keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Etsimme työn mieltä

Isäni oli sähkömies. Hän teki 44 vuotta pitkän uran kunnallisella sähkölaitoksella voimavirta-asentajana.

Vasta aikuisena, jo kotoa lähdettyäni havahduin sen tosiasian äärelle, että en ollut koskaan kuullut isän pohtineen työnsä luonnetta: oliko työ ”mukavaa” tai millainen tämä tai tuo työpäivä oli ollut.

               Samuel Zeller

Itse asiassa en muista hänen ikinä puhuneen työn mielekkyydestä, tai sen aiheuttamasta uupumuksesta. Tosiasiassa en muista hänen erityisemmin edes puhuneen työstään.

Merkillistä. Kuten ehkä sekin, ettei hän uransa aikana haikaillut kertaakaan muihin töihin.

Minun silmissäni hän vain ”kävi” työssä. Aamulla, meidän herätessämme, hän oli jo mennyt (hänen työnsähän alkoi seitsemältä). Iltapäivällä hän palasi kotiin kello neljän jälkeen ja sillä hyvä.

Sama jatkui kesät, talvet

Vielä merkillisemmän hänen työelämäsuhteestaan tekee se, ettei hänen työnsä todellakaan ollut mitään kevyttä näpräilyä. Ei, se oli ympärivuotista ulkotyötä.

Vaikkapa 1970-luvulla pohjoisen Suomen talvet olivat pitkän kipakoita pakkastalvia.

               WonHo Sung

Lunta oli paksulti ja puiset pylväät upotettiin routaiseen maahan kangella, lapiolla ja sisulla. Pylväiden välit kahlattiin haaruksiin ulottuvassa hangessa, kun koneita ei saatu paikalle. Eikä koneita aina edes ollut.

Voin kuvitella, että isän saappaisiin mahtoi toisinaan sulaa lunta. Yhtä varmasti hänen housuntakamuksensa olivat usein märkinä.

Sittenkään hän ei työpäivänsä jälkeen heittäytynyt monisanaisesti analysoimaan työnsä mielekkyyden vähittäistä katoamista. En edes muista, että hän olisi koskaan ollut sairaslomalla.

Miksi moinen nostalgiapuuska?

Siksi, että minä, hänen poikansa, olen saanut oman kolmen vuosikymmenen mittaisen siistin sisätyöurani aikana monen monta kertaa itseni kiinni työn mielekkyyden pohdinnasta.

Ei! En toki marmata jatkuvasti, mutta tällaista on kyllä tapahtunut. Se on häpeäkseen tunnustettava.

Tämä olisi piiitkän postauksen aihe, mutta otan tässä esille joitakin asioita, jotka liittyvät kysymykseen työn mielestä. Moni muukin nimittäin on epäillyt, että työn mielekkyys on aika ajoin kadoksissa.

               Redd Angelo

Yhtenä selityksenä on pidetty tätä jatkuvaa hässeli, muutosta. On sanottu ”Kuulkaa. Se nyt vaan on niin, että maailma muuttuu ja myöskin nää työn tekemisen tavat muuttuvat. Tämä koskee nyt meitä kaikkia”.

Mutta kun tämä selitys ei riitä. Olen törmännyt moniin, moniin muutosta koskeviin ylilyönteihin. Yksi tavallisimpia on muutos muutoksen vuoksi.

Tuntuu kuin edellistä mullistuksesta (voivat ne muutokset olla pieniäkin ja silti käsittämättömiä) ei ole edes vielä ehditty viedä läpi, kun seuraavasta jo ilmoitetaan.

Tämä ravistelee hallinnan tunnettamme

Työhyvinvoinnin tutkijat sanovat, että hallinnan tunne on yksi keskeisiä työssä jaksamista selittäviä tekijöitä.

Kun epävarmuus alkaa lohkoa määräosia päivittäisestä kokemisestamme, ote työstä alkaa lipsua. Niin se vain on. Käytännössä se näkyy tihentyvinä miksi – kysymyksinä: Kuka selittää, miksi näin tehtiin?

Muistan EVA:n johtaja Matti Apusen kommentin vuosien takaa: Ennen suomalaiset pitivät työtä mahdollisuutena ja välineenä päästä parempaan. Nyt on levinnyt käsitys, että työelämä on kujanjuoksu, josta harvat selviävät vaurioitumatta.

               Ferdinand Stöhr

Tämä on asia, jonka Apunen sanoi EVA:aan tullessaan, vuosia sitten. Tavallaan se oli mantra, joka oli jo tuolloin useiden huulilla.

Ongelma oli se, että liian harvat arvovaltaiset tahot ovat pysähtyneet kysymään, miksi työelämä on kujanjuoksua niin monella.

En kaihoa takaisin tehtaanpillin aikaan, mutta peräänkuulutan organisaatioita, joissa on maltettu pysähtyä kysymään, mikä muutoksen takana tällä kerta on. Miksi Caterpillarilla ajettiin tällä kertaa sisään?

Muutos ilman vissiä näkyä tavoitteesta on kaikella tapaa halpamaista — erityisesti se on sitä työntekijöitä kohtaan. Fiksua, älykästä tai visionääristä se ei missään nimessä ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti