tiistai 8. marraskuuta 2016

Omistaminen on passé

Sattuipa silmään eilinen juttu, jossa ma. professori Arto O Salonen tarjosi kokonaan uutta ajattelua auton omistamiseen.

Autojen käyttöaste on tällä hetkellä siinä alle kymmenen prosenttia, totesi Salonen. On suorastaan tyhmää seisottaa autoa talleissa ja katujen varsilla.


”Oman auton omistaminen ja ostaminen oli hienoa silloin, kun irtauduimme köyhyydestä ja tavallisille ihmisille tuli mahdolliseksi hankkia oma auto.”

Näin ei ole enää, sanoo Salonen. Varsinkin nuoremmalle sukupolvelle omistaminen on nykyisin eri asia kuin aiemmille sukupolville.

Lainattavissa kuin porakone?

Hän heitti jopa ajatuksen lainatusta autosta: monen nuoren mielestä autoa pitäisi voida lainata (kuten vaikkapa porakonetta), mutta ei välttämättä omistaa itse.

Itse asiassa olen alkanut itse ajatella hiukan samoin, monista asioista, tavarasta ja jopa rahasta.


En nyt tarkoita lainaamista, vaan nimenomaan suhdettamme omistamiseen... 

Emmekö voisi vähitellen alkaa suhtautua toisin siihen iänikuiseen ajatukseen, että onni on luonamme vasta sitten, kun olemme hankkineet sen ja sen elämäämme (omistamisen kautta).

Olipa se sitten uusi talo, auto tai vain rahaa.

On tässä jotakin ristiriitaistakin. Sivistyksen pintakiillosta huolimatta uskomme itsepintaisesti yhä edelleen, että juuri omistaminen olisi jonkinlainen pikatie onneen.

Miten se näkyy arjessamme?

Reagoimme ylenpalttisuuteen tavoittelemalla hieman enemmän. Kurottelemme naapurin aidan yli, muutumme vihreäksi ja kadehdimme.

Teemme yhä pidempiä työpäiviä voidaksemme ostaa pikkuisen lisää tavaroita ja palveluita.


Oletteko huomanneet: toimimme näin senkin tiedon uhalla, että emme millään ehdi nauttia urakointimme kaikista hedelmistä (nurkat ovat tavaraa täynnä – ei tietenkään meillä J).

Ja vastaavasti: jos jonkin kohtalon oikun myötä satumme menettämään jotakin, uskomme, että minuutemme ikään kuin nävertyy tuon romun edesmenon myötä.

Yhteiskunta ilman omaisuutta

Saksalainen historioitsija ja politiikan tutkija Rolf Peter Sieferle onkin todennut, että meistä on tullut (hyvinvoinnistamme huolimatta), jonkinlainen yhteiskunta ilman omaisuutta.

Ei. Omaisuus ei ole tässä nyt sitä, mitä ajattelitte.


Hän tarkoittaa sitä, että lähestulkoon kaikki omistavat nykyään kyllä satoja tavaroita, mutta vain pieni (lue: kutistuva) osa yhteiskunnasta omistaa enää todellisia arvoja.

Sieferle ei suinkaan kiellä ”perinteisen” köyhyyden olemassaoloa, mutta hänen ajatuksensa kiteytyy siihen, että todellinen köyhyys ei ole enää pitkiin aikoihin ollut seurausta jonkin hyödykkeen puuttumisesta.

Mitä se siis on - siinä sitä on ajattelemista.

PS. Kuvat Kokkolan Vesikarista 6.11.2016. Pakkasta -10 C

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti