torstai 29. syyskuuta 2016

Tylsyyden ylistys

Sanalla tylsyys on vahvahko negatiivinen lataus. Väitetään, että sanan englanninkielisen vastineen synnytti 1850-luvun alussa Charles Dickens romaanillaan Kolea talo.

Kirjassa seikkailee henkilö, nimeltä Lady Dedlock, joka "pitkästyi kuoliaaksi". Tälle synkkyydellä silatulle olotilalle Dickensin piti luoda ytimekkäämpi vastine. Näin syntyi tylsyys.


Mitä tylsyys sitten ilmaisee? Ehkä se on perinpohjaista kyllästymistä, turhautumista, kasvavaa välinpitämättömyyttä, jopa huonovointisuutta, joka johtuu toimettomuudesta, apatiaa…

Onpa tylsyyttä sanottu joskus myös ”elämänlaadun vajeeksi”.

Mutta onko kysymys sittenkään vain negatiivisista asioista, kuten ylle kokoamistani ilmaisuista äkkipäätä voisi päätellä?

Ehkei sittenkään

Kysymys ei nimittäin olekaan ikävystymisestä sinänsä, vaan jostakin syvemmästä. On sanottu, että tylsyyden tunne ilmentää kyvyttömyyttämme sietää tapahtumattomuutta elämässämme.

Sillä lienee monia ilmenemismuotoja. Olen esimerkiksi kuullut opettajien valittavat, että ekaluokkalaiset tulevat nykyään ”kärsimättömiksi” jo 15 minuutin hiljaisen työskentelyn jälkeen.


”Tylsää! Tehdään jotakin muuta!” vaativat he. Ei kärsimättömyys pulpahtanut ennen pintaan sentään näin nopeasti, väittävät opettajat.

Tutkijat ovat aprikoineet samaa. Heidän mukaansa esimerkiksi lisääntyneet käyttäytymishäiriöt saattavat olla seurausta siitä, että lapset ja nuoret pakenevat epätoivoisesti tylsyyden kokemusta.

Tästä näkökulmasta on mielenkiintoinen kysymys, mitä tapahtuisi jos useammat meistä lakkaisivat pakenemasta tylsyyden kokemusta – koettaisimme sietää sitä?

Brodskyn puhe tylsyydestä

Nobelisti Joseph Brodsky piti kerran puheen, jonka otsikkona oli Ikävystymisen ylistys, jossa hän näkee ikävystymisen jonkinlaisena ”yksitoikkoisuuden loistona", joka tarjoaa meille arvokkaan "ikkunan äärettömyyteen."

Onpa tylsyyttä pidetty jopa alkusoittona luovuudelle. Minäkin muuten ajattelen näin.

F. Nietzsche väitti aikanaan, että suuret taiteilijat joutuvat kohtaamaan paljon ikävystymistä, jotta heidän työnsä voisivat menestyä.


Jos historiaa pöyhii, huomaa, että ikävystymisellä on – toden totta – ollut varsin keskeinen rooli monissa taiteellisissa tai tieteellisissä läpimurroissa.

Descartesin kerrotaan "löytäneen" muuttujat x ja y makoillessaan sängyllä tuijottelemassa kattoon. Kuulemma myös suhteellisuusteorian syntyyn liittyi koko joukko ”tylsää haaveksuntaa”.

On asiaa tutkittukin. Kokeellisissa tutkimuksissa on todettu, että tylsyyttä tuntevat henkilöt onnistuivat löytämään keskimäärin enemmän käyttötapoja tyhjille muovipikareille kuin henkilöt, jotka ovat joko riemuissaan tai rentoja.


Yksi tutkijoiden tarjoama selitys tulokselle on, että ikävystyminen kerta kaikkiaan vain mahdollistaa mielen vaeltamisen ja rennon assosiaation. Juuri tämän kaltaiset asiat edistävät luovuutta.

Rajatun puutteen hedelmällisyys

Lopuksi, ikävystyminen voi olla tie itsensä tutkimiseen, kasvokkain oloon itsensä kanssa. Tämä tuo meidät takaisin kirjailija Robert M. Pirsigin ajatukseen siitä, että "keskellä kaikkea on ikävystyminen."

Tämän kaltaiset havainnot ovat johtaneet minut aika ajoin leikittelemään ajatuksella, voisiko jonkinasteinen tekemisen puute olla sittenkin voittopuolisesti hyvä ja jopa tavoiteltu asia.


Tai: voisiko tänä päivänä niin monien tavoittelema yksilöllisyys olla ajan yltäkylläisyyttä tai jopa ripaus pitkäveteistä tylsyyttä?

Tunne siitä, että aika virtaa kuin terva peltikourussa, niin hitaasti. Mitä sanotte?

Ok, ymmärrän toki, ettei ajatukseni ole järin realistinen. Miten purkaa maailma lapsen ympäriltä, joka jo valmiiksi istuu kaulaansa myöten kaiken tavaran ja viriketoiminnan paljoudessa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti