maanantai 10. lokakuuta 2016

Voiko pelaaminen olla palkkio?

Muuan opettaja murisi vastikään, kuinka joku vanhemmista oli saanut kuningasajatuksen. Hän oli palkinnut ekaluokkalaisen ”ylimääräisellä peliajalla” aina, kun lapsi teki ahkerasti kotitehtävänsä.

Opettajalleen lapsi (poika) oli sitten silmin kirkkain todennut, kuinka hänellä oli nyt ”jo 15 tuntia ylimääräistä peliaikaa!”

           David Marcu

”Onko tässä mitään laitaa”, kyseli opettaja. ”Eikö vanhempien pitäisi pikkuisen miettiä, millaisilla asioilla lapsiaan palkitsevat?!”

Totta. Kyllä minäkin jotakin muuta koettaisin palkkioksi keksiä.

Jos lapsella on ”normaali” peliaika ja sitten vielä palkkiona saatu ”lisäpeliaika”, niin kyllähän siitä vapaa-ajasta murentuu muille lapsuuden touhuille (liikunta, leikit ja kaverit) kovin vähän aikaa.

Kuohuttava juttu

Vaikka suuri osa ikäluokkani vanhemmista (ja isovanhemmista) suhtautuu kriittisesti tietokone-, konsoli- ja videopeleihin, totuus on, että näkemyksemme eroavat todella paljon toisistaan.

On nimittäin melkoisesti niitäkin aikuisia, jotka uskovat pelaamisella olevan positiivisia vaikutuksia, vaikkapa pelaajan ongelmanratkaisukykyyn. 

”Se on vaan tämä pelaaminen tätä päivää”, sanotaan.

           Sophie Higginbottom

Väitetään – tietysti ”tutkimukseen” tukeutuen -, että pelaaminen kehittää avaruudellisen hahmottamisen (suunnat, mittasuhteet, muodot jne.) taitojamme.

Itsekin uskon, että esimerkiksi tietynlaiset toimintapelit voivat parantaa huomiokykyämme ja ongelmanratkaisutaitojamme, mutta myös kielitaitoa. Tällöin tarkoitetaan tietysti englantia.

Samoin, paljon pelaavien silmän ja käden yhteistyön koordinaatio kehittyy. Uskon senkin.

Liika on liikaa, eli pitäisikö pelaamista rajoittaa?

Tuskin lienee yllätys, että tunnustaudun silti lukeutuvani niihin, jotka näkevät pelaamisen mahdolliset haitat suurempina kuin oletetut hyödyt.

Ensinnäkin, minua hirvittää paljon pelaavan kansanosan rapistuva kunto. Joukossa on varmasti paljon liikkuvia, mutta myös niitä, jotka huohottavat jo rahdatessaan evästä jääkaapilta koneensa ääreen.

           Robert Lukeman

Eikä huoli riittävästä liikunnasta koske vain kehoa, vaan kehitysvaiheessa olevia aivoja. Nekin tarvitsevat monenlaista jumppaa kehittyäkseen.

Toiseksi, huolettaa tämä peliriippuvuusjuttu. Toiset kerta kaikkiaan vain addiktoituvat voimakkaammin (myös peleihin) kuin toiset.

Sattui silmiin Victoria L. Dunckleyn juttu Psychology Today- lehdessä. Hän kertoo lapsesta, joka oli täysin pelaamisen lumoissa.

Dunckley puhuu aivomyrskystä, kohonneista dopamiini- ja kortisolipitoisuuksista, sykkeen tihenemisestä ja kohonneesta verenpaineesta – jopa siis pienten lasten kohdalla.

Onko se oikeasti niin paha asia, jankuttaa vielä joku.

No on. Jos terveellä ihmisellä ei enää olla mielessään mitään muuta kuin nyhjätä sisällä ja pelata, alkaa arjesta tulla melkoisen häiriintynyt juttu.

Kyllä tutkimuskirjallisuus (toki myös lehdistö) tuntee melkoisia ääritapauksia tässäkin suhteessa. On ihmisiä, jotka ovat menettäneet työnsä, ystävänsä ja jopa perheensä peliriippuvuuden takia.

           David Marcu

Opettajat ovat puhuneet keskittymis- ja käyttäytymishäiriöistä, joiden taustalla on nähty varhaista peliriippuvuutta.

Olen kuullut useitakin pelaamiseen liittyviä selityksiä sille, miksi vaikkapa koulumatematiikan taso on pudonnut. ”Kärsivällisyys ja sinni on kadonnut”, sanovat he. ”Matematiikka vaatisi juuri sitä”.

Ehkä näiden asioiden yhteys juuri pelaamiseen ei ole yhtä ilmeinen, mutta muuten elämäntapamme on (vaikkapa netin tarjonnan myötä) kyllä muuttunut kovin nopeaksi, hektiseksi ja kärsimättömäksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti