

Hyvä on

Tiedän, varsinkin Amerikoissa tämä ”menestyksen salaisuus on epäonnistumisessa” –hokeminen lähestyy suorastaan mantraa.

Siitä on aika paljon esimerkkejä sieltä päin. Esimerkiksi IBM:n toimitusjohtaja Thomas Watson (1874 - 1956) haukahti aikanaan näin:

”Tahdotko menestymisen kaavan? Se on yksinkertainen: Tuplaa epäonnistumisesi. Ihmiset kuvittelevat epäonnistumisen olevan menestyksen vastakohta.

Ei se niin mene. Epäonnistumisesta voi latistua tai siitä voi oppia, joten tee niitä virheitä. Tee kaikki mahdolliset. Tee niin, koska siellä se menestys sijaitsee.”

Muuallakin tämä oppi tunnetaan

Honda-yhtiön perustaja Sōichirō Honda (1906-1991) puolestaan sanoi näin (ja osoitti samalla, ettei tämä tämmöinen usko ole vain amerikkalaisten oma juttu):

”Menestys on saavutettavissa vain toistuvien virheiden ja itsetarkastelun kautta.”

Huomatkaa: itsetarkastelu. Se on tässä tärkeää. Vaikka epäonnistuminen voi johtaa parempaan suoritukseen ja joskus jopa menestykseen, on muistettava pari asiaa.

Yksi: epäonnistuminen on harvoin hauskaa. Kaksi: epäonnistuminen vaatii pysähdystä ja itsetutkiskelua.

Kämmääminen hämmentää

Tähän on ottanut kiinni myös Texas Tech Universityn apulaisprofessori ja Dying for Idea –teoksen kirjoittaja Costică Bradatan.

Hän on muistuttanut epäonnistumisen brutaaliudesta, rumuudesta ja epämiellyttävyydestä.

Aina kun kämmäämme oikein kunnolla, koemme sen syvästi hämmentävänä, sanoo Bradatan.

Syy on siinä, että epäonnistuminen nakertaa varmuuttamme. Se kyseenalaistaa kelvollisuuttamme, ja joskus jopa suorastaan paikkaamme maailmassa.

Eikö tätä osoita jo se, että jotkut todellisia epäonnistumisia kokeneet ihmiset ovat suistuneet suorastaan itsemurhaan, pohtii Bradatan.

"Toki, lisää hän: ”epäonnistuminen voi johtaa myös menestykseen, mutta niin käy harvoin heti.

Niin käy yleensä vasta sitten, kun olemme ensin kyenneet kohtaamaan epäonnistumisemme sen omilla ehdoilla.”

Aina se ei vaan tahdo onnistua.