Lisää resursseja kouluun - nopeasti!

Olen ennenkin sanonut: kun minä menin aikoinani kouluun, en todellakaan osannut lukea. Tuskin osasin nimeäni kirjoittaa. Vilkaskin olin varhaisvuosinani.

Silti: tuonaikainen peruskoulu ei luokitellut minua ”erilaiseksi”. Olin normioppilas ja menin ihan täydestä, muiden joukossa.

             Kelly Sikkema

Toisin olisi käynyt nykykoulussa. Ennen kuin olisin kissaa ehtinyt sanoa, olisin noine valmiuksineni ja taipumuksieni saanut otsaani näkyvän leiman – diagnoosin, kuten hienosti sanotaan.

Se, että minua ei aikanaan leimattu erityiseksi oppijaksi, johtui siitä, että tuonaikaisen koulun ”diagnosointisiivilä” oli paljon harvasilmäisempi.

Erityisoppilaita jopa lähes puolet luokasta

Nyt se on tiheämpi; kehittyneempi, tarkentaisi joku. Samassa koululuokassa voi helposti olla kolmasosa (joskus enemmänkin) niitä, joilla on jokin oppimista vaikeuttava erityisongelma.

Sanon tähän väliin: totta kai on hyvä, että ongelmille (jos niitä havaitaan) löydetään myös nimi. Eihän muuten voida tarjota myöskään juuri oikeanlaista apua.

             Kelli Tungay

Valitettavasti tilanne on kuitenkin se, että suomalaislapsia kyllä diagnosoidaan (samalla: leimataan), mutta he eivät hetikään aina saa tarvitsemaansa tukea.

Ongelma johtuu ensisijaisesti kuntien heikosta taloudellisesta tilanteesta. Ei se tahdosta johdu.

"Kaikki aikani menee testeissä!"

Kun vaikkapa alakoulun luokanopettajat pyytävät erityisopettajilta tukea lapsen havaittuun oppimisvaikeuteen, vastaus voi hyvinkin olla: ”En valitettavasti millään ehdi, kun kaikki aikani menee testeissä.”

Maamme kouluissa on vuodesta 2010 ollut käytössä niin sanottu kolmiportainen tuki: yleinen tuki, tehostettu tuki, erityinen tuki. On jo pidempään puhuttu inklusiivisesta koulusta.

             Element5 Digital

Inklusiivinen koulu arvostaa kaikkea tätä erilaisuutta ja se on hieno asia. Mutta kun.

Miten sen sanoisin. Ehkä näin: ellei koulu saa inklusiivisuuden toteuttamiseen tarvitsemiaan resursseja, koko inkluusion ihanan kaunis ajatus vesittyy.

Pelkkä erilaisen leima ilman tukea on niin väärin

Riittävät resurssit olisivat ensiarvoisen tärkeää sekä lasten kannalta että opettajien kannalta.

Lapsi jonka otsaan lyödään jo 6-vuotiaana vaikkapa ADHD-oppilaan poltinmerkki, kärsii leimastaan koko loppuikänsä – nimittäin, jos ongelma vain todetaan ilman asianmukaista tukea.

             Jeremy Bishop

Entäpä opettajat? On suuri vaara, että opettajat uupuvat näissä ihanan erilaisissa luokissa. Se on jo nähty.

Kuulen jatkuvasti tapauksista, joissa varsinkin lähellä eläkeikää olevan opettajat ovat ”yllättäen” työuupuneet.

Saat kaiken henkisen tukeni!

Tässä oikeastaan onkin syy, miksi aloin kirjoittaa tästä asiasta. Minusta nimittäin on aina vain vahvemmin alkanut tuntua, että kolmiportaisen tuen tilalle on liian monessa kunnassa tullut pelkkä henkinen tuki.

”Kuule, sun luokkaan on tulossa Anselmi-niminen pieni poika. Anselmilla on tämmöinen-ja-tämmöinen-ongelma. Mutta älä huoli, saat kaiken tukeni!”

             Angelina Litvin

Siis, opettaja saa henkisen tuen! Se ei valitettavasti nykykoulussa riitä. Ei oppimisen ongelmia hoideta pelkällä henkisellä tuella.

Koulupuolen säästöt ovat äärimmäisen lyhytnäköistä politiikkaa!

Ellei lasten ja nuorten ongelmia kyetä hoitamaan ennalta ehkäisevästi, nämä lapset ja nuorat ovat paljon mittavampien hoitotoimien kohteina aikuisiässä.

Ja se vasta kallista on – puhumattakaan siitä, kuinka äärimmäisen surullista se on.

Kaikesta huolimatta: levollista joulua!

Hohhoijaa, taas pari kokousta

”Kun kokouksista lähdetään kotiin, kukaan ei ole hyvällä tuulella”, kuvaili ulkoministeri Alexander Stubb aikanaan EU:n huippu- ja ulkoministerikokouksia.

Tuttu tunne? Totta. Liian usein kokouksissa toistuu sama näytelmä ja draaman kaari.

             Samuel Zeller

Joskus tuntuu, että suomalaiseen kokouskulttuuriin liittyy vaikutelman synnyttäminen. Luulemme olevamme ikään kuin tehokkaita, jos vietämme aikaa yhdessä tilassa kolme tuntia putkeen.

Suomalaisen Työn Liiton puuhasi yhteistyökumppaneineen Kansallinen kokousbarometri -tutkimuksen. Barometriin vastasi lähes 600 ihmistä paristakymmenestä eri organisaatiosta.

37 työpäivää kokouksessa

Selvityksen mukaan jopa 42 prosenttia kokouksista koettiin tehottomiksi. Yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että kokouksia pidetään liikaa.

Barometrin mukaan monen työviikko sisältää keskimäärin seitsemän kokousta, joissa tärvätään noin 9,5 tuntia työaikaa.

 

             Dariusz Sankowski

Vuodessa kuluu jopa 37 työpäivää kokouksiin. Monella menee lähes puolet viikosta palavereihin.

 

Hetkinen, jos työpäivän pituus on 7,5 tuntia, se tekee vuodessa 277,5 tuntia, eli 7,5 täyttä työviikkoa.

5500 euroa per lärvi

Muut kokoukseen liittyvät asiat, sopivan ajan ja paikan löytäminen, kokoukseen valmistautuminen ja paikalle siirtyminen, veivät työntekijältä lisäksi kuutisen tuntia viikossa.

Lopputuloksena oli, että kokousasioihin menee monelta noin 40 prosenttia viikkotyöajasta, ja jokaisesta kokouksesta meni heidän mukaansa parikymmentä minuuttia aikaa hukkaan.

             Alejandro Escamilla

Kyseisen barometrin laskelmien mukaan tämä kaikki maksoi työnantajalle noin 5 500 euroa työntekijää kohden.

Jos kokouksia tehostettaisiin, se voisi tuoda sadan hengen organisaatiossa jopa puolentoista miljoonan euron säästöt vuodessa, tutkimuksessa todetaan.

Mikä avuksi?

Palaverista saa sujuvan yksinkertaisilla keinoilla, sanovat asiantuntijat.

Alkuun pitäisi ottaa tavaksi se, että pidetään kokous vain, jos sitä tarvitaan. Ei sen takia, että se sattuu olemaan kalenterissa.

Hyvä kokous alkaa ajallaan, eli tässä asiassa me osallistujat voisimme katsoa peiliin. Tullaan ajoissa paikalle.

             Stefan Cosma

Samoin, suunnitellaan kokous kunnolla etukäteen, käsitellään vain asialistan asioita. Tekniikan on pelattava (asia on etukäteen varmistettava) ja tilan olisi oltava tietysti sopiva.

Parhaimmillaan kokous todella voi (voiko?) synnyttää kirkkaita uusia ajatuksia, tehostaa ja innostaa työtä.

Huonoimmillaan kokous syö energiaa ja työmotivaation sekä vie työpäivästä parhaan osan.

Onhan tämä ihme – Suomi 100

Oletteko koskaan oikein pysähtyneet miettimään, miten mitätön joukko me suomalaiset olemme.

Asukasluvultamme olemme kuin jokin Kairon esikaupungin pahainen takapiha.

Olemme vain 0,07 prosenttia maailman väestöstä.

Jos kaikki maailman ihmiset laitettaisiin yhteen leipäjonoon, noin 1381. jonottaja olisi suomalainen.

Sama koskee maamme pinta-alaa suhteessa maailman pinta-alaan. Postimerkki lakanassa.

Mutta pienikin voi ponnistaa maailman kärkeen

Tämä meidän pitäisi aina säännöllisin välein muistaa – eikä vain ruikuttaa ja kysellä, että miksi tämä tai tuo asia on meillä taas nyt noin surkealla tolalla.

Ollaan onnellisia, vaikkapa näistä:

1. Suomi on maailman vakain valtio.

The Fund for Peace, Fragile States Index 2017

2. Suomi on maailman turvallisin maa.

Maailman talousfoorumi (WEF), The Travel & Tourism Competitiveness Report 2017

3. Suomi on inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman paras maa.

Sustainable Society Index, Main results 2016

4. Suomessa on eniten maailmassa inhimillistä pääomaa.

Maailman talousfoorumi (WEF), The Human Capital Report: Human Capital Index 2016

5. Suomen peruskoulutus on maailman parasta.

Maailman talousfoorumi (WEF), The Global Competitiveness Report 2016-2017: Primary Education

6. Suomi on OECD-maiden kärkimaa koulutuksessa.

OECD, Better Life Index: Education

7. Suomi on maailman lukutaitoisin maa.

J. W. Miller ja M. C. McKenna, World's Most Literate Nations: Rank Breakdown

8. Suomessa on Euroopan vahvin digitaalinen osaamispääoma.

Euroopan komissio, The Digital Economy and Society Index 2017: Suomi

9. Suomessa on OECD-maista toiseksi eniten langattomia laajakaistaliittymiä sataa henkeä kohti.

OECD, Wireless mobile broadband subscriptions

10. Suomi on maailman toiseksi oikeudenmukaisin maa lapsille.

Unicef, UNICEFin tutkimus: Tanska oikeudenmukaisin maa lapsille

11. Suomessa äitien ja lasten hyvinvointi on maailman toiseksi parasta.

Pelastakaa lapset, State of the World´s Mothers 2015, 16th annual report

12. Suomi on maailman toiseksi paras sosiaalisen kehityksen maa.

The Social Progress Imperative, 2017 Social Progress Index: Finland

13. Suomi hyödyntää tieto- ja viestintätekniikkaa kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin vahvistamiseksi toiseksi parhaiten maailmassa.

Maailman talousfoorumi (WEF), Networked Readiness Index

14. Suomi on innovaatiovertailussa maailman kolmas.

Maailman talousfoorumi (WEF), The Global Competitiveness Report 2016-2017: Innovation

15. Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa.

Maailman talousfoorumi (WEF), The world's happiest countries in 2016

Huonosti ymmärretty mies

Jahas, sitä taas julkistettiin uudet PISA-tulokset. Tällä kertaa ne koskivat ongelmanratkaisutaitoja. Me suomalaiset menestyimme hienosti.

Jäin pähkäilemään sitä, että meidän poikamme jäivät jälleen kirkkaasti jälkeen tytöistä.

On se jotenkin outoa. Samojen vanhempien lapsiahan nämäkin pojat ovat, mutta niin siinä kävi.

            Hans-peter Gauster

Juolahti mieleen toinen näkökulma: voisiko tässä olla mitään yhteyttä siihen, että ongelmat ovat aina olleet meille miehille vaikea juttu – varsinkin kotioloissa.

On kuulemma kauhun paikka, jos vaimo ilmoittaa miehelleen: "Kuule Perttu. Meidän pitää keskustella". Keskustelu viittaa ”epämääräisten” tunteiden alueelle.

Se ei ole vahvuusaluettamme

Sen sijaan selvistä hommista kyllä suoriudumme! Fiskarsin lapio kouraan ja kymmenen metriä ojaa tuohon suuntaan on riittävän konkreettinen asia miehelle.

Suoritus ja säätö. Näissä asioissa miehet ovat hyviä – ja joskus (vaimojemme mielestä) myös vaarallisia. ”En ymmärrä, Esa raplaa koko ajan jotakin jopa autolla ajaessaan.”

           Vadim Sherbakov

Myös kilpailemisessa olemme kotikentällä. Ei näitä arjen kisoja tietenkään virallisesti julisteta, mutta kyllä niitä kaiken aikaa kavereiden kesken on meneillään.

Kilpailemme autoilla, taloilla, koneilla, voimalla ja harrastuksilla. Jopa saunassa kilpailemme (kuka ottaa ne kovimmat löylyt). Luovuttajia ymmärrämme huonosti.

Aikuinen mies on iso lapsi?

Ehkä. Kirjailija Hannu Raittila totesi jossakin esseessään: ”Mies on valmis vasta nelikymppisenä.” Oikeastaan vasta tämän jälkeen mies on kypsä yhteiskunnalliseen vastuunkantoon.

”Miehen aivoissa on näkymätön vipu, jota kääntämällä mies muuttuu uudestaan pikkupojaksi.” Näin epäili muuan vaimo ja oli ehkä hänkin oikeassa.

            Baptiste C David

Jos näin on, miten se näkyy?

Vaikkapa niin, että vielä eläkeiän kynnykselläkin me miehet olemme valmiita hankkimaan itsellemme tehokkaan, nopean, kalliin ja ah, niin kiiltävän katumaasturin, harrikan, helikopterin...

Toisaalta, esitämme varmaa ja rehvakasta

Mutta heikolla hetkellä puramme tunnettamme siitä, että meitä ei sittenkään kukaan ymmärrä.

"Siinä vaiheessa kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan, mies on se, joka ei saa ymmärrystä.

Hän kokee olevansa ongelmineen yksin." Näin pohti eräskin mies netin keskustelupalstalla.

            Brian Mann

Hmm. Yksin? Olisiko tässä osaselitys sille, että odotettavissa oleva elinikämme on vain 77,5 vuotta. Kun taas naisemme elävät kuusi vuotta pidempään, eli 83,5 vuotta.

Itsemurhaankin meistä suomalaismiehistä päätyy vuosittain noin 600–900. Luku on neljä kertaa enemmän kuin naisilla! Taustoja leimaa kuulemma yksinäisyyden kokemus.

Sanokaa, mitä meidän miesten pitäisi tehdä, jotta oppisimme ratkomaan ongelmia: omien ja muiden?

  

Entä, jos robottiauto töppää?

Googlen Waymo-yhtiö aloittaa kuulemma liikennöinnin robottitaksillaan Arizonassa. Yhtiön dirikan mukaan homma käynnistyy ihan näillä näppäimillä.

Ekaksi lähdetään liikkeelle Phoenixin kantakaupungista ja sen jälkeen toimintaa laajennetaan, aluksi isommalle kiekerölle ja sitten muihinkin kaupunkeihin.

            Moss

Ajokkina on Fiat Chryslerin Minivan.

Phoenix valittiin kokeiluun kuulemma siksi, että kaupungissa sataa niin harvoin. Kova sade saattaa tuottaa kuskittomalle autolle ongelmia.

Kovaa kehitystyötä

Myös Arizonan osavaltion lainsäädäntö on ”sopiva” robottiautoilulle.

No, ei tätä kärryä ihan kylmiltään tielle heitetä.

            Boriskin Vladislav

Kehitystyö alkoi jo vuona 2009. Tekoälyä on opetettu paremmaksi kuskiksi simulaattorissa ja teilläkin testikilometrejä on kertynyt jo melkein viisi miljoonaa.

Waymolla on ymmärrettävästi kiire, sillä markkinoille on tulossa kilpailijoita.

Ikävä haitariliikenne poistuu

Yhdysvalloissa Waymon kovin kisaaja on Uber. Perässä tulee myös jättiyhtiö General Motors.

Olen pienessä päässäni toisinaan mietiskellyt tätä robottiautotouhua.

           Charlie Deets 

Robottiautojen uskotaan tekevän liikenteestä entistä turvallisemman. Auto löytää ohjaamatta kauppaan ja kotiin.

Ylinopeuksien sanotaan vähenevän, ja ärsyttävä puskurissa roikkuminen kuulemma loppuu tyystin.

Mutta, kuka tämän kaiken takaa?

Mitä, jos satojen tuhansien eurojen rakkineeseen tulee sittenkin vakavanpuoleinen system error, häiriö?

Miksi robottiin ei voisi tulla, jos tietokoneeseenkin tulee niitä päntiönään, vaikka valmistajan mukaan ”ei kyllä pitänyt tulla”?

Kuka on vastuussa, jos robottiauto kolaroi tai vastoin kaikkia kuvitelmia, tulee vallan hulluksi saaden aikaan todella hirmuista jälkeä?

                                Richard Lee

Onko vastuussa laitteen omistaja vaiko valmistaja? Vai, kenties se, joka (väsyneenä) koodasi tuon onnettoman ohjelmapätkän tämän aivottoman otuksen otsalohkoon?

Jotenkin tuntuu, että tämä ei ollut vielä tässä.

Jossain vaiheessa ollaan myös oikeudessa ratkomassa ensimmäistä liikenneonnettomuutta, jossa on osallisena – yllätys, yllätys — robottiauto.

Keskustelua tieteen etiikasta

Muutama viikko sitten sattui korviini juttu, jonka mukaan torjunta-ainejätti Monsanto oli kieltäytynyt EU:n kutsusta tulla kuultavaksi glyfosaatti –nimisen aineen tiimoilta.

Oli paljastunut, että Monsanto oli syyllistynyt vakavaan puolueetonta tiedettä loukkaavaan toimintaan. Se oli kirjoituttanut omilla työntekijöillään artikkeleita erilaisiin julkaisuihin.

Näissä jutuissa Monsanton oma torjunta-aine oli saatettu tarkoituksellisesti positiiviseen valoon.

Ei tässä vielä mitään,

mutta kyseisille jutuille oli ostettu rahalla kirjoittajiksi henkilöitä, jotka olivat tulleet tunnetuksi yliopistojen tutkijoina.

Ilmeistä on, että muutkin torjunta-aineyritykset olivat syyllistyneet samaan, mutta Monsanto oli se, joka tällä kertaa nousi otsikoihin.

Roundup sisältää glysofaattia, jonka Maailman terveysjärjestö WHO luokitteli vuonna 2015 mahdollisesti karsinogeeniseksi eli syövälle altistavaksi aineeksi.

Porttikielto parlamenttiin

No. EU-parlamentin poliittiset ryhmät päättivät nyt siis yhteisesti, että Monsanton lobbareilla ei ole toistaiseksi mitään asiaa parlamenttiin.

Päätös tehtiin sen jälkeen, kun Monsanton johto kieltäytyi kutsusta eikä osallistunut glyfosaattia koskevaan kuulemiseen.

Tämä on merkittävää senkin takia, että juuri Monsanto valmistaa meilläkin Suomessa paljon käytettyä Roundupia – sitähän monet kotipuutarhuritkin ovat suihkautelleet pihakäytävilleen.

Toisaalta, mitkään säännöt eivät kuitenkaan vaadi yhtiöitä osallistumaan kuulemiseen, vaikka parlamentti niitä kutsuisi.

Vai, kenen rehellisyydestä nyt puhutaan?

Kuitenkin yrityksille olisi tärkeää päästä tapaamaan europarlamentaarikkoja ja heidän avustajiaan, kun ne haluavat vaikuttaa vaikkapa EU:n lainsäädäntöön.

No joo, mistä muusta tämä tämmöinen uutinen voi kertoa?

Siitäkö, ehkä, että tutkijat ovat onnettomia köyhimyksiä, jotka ovat valmiita vaimentamaan omantuntonsa äänen melko mitättömästäkin summasta?

Sitäkin sopii pohtia, kenen etiikasta on viime kädessä kysymys: bisneksen etiikasta vaiko tutkijoiden etiikasta? Ilmeisesti molemmista.

Ammatillisen koulutuksen sääs… reformi

Minulla on tapana kuunnella työmatkalla hyviä radio-ohjelmia, netistä ladattavia podcasteja.

Tänään kuuntelin Sari Valton ohjelmaa ammatillisen koulutuksen uudistuksesta. Ohjelma oli sen verran puhutteleva, että se kyllä jätti minut joksikin aikaa mietteisiin.

Jäin pohtimaan mm. sitä, mihin kaikkeen säästöt ovat meidät ajaneetkaan. Tulkoon tarkennettua, että juuri ammatillisesta koulutuksesta on säästetty kuluvan vuoden budjetissa 190 miljoonaa. 

Ymmärrän kyllä, että säästää pitää, mutta jos näinkin mittavalle leikkaukselle annetaan vielä nimeksi 'reformi', niin kyllähän se ajatteluttaa.

Ei leikkauksia myöskään voi tehdä perustelluksi vain sillä, että toistetaan tunteettoman koneen lailla ohjelmallista jargonia ”reformin käänteentekevyydestä”, digiloikasta, vaihtoehtoisista opiskelumuodoista, moniammatillisesta yhteistyöstä tms.

Minun älliini mahtuisi paremmin se, että jos toteutetaan reformi, siihen tarjottaisiin porkkanaksi resurssi - ainakin alkuun. Mutta toisaalta, nämä säästöt ovat linjassa muiden koulutusleikkausten kanssa.

Tulkoon sanottua, 

ettei ammatillisen koulutuksen tilanne ole minulle ihan outo. Vuosien varrella minulle on syntynyt tunne, että siellä on ollut jo entuudestaan aikamoinen resurssipula.

Henkilöstöä on jouduttu vähentämään jo usean vuoden ajan. Tämä on jo - valitettavasti - näkynyt opetuksen ja ohjauksen laadussa.

Käytännössä opiskelijat eivät ole aina saaneet riittävästi opettajan ohjaamaa opetusta. Eikä siitä pidä oppilaitoksia syyllistää. Niissä on tehty, mitä niillä rahkeilla on voitu tehdä.

Nyt kuulen napakan välihuomautuksen: "Luuletko sinä Juha T, että opetuksen pitää aina olla lähiopetusta siellä perinteisessä opetustilassa? Onhan nykyisin muitakin vaihtoehtoja!"

En tietenkään

Mutta sanokaapa, miten eläimiä hoidetaan, saumoja hitsataan, sähköjä ja vesijohtoja kytketään, autoja huolletaan ja asiakkaita palvellaan ”vaihtoehtoisesti” – saati digitaalisesti?

Paljonhan (vaikkapa) erilaisilla simulaattoreilla saadaan aikaan ja jopa tehokkaasti, mutta kyllä edelleen on hyvin paljon taitoja, joita opitaan vain todellisessa tilanteessa.

Esimerkiksi meillä Suomessa työelämän investoinnit ovat olleet viime vuosina sitä luokkaa (lue: yllättävän vähäisiä), että perinteisiä toimintamalleja tarvitaan yhä vielä.

Joo'o, automatisaatio ja robotisaatio tulevat kyllä, mutta yhä vieläkin ammatillisen koulutuksen keskeinen osa on varsin praktisten taitojen oppimista.

Näitä voidaan oppia sekä koululla että työelämässä, hyvin ohjattuna.

Eikä siinä kaikki.

Kun myös opiskelijoiden tukipalvelut on viety minimiin, on jossakin kuulemma päästy jopa siihen kummalliseen tilanteeseen, että ammatilliset opettajat ovat päätyneet oman opetustoimiensa ohessa (!) myös opinto-ohjaajiksi, erityisopettajiksi, kuraattoreiksi ja jopa psykologeiksi.

No, tämä ei varmaankaan ole aivan yleinen ongelma. En ainakaan usko.

Silti on muistettava, 

että ammatillisen koulutuksen opetusryhmissä on paljon myös erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita.

Myöskään puhe osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamisesta, yksilöllisistä koulutuspoluista yms. ei vaikuta tässä tilanteessa realismilta, sillä äärimmäisen harvalla ammatilliseen koulutukseen tulevalla nuorella – anteeksi nyt vain - on jotakin ”tunnistettavaa”.

Eikä ole osaamista (kaikista hyvistä ponnisteluista huolimatta) aina tarpeeksi edes koulutuksen päätteeksi,.. mutta kun todistuksiakin olisi annettava.

Jonkinlainen pakkosaumahan tämä on, sillä toimintaa ohjaa kaikilla kouluasteillamme (myös) tutkintojen määrä.

Voi olla, että olen huolestunut suotta. Että laatua syntyy silti ja että opettajat jaksavat yhä edelleen - tämänkin työtaakan alla.

Voimia kaikille siellä ammatilisen koulutuksen kentällä! Teette äärimmäisen tärkeää työtä.

Mitä maksaisit menestyksestä?

Elokuussa 2017 julkistettiin tutkimus, jonka mukaan yli kolmasosa vuoden 2011 Daegun MM-kisojen urheilijoista oli käyttänyt jossakin uransa vaiheessa kiellettyjä aineita.

Tutkimukseen haastateltiin 2 167 urheilijaa, jotka vastasivat kyselyyn nimettöminä. 

Kuitenkin: Vain 0,5 prosenttia kaikista Daegussa tehdyistä dopingtesteistä oli positiivisia.

Eikä siinä kaikki. Kaikkiaan toista sataa Pekingin 2008 ja Lontoon 2012 olympialaisissa kisannutta urheilijaa on jäänyt kiinni kielletyistä aineista.

Mistä tämä kertoo?

Ainakin siitä, että ihminen näyttää – toden totta - janoavan menestystä. Joskus olen itsekin mietiskellyt tätä joidenkin ihmisten hinkua päästä kuuluisaksi, hinnalla millä hyvänsä.

Enkä toki vain minä. Niin sanottu Goldmanin dilemma on ongelma, jonka lääkäri Robert Goldman esitti 1980-luvulla huippu-urheilijoille.

Se kuului näin: kuvitellaan, että sinulla olisi käytössäsi niin maaginen aine, että jos otat sitä kerran, voittaisit joka ainoan kisan aina olympiatasolle saakka seuraavien viiden vuoden ajan.

Aineella olisi tosin yksi pieni haitta: kaiken tämän menestyksen jälkeen se tappaisi sinut tasan viiden vuoden kuluttua sen nauttimisesta. Kysymys kuuluu: ottaisitko silti tuota ainetta?

Ja nyt yllätykseen

Tutkimuksen mukaan yli puolet huippu-urheilijoista vastasi myöntävästi. Vaikka he tietäisivät varmasti kuolevansa viiden vuoden kuluttua, he silti ottaisivat käyttöönsä noin mahtavan aineen.

Toinen yllätys: kun muille ihmisille esitettiin sama kysymys, vain kaksi 250:sta vastasi myöntävästi.

Tiedän, sittemmin on tehty vastaavia tutkimuksia, joissa on saatu alhaisempia lukumääriä kuin Goldmanin alkuperäisessä tutkimuksessa.

Kuitenkin

Goldmanin dilemman mukaan on varovaisesti päätelty, että maailman huipulla olevat urheilijat eivät ole aivan ketä tahansa, kuten vaikkapa sinä tai minä.

Ehkä heillä on jo saavutetun menestyksen kautta ikään kuin päähänpinttymäisempi halu saavuttaa mainetta hinnalla millä hyvänsä.

Itse uskon, että on tätä tämmöistä halua toki muillakin elämänaloilla.

Eihän tarvitse kuin hetken silmäillä Guinnessin ennätyksen kirjaa, niin siitä kyllä vakuuttuu.