keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Etsimme työn mieltä

Isäni oli sähkömies. Hän teki 44 vuotta pitkän uran kunnallisella sähkölaitoksella voimavirta-asentajana.

Vasta aikuisena, jo kotoa lähdettyäni havahduin sen tosiasian äärelle, että en ollut koskaan kuullut isän pohtineen työnsä luonnetta: oliko työ ”mukavaa” tai millainen tämä tai tuo työpäivä oli ollut.

               Samuel Zeller

Itse asiassa en muista hänen ikinä puhuneen työn mielekkyydestä, tai sen aiheuttamasta uupumuksesta. Tosiasiassa en muista hänen erityisemmin edes puhuneen työstään.

Merkillistä. Kuten ehkä sekin, ettei hän uransa aikana haikaillut kertaakaan muihin töihin.

Minun silmissäni hän vain ”kävi” työssä. Aamulla, meidän herätessämme, hän oli jo mennyt (hänen työnsähän alkoi seitsemältä). Iltapäivällä hän palasi kotiin kello neljän jälkeen ja sillä hyvä.

Sama jatkui kesät, talvet

Vielä merkillisemmän hänen työelämäsuhteestaan tekee se, ettei hänen työnsä todellakaan ollut mitään kevyttä näpräilyä. Ei, se oli ympärivuotista ulkotyötä.

Vaikkapa 1970-luvulla pohjoisen Suomen talvet olivat pitkän kipakoita pakkastalvia.

               WonHo Sung

Lunta oli paksulti ja puiset pylväät upotettiin routaiseen maahan kangella, lapiolla ja sisulla. Pylväiden välit kahlattiin haaruksiin ulottuvassa hangessa, kun koneita ei saatu paikalle. Eikä koneita aina edes ollut.

Voin kuvitella, että isän saappaisiin mahtoi toisinaan sulaa lunta. Yhtä varmasti hänen housuntakamuksensa olivat usein märkinä.

Sittenkään hän ei työpäivänsä jälkeen heittäytynyt monisanaisesti analysoimaan työnsä mielekkyyden vähittäistä katoamista. En edes muista, että hän olisi koskaan ollut sairaslomalla.

Miksi moinen nostalgiapuuska?

Siksi, että minä, hänen poikansa, olen saanut oman kolmen vuosikymmenen mittaisen siistin sisätyöurani aikana monen monta kertaa itseni kiinni työn mielekkyyden pohdinnasta.

Ei! En toki marmata jatkuvasti, mutta tällaista on kyllä tapahtunut. Se on häpeäkseen tunnustettava.

Tämä olisi piiitkän postauksen aihe, mutta otan tässä esille joitakin asioita, jotka liittyvät kysymykseen työn mielestä. Moni muukin nimittäin on epäillyt, että työn mielekkyys on aika ajoin kadoksissa.

               Redd Angelo

Yhtenä selityksenä on pidetty tätä jatkuvaa hässeli, muutosta. On sanottu ”Kuulkaa. Se nyt vaan on niin, että maailma muuttuu ja myöskin nää työn tekemisen tavat muuttuvat. Tämä koskee nyt meitä kaikkia”.

Mutta kun tämä selitys ei riitä. Olen törmännyt moniin, moniin muutosta koskeviin ylilyönteihin. Yksi tavallisimpia on muutos muutoksen vuoksi.

Tuntuu kuin edellistä mullistuksesta (voivat ne muutokset olla pieniäkin ja silti käsittämättömiä) ei ole edes vielä ehditty viedä läpi, kun seuraavasta jo ilmoitetaan.

Tämä ravistelee hallinnan tunnettamme

Työhyvinvoinnin tutkijat sanovat, että hallinnan tunne on yksi keskeisiä työssä jaksamista selittäviä tekijöitä.

Kun epävarmuus alkaa lohkoa määräosia päivittäisestä kokemisestamme, ote työstä alkaa lipsua. Niin se vain on. Käytännössä se näkyy tihentyvinä miksi – kysymyksinä: Kuka selittää, miksi näin tehtiin?

Muistan EVA:n johtaja Matti Apusen kommentin vuosien takaa: Ennen suomalaiset pitivät työtä mahdollisuutena ja välineenä päästä parempaan. Nyt on levinnyt käsitys, että työelämä on kujanjuoksu, josta harvat selviävät vaurioitumatta.

               Ferdinand Stöhr

Tämä on asia, jonka Apunen sanoi EVA:aan tullessaan, vuosia sitten. Tavallaan se oli mantra, joka oli jo tuolloin useiden huulilla.

Ongelma oli se, että liian harvat arvovaltaiset tahot ovat pysähtyneet kysymään, miksi työelämä on kujanjuoksua niin monella.

En kaihoa takaisin tehtaanpillin aikaan, mutta peräänkuulutan organisaatioita, joissa on maltettu pysähtyä kysymään, mikä muutoksen takana tällä kerta on. Miksi Caterpillarilla ajettiin tällä kertaa sisään?

Muutos ilman vissiä näkyä tavoitteesta on kaikella tapaa halpamaista — erityisesti se on sitä työntekijöitä kohtaan. Fiksua, älykästä tai visionääristä se ei missään nimessä ole.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Älä tuomitse keräilijää!

Mielenterveys ei ole vain mielen sairauksien puuttumista. Se on mielen hyvinvointia, mutta myös kykyä selviytyä arjessa.

Kun tutkittiin mielenterveyttä selittäviä tekijöitä 3 500 länsisuomalaisen joukossa, tutkijat totesivat, että paras mielen terveyden selittäjä oli elämänhallinnan tunne.

           Freddy Castro

Kun meillä on hallinnan tunnetta (elämässä, töissä), tunnemme, että voimavarojemme ja tavoitteidemme välillä ei ole ristiriitaa.

Uskomme siis pystyvämme siihen, mitä meiltä kulloinkin odotetaan. Olo on levollinen.

Otanpa tässä esille yhden kiintoisan asian, jonka on myös hoksattu liittyvän hallinnan tunteeseen.

Se on keräilyharrastus

Tiesittekö, että joka kolmas tai neljäs länsimaissa elävä aikuinen ihminen keräilee jotakin!

Vielä useampi meistä oli ahkera keräilijä lapsena. Muistatte varmaan: keräsimme postimerkkejä, tarroja, tulitikkurasioiden etikettejä ja purkkapakkauksesta kääriytyviä jääkiekkoilijoiden kuvia.

           Andrew Neel

Olen kuullut sellaisenkin selityksen, että tämä keräily olisi jonkinlainen geneettinen jäänne siltä ajalta, kun todella olimme oikeasti keräilijöitä, siis metsästäjä-keräilijöitä.

Silloin, tuhansia vuosia sitten, keräily oli esivanhemmillemme elinehto, kun taas nykypäivän keräilyllä ei ole juurikaan yhteyttä hengissä selviämiseen. Ilmankin pärjäämme.

Keräily luo turvaa

Sen sijaan turvallisuuden tunnetta keräily voi edelleenkin tuottaa. Kun kerää jotakin, vaikkapa kokoelmaa, tietää myös, mikä on homman tavoite ja mihin kokonaisuuteen mikäkin osa liittyy.

Jokainen uusi osa tuosta kokonaisuudesta (vaikkapa Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelaaja) ilahduttaa keräilijää ja tukee hänen hallinnan tunnettaan – vaikkakin vähän, mutta kuitenkin.

           Andrew Neel

Ei ihme siis, että niin moni keräilee! Tätä aikaansaamisen palkitsevaa tunnetta kun ei aina tapahdu muilla elämänalueilla, esimerkiksi työssä.

Toki keräilyharrastus on usein myös opettavaista. Kun kerää jotakin, yleensä myös kiinnostuu lisää aiheesta, hankkii tietoa siitä.

Keräilijässä on rippunen taiteilijaa,

mutta myös vivahde tutkijaa. Usein hän saa myös ystäviä harrastuksensa kautta, hän verkostoituu.

Eikä siinä kaikki, ajattelukin kehittyy siinä sivussa. Päivänselvä asia on, että keräily kehittää lasten ajattelua, mutta ei se ole pahitteeksi aikuisillekaan. Keräily pitää dementian loitolla.

           Dariusz Sankowski

Nyt joku sanoo, että keräily on hirmuinen harrastus: joka paikka pursuaa rompetta!

Top top, keräily ja hamstraaminen ovat eri asioita. Hamsteri varastoi kaiken, keräilijä valikoi.

Joskus hamstraus voi viitata jopa pakko-oireiseen häiriöön. Missään tapauksessa hommassa ole samanlaista logiikkaa, mikä löytyy keräilystä.

Varokaa siis tuomitsemasta keräilijää ennen kuin tiedätte, mistä hommassa on kyse! J

tiistai 8. marraskuuta 2016

Omistaminen on passé

Sattuipa silmään eilinen juttu, jossa ma. professori Arto O Salonen tarjosi kokonaan uutta ajattelua auton omistamiseen.

Autojen käyttöaste on tällä hetkellä siinä alle kymmenen prosenttia, totesi Salonen. On suorastaan tyhmää seisottaa autoa talleissa ja katujen varsilla.


”Oman auton omistaminen ja ostaminen oli hienoa silloin, kun irtauduimme köyhyydestä ja tavallisille ihmisille tuli mahdolliseksi hankkia oma auto.”

Näin ei ole enää, sanoo Salonen. Varsinkin nuoremmalle sukupolvelle omistaminen on nykyisin eri asia kuin aiemmille sukupolville.

Lainattavissa kuin porakone?

Hän heitti jopa ajatuksen lainatusta autosta: monen nuoren mielestä autoa pitäisi voida lainata (kuten vaikkapa porakonetta), mutta ei välttämättä omistaa itse.

Itse asiassa olen alkanut itse ajatella hiukan samoin, monista asioista, tavarasta ja jopa rahasta.


En nyt tarkoita lainaamista, vaan nimenomaan suhdettamme omistamiseen... 

Emmekö voisi vähitellen alkaa suhtautua toisin siihen iänikuiseen ajatukseen, että onni on luonamme vasta sitten, kun olemme hankkineet sen ja sen elämäämme (omistamisen kautta).

Olipa se sitten uusi talo, auto tai vain rahaa.

On tässä jotakin ristiriitaistakin. Sivistyksen pintakiillosta huolimatta uskomme itsepintaisesti yhä edelleen, että juuri omistaminen olisi jonkinlainen pikatie onneen.

Miten se näkyy arjessamme?

Reagoimme ylenpalttisuuteen tavoittelemalla hieman enemmän. Kurottelemme naapurin aidan yli, muutumme vihreäksi ja kadehdimme.

Teemme yhä pidempiä työpäiviä voidaksemme ostaa pikkuisen lisää tavaroita ja palveluita.


Oletteko huomanneet: toimimme näin senkin tiedon uhalla, että emme millään ehdi nauttia urakointimme kaikista hedelmistä (nurkat ovat tavaraa täynnä – ei tietenkään meillä J).

Ja vastaavasti: jos jonkin kohtalon oikun myötä satumme menettämään jotakin, uskomme, että minuutemme ikään kuin nävertyy tuon romun edesmenon myötä.

Yhteiskunta ilman omaisuutta

Saksalainen historioitsija ja politiikan tutkija Rolf Peter Sieferle onkin todennut, että meistä on tullut (hyvinvoinnistamme huolimatta), jonkinlainen yhteiskunta ilman omaisuutta.

Ei. Omaisuus ei ole tässä nyt sitä, mitä ajattelitte.


Hän tarkoittaa sitä, että lähestulkoon kaikki omistavat nykyään kyllä satoja tavaroita, mutta vain pieni (lue: kutistuva) osa yhteiskunnasta omistaa enää todellisia arvoja.

Sieferle ei suinkaan kiellä ”perinteisen” köyhyyden olemassaoloa, mutta hänen ajatuksensa kiteytyy siihen, että todellinen köyhyys ei ole enää pitkiin aikoihin ollut seurausta jonkin hyödykkeen puuttumisesta.

Mitä se siis on - siinä sitä on ajattelemista.

PS. Kuvat Kokkolan Vesikarista 6.11.2016. Pakkasta -10 C