Tee se - gradu!

Olen vuosien varrella huomannut, että kaikkein luetuimpia blogipostauksia näiden vuosien aikana ovat olleet (ehdottomasti!) ne, joissa olen käsitellyt gradun kirjoittamista.

Siinä on jotakin… hämmentävää.

Toisaalta, se on ymmärrettävää. Kun joku teistä on vakaasti päättänyt istuttaa itsensä pöydän äärelle ja kirjoittaa vihdoin sen Ison Geen, ei kai kumma ole, jos myös ohjeita on tullut etsiskeltyä.

           Geran de Klerk

Niitä löytyy nykyään myös netistä, kunhan vaan googlaa. Mainio sivusto on Kimmo Svinhufvudin Gradutakuu -sivusto. Suosittelen lämpimästi!

Taisi olla viime viikolla, kun itse törmäsin jälleen hyvään, omakohtaiseen ja rohkaisevaan kirjoitukseen siitä, kuinka gradu syntyy. Lukekaa!

Ohjeita on paljon, noudata joitakin

Jokaisella ohjaajalla on suosikkiohjeensa omille opiskelijoilleen.

Minullakin on. Yksi niistä on tämä (muitakin toki on): asennoidu graduun opin näytteenä, älä ajattele gradua tutkimuksena.

           Thomas Shellberg

Miksi? siksi, ettei se sitä ole.

Gradu on vasta tutkimustyön harjoitus, vieläpä melko rajallinen sellainen. Gradun suhde tutkimuksen tekemiseen on kuin autokoulun suhde autolla ajamiseen.

Gradussa tutkimusasioita siis vasta harjoitellaan ja siihen, mitä syntyy, jää, ja siihen myös saa (HUOM!) jäädä virheitä.

Ei Iisakinkirkko!

Älä missään nimessä ajattele tulevaa graduasi jonkinlaisena kunnianhimon ylevöittämänä urakkana.

Siitä voi tulla näennäisen kaunis kangaskantinen kirja Lundian hyllysi koristukseksi, mutta Iisakinkirkko se ei ole – ei saa olla!

Lopuksi lainaan muuatta entistä opiskelijaani, joka kirjoitti minulle oman gradunsa syntymisestä näin:

           Scott Webb

Graduni syntyi loppujen lopuksi hyvin lyhyessä ajassa. Olin onnekas, sillä sain mahdollisuuden keskittyä siihen muutaman kuukauden täysillä.

Sain ensimmäisen version valmiiksi vajaassa kolmessa kuukaudessa. Nuo kuukaudet työskentelinkin sitten 12 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa.

Voisitko ehkä sinäkin tehdä näin? Keskittyä hetken aikaa vain graduun.

Miksi et?

Kirja kohtuudesta

Viime viikolla julkistettiin Kohtuuden kirja. Näkökulmia ääriyhteiskuntaan. Nimensä mukaisesti kirja käsittelee äärimmäisyyttä.

Tiedän toki, että taipumuksemme kohtuuttomuuteen on ihmisen historian mittainen, mutta ajatukseni on, että kaikenlaiset äärimmäisyydet ovat soluttautuneet nykyelämään jotenkin vielä enemmän kuin vaikkapa keskiajan – tai, jopa sotien jälkeisen ajan elämään.

           David Marcu

No, aloin panna merkille näitä juttuja sieltä ja täältä, eli että ”övereitä” tuntui näkyvän siellä ja täällä.

Nopeammin, tehokkaammin, terveellisemmin

Meissä on siis yhä enemmän niitä, jotka tekevät asioita nopeammin ja tehokkaammin, elävät yhä terveellisemmin, noudattavat yhä kummallisempia ruokavalioita ollen jatkuvasti vaativampia itseään kohtaan.

           NRKbeta

Meissä on paljon niitä, jotka haluavat yhä nopeampaa urakehitystä, yhä parempaa ammattia ja – joskus tuntuu — jopa ahneuteen saakka parempia asemia, elämänoloja ja rahaa, jne.

Ehkä olette kokeneet samoin: kun asioita alkaa kasautua, tuntuu kuin olisi pakko tehdä jotakin. Tämäkin kirja on jonkinlaisen pinoutumisilmiön tulosta.

Minulle tämä pakko tehdä jotakin on kirjoittamista

Jotta tiedän, mitä mieltä olen jostakin asiasta, minun on kirjoitettava se ylös. Kirjoitan siis. Sitten tuijotan hetken aikaansaannostani ja mietin, oliko se näin. Onko mielipiteeni tämä?

           Breno Machado

Ellei se ole, muutan tekstiä ja tuijotan taas. Tällä tavoin kirjani syntyvät.

Olihan kirjan taustalla Isompiakin asioita, ei siis yksittäisiä ihmetyksiä. Yksi selitys huoleeni on jälleen kerran se kokonaiskuorma, jota joudumme kantamaan.

Kokonaiskuorma huolettaa

Olen ollut huolestunut työelämän kehityksestä jo pidempään. Sitä on turha kerrata, kun kuitenkin tiedätte, mitä tarkoitan.

           Anton Repponen

Kun tähän kaikkeen laitetaan vielä päälle se kuorma ja se jatkuva muu kiihdyttely (kuntoilu, ruokavaliot, modernin asumisen vaatimukset, hienot harrasteet ja muu upea elämä), pelkään, että tulee pää vetävään käteen.

Ei ihmistä ole tehty kestämään ihan mitä vain. Näitä kertomuksia on pilvin pimein.

Sosiaalinen media kiihdyttää

Kiintoisan tästä ilmiöstä tekee media, erityisesti sosiaalinen media.

Otetaan vaikkapa tämä 42-vuotias amerikkalaismies, Luke Aikins, joka leiskautti heinäkuussa 7600 metristä ilman laskuvarjoa. Ei hän tehnyt sitä vakuumissa!

Hypyn lähetti reaaliaikaisesti televisiokanava Fox.

           Blair Fraser

Eli se, mitä tahdon sanoa, on tämä: moderni media, erityisesti sosiaalinen media levittää jatkuvasti tietoa ääri-ilmiöistä ja ihmiset, jotka ovat taipuvaisia tällaiseen toimintaan, haluavat tehdä niin vielä enemmän.

Se, että Kolumbus löysi Amerikan vuonna 1492, jäi aika pienen piirin tietoon aikanaan, vaikka se oli todella äärimmäinen seikkailu.

Me suomalaiset kuulimme siitä ehkä vajaa sata vuotta myöhemmin. Tässä mielessä elämme erilaista aikaa.

Voiko pelaaminen olla palkkio?

Muuan opettaja murisi vastikään, kuinka joku vanhemmista oli saanut kuningasajatuksen. Hän oli palkinnut ekaluokkalaisen ”ylimääräisellä peliajalla” aina, kun lapsi teki ahkerasti kotitehtävänsä.

Opettajalleen lapsi (poika) oli sitten silmin kirkkain todennut, kuinka hänellä oli nyt ”jo 15 tuntia ylimääräistä peliaikaa!”

           David Marcu

”Onko tässä mitään laitaa”, kyseli opettaja. ”Eikö vanhempien pitäisi pikkuisen miettiä, millaisilla asioilla lapsiaan palkitsevat?!”

Totta. Kyllä minäkin jotakin muuta koettaisin palkkioksi keksiä.

Jos lapsella on ”normaali” peliaika ja sitten vielä palkkiona saatu ”lisäpeliaika”, niin kyllähän siitä vapaa-ajasta murentuu muille lapsuuden touhuille (liikunta, leikit ja kaverit) kovin vähän aikaa.

Kuohuttava juttu

Vaikka suuri osa ikäluokkani vanhemmista (ja isovanhemmista) suhtautuu kriittisesti tietokone-, konsoli- ja videopeleihin, totuus on, että näkemyksemme eroavat todella paljon toisistaan.

On nimittäin melkoisesti niitäkin aikuisia, jotka uskovat pelaamisella olevan positiivisia vaikutuksia, vaikkapa pelaajan ongelmanratkaisukykyyn. 

”Se on vaan tämä pelaaminen tätä päivää”, sanotaan.

           Sophie Higginbottom

Väitetään – tietysti ”tutkimukseen” tukeutuen -, että pelaaminen kehittää avaruudellisen hahmottamisen (suunnat, mittasuhteet, muodot jne.) taitojamme.

Itsekin uskon, että esimerkiksi tietynlaiset toimintapelit voivat parantaa huomiokykyämme ja ongelmanratkaisutaitojamme, mutta myös kielitaitoa. Tällöin tarkoitetaan tietysti englantia.

Samoin, paljon pelaavien silmän ja käden yhteistyön koordinaatio kehittyy. Uskon senkin.

Liika on liikaa, eli pitäisikö pelaamista rajoittaa?

Tuskin lienee yllätys, että tunnustaudun silti lukeutuvani niihin, jotka näkevät pelaamisen mahdolliset haitat suurempina kuin oletetut hyödyt.

Ensinnäkin, minua hirvittää paljon pelaavan kansanosan rapistuva kunto. Joukossa on varmasti paljon liikkuvia, mutta myös niitä, jotka huohottavat jo rahdatessaan evästä jääkaapilta koneensa ääreen.

           Robert Lukeman

Eikä huoli riittävästä liikunnasta koske vain kehoa, vaan kehitysvaiheessa olevia aivoja. Nekin tarvitsevat monenlaista jumppaa kehittyäkseen.

Toiseksi, huolettaa tämä peliriippuvuusjuttu. Toiset kerta kaikkiaan vain addiktoituvat voimakkaammin (myös peleihin) kuin toiset.

Sattui silmiin Victoria L. Dunckleyn juttu Psychology Today- lehdessä. Hän kertoo lapsesta, joka oli täysin pelaamisen lumoissa.

Dunckley puhuu aivomyrskystä, kohonneista dopamiini- ja kortisolipitoisuuksista, sykkeen tihenemisestä ja kohonneesta verenpaineesta – jopa siis pienten lasten kohdalla.

Onko se oikeasti niin paha asia, jankuttaa vielä joku.

No on. Jos terveellä ihmisellä ei enää olla mielessään mitään muuta kuin nyhjätä sisällä ja pelata, alkaa arjesta tulla melkoisen häiriintynyt juttu.

Kyllä tutkimuskirjallisuus (toki myös lehdistö) tuntee melkoisia ääritapauksia tässäkin suhteessa. On ihmisiä, jotka ovat menettäneet työnsä, ystävänsä ja jopa perheensä peliriippuvuuden takia.

           David Marcu

Opettajat ovat puhuneet keskittymis- ja käyttäytymishäiriöistä, joiden taustalla on nähty varhaista peliriippuvuutta.

Olen kuullut useitakin pelaamiseen liittyviä selityksiä sille, miksi vaikkapa koulumatematiikan taso on pudonnut. ”Kärsivällisyys ja sinni on kadonnut”, sanovat he. ”Matematiikka vaatisi juuri sitä”.

Ehkä näiden asioiden yhteys juuri pelaamiseen ei ole yhtä ilmeinen, mutta muuten elämäntapamme on (vaikkapa netin tarjonnan myötä) kyllä muuttunut kovin nopeaksi, hektiseksi ja kärsimättömäksi.