perjantai 18. elokuuta 2017

Tiedättekö yhtään, mihin olemme menossa?

Aivan, otsake on epäinformatiivinen ja kysymyskin kovin retorinen. En tiedä, mutta haluan uskoa hyvään.

Tulin kirjoittaneeksi sen luettuani jostakin aviisista jutun vaippaikäisistä, jotka eivät kuulemma enää selviä pottareissuistaan ilman padia.


Jutun myötä juonnuin – taas kerran - miettimään suhdettamme näihin arjen härpäkkeisiin.

Vaikeaksi suhteemme digitaalisuuteen ja vaikkapa someen tekee se, ettei muutos ole ollut vain huonoon suuntaan. On nimittäin lukuisia hyviä asioita, joita digitaalisuudesta on seurannut.

Eihän yhteiskuntaa oikeastaan voisi ajatella ilman sitä.

Yksi melko harvoin esille tuotu digitaalisuuteen liitettävä asia on uudenlainen demokraattisuus. Nyt nimittäin kaikkien ääni tulee paljon tasapuolisemmin kuuluville.

Tarkoitan sitä, että eihän esimerkiksi verkko tivaa, kuka se sinä siellä olet, joka tällä kertaa olet äänessä.


Ennen oli toisin. Ääneensä kuuluville saivat vain ne harvat, joilla oli kykyä ja mahdollisuuksia, asema ja valtaa.

Nyt melkeinpä mille tahansa saitille voi kirjoittautua kuka tahansa. Keskusteluun voi osallistua tasaveroisesti kuka tahansa.

Toki sekin on tullut huomattua: monet ovat, toden totta, myös näitä oikeuksiaan käyttäneet ja nimimerkin takaa huudelleet asioita, joita ovat sitten tulleet katuneeksi.

No, tuon pottajutun lisäksi 

on toinenkin syy, miksi aloin juuri nyt näitä pohtia.

Kas, juuri tällä viikolla viimeisetkin koulut ovat käynnistäneet lukuvuotensa.


Digiloikkaa pidennetään. Uusia läppäreitä asennellaan luokkiin, vanhentuneita pöytäkoneita kannetaan ulos ja yhä notkeampia tabletteja sovitellaan lapsukaisten käsiin.

Tämähän se on tätä päivää, eikä asiaa oikein voi toisinkaan ajatella! Totta.

Mutta kun. Mutta kun erehdyin tuossa tekemään myös ynnälaskua.

Jos lapset ja nuoret käyttävät jo entuudestaan yli kolme ja puoli tuntia päivässä näitä ”perinteisiä” välineitä, kuten televisio ja tietokone – Tilastokeskuksen mukaan näin kuulemma on.

Hurja ynnälasku

Kun tähän lisätään puhelimen käyttö, niin ynnälaskun lopputulos on melkoisen hurja.

Ellen ihan väärässä ole esimerkiksi varhaisteinimme ovat puhelimensa ääressä suurin piirtein koko valveillaoloaikansa.


Kuulemma jopa älypuhelimen aikuiskäyttäjä katsoo 150 kertaa puhelimeensa päivässä. Joku voisi lohkaista tähän, että teinin kohdalla se on yksi piiitkä viipyilevä katse.

Nimittäin koko valveillaoloajan kestävä katse.

Keskustelua arjen rytmistä tarvitaan

Jopa 75 prosenttia iPhonea käyttävistä opiskelijoista on tunnustanut nukkuvansa puhelin sängyssään.


Jaa’a. Eiköhän me vanhemmat jälleen kerran aloiteta kouluvuosi järjestämällä pieni valoisan positiivinen keskusteluhetki arjen rytmeistä.

Siihen voisi kuulua alaotsikot puhelimen käytöstä, riittävästä liikunnasta ja hyvästä levosta.

Muutamia tiukkoja perussääntöjäkin voitaisiin ihan vain mallin vuoksi kerrata.

Kuten se, että puhelinta ei meillä tuoda ruokapöytään, eikä sitä kelpuuteta unikaveriksi sänkyyn.

tiistai 8. elokuuta 2017

Kun hoitajat uupuvat

Keskikesällä sattui ihan hakematta silmiini useampiakin uutisia, jotka liittyivät terveydenhuollon henkilöstön lisääntyviin työpaineisiin ja puutteellisiksi koettuihin henkilöresursseihin.

Viime viikolla uutisoitiin jälleen ruuhkista Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Ruuhkien väitettiin johtavan jopa potilasturvallisuuden vaarantamiseen.


Toisaalta, tuo Savossa uutisoitu tilanne tuntuu olevan tällä hetkellä tuttu muuallakin maassa.

Sairaaloiden henkilöstön ja johdon välisiä erimielisyyksiä näyttää syntyvän siellä sun täällä.

Kuopion tilanne oli kuitenkin siinä suhteessa poikkeus, että siellä asiasta kanneltiin jo viranomaisellekin. Mitta oli tullut täyteen.


Nimittäin, jo tätä ennen KYS:n päivystyspoliklinikan hoitohenkilöstö oli kirjelmöinyt ongelmista sairaalan johdolle vaatien lisää työntekijöitä. Se ei ollut auttanut.

Kesäkuun alussa uutisoitiin Päijät-Hämeestä. Siellä vastikään tehtäväänsä nimetty hyvinvointiyhtymän toimialajohtaja oli nostanut kytkintä jo puolen vuoden pestin jälkeen.

Eronnutta johtajaa olivat alkaneet häiritä - kuinka ollakaan - henkilöstön lisääntyneet sairauspoissaolot.

Eikä tuntuma ollut ilmeisen väärä. Hoitohenkilökunnan kuormittuneisuus on näkynyt jo jonkin aikaa valtakunnallisissa tilastoissakin.


Työterveyslaitoksen seurannan mukaan hoidon ammattilaisista eniten vuonna 2016 sairastivat sairaanhoitajat (20 päivää), lähihoitajat (26 päivää) ja kodinhoitajat (31 päivää).

Kaikkien yllä kuvattujen ammattiryhmien kohdalla sairauspoissaolopäivien määrät ovat selvästi suurempia kuin kuntatyöntekijöillä keskimäärin.

Monikaan meistä ei usko, että syynä on näihin ammatteihin pesiytynyt laiskuus. Ehei, kyllä hoitajat ovat meillä olleet aina hyvin velvollisuudentuntoisia ihmisiä.

Syynä ovat kasvaneet työpaineet. Uupumushan siinä tulee, kun työ kasvaa röykkiöiksi silmien edessä ja kiire sen kuin lisääntyy.


Joskus aiemmin kirjoitin postauksen siitä, miksi nuoret sairaanhoitajat vaihtavat alaa jo muutaman työssäolovuoden jälkeen. Ehkäpä tässä on yksi selitys siihenkin.

Näitä kun pohtii, alkaa tahtomattakin siirtyä ajatus tilanteeseen, jossa itse tai joku läheisistä on hakemassa pikaista apua julkisen terveydenhuollon piiristä.


Ammattitaitoa, empatiaa ja ymmärrystä kyllä on, mutta entäpä, jos se ei juuri siinä tilanteessa enää piisaakaan? Pitäisi myös olla ehtiviä ja tekeviä käsiä.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Työelämädouppaaminen huolettaa

Kirjoitin vuonna 2010 Pakattu aika –nimiseen kirjaan työelämädopingista.

Noihin aikoihin nimittäin nousi julkisuuteen saksalaisen sairausvakuutuskassan DAK:n teettämä selvitys, jonka mukaan doping oli leviämässä urheilukentiltä työpaikoille.

Yhä useamman väitettiin douppaavan itseään lääkkeillä työkuntoon.


Asiasta meinasi tulla haloo, kun olin julkisuudessa epäillyt, että tätä samaa on myös meillä Suomessa. Tuo nyt on liioittelua, sanottiin. Ei nyt meillä voi olla tuollaista ongelmaa!

Oli myös niitä, jotka olivat samaa mieltä. Samalla kuitenkin jouduimme myöntämään, että kyse on salatusta ongelmasta. Kukapa mieluusti myöntäisi, ettei selviä työhaasteista ilman lääkkeiden apua.


Kuulemma joka viides nuori aikuinen Suomessa käyttää reseptillä saatavia psyyke- tai kipulääkkeitä, jotta työteho paranisi tai ylipäätään jaksaisi töissä

Näin kertoo Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n Taloustutkimuksella teettämä tutkimus. Kolmannes tutkimuksessa mukana olleista ilmoitti syövänsä reseptilääkkeitä päivittäin.


Mistä tämä kertoo, kysyy nyt joku. Tietysti työelämästä. Se on yhä haastavampaa. Toinen selitys löytynee itse lääkkeistä ja modernista lääketieteestä.

Tulehduslääkkeet ovat nykyään niin tehokkaita, että niitä kun popsii, tapahtuu kummia. Siinä alkaa sairaskin tuntea itsensä siinä määrin terveeksi, että voi jälleen alkaa tuntea pahaa oloa tekemättömistä töistään.

Kun kuumeen saa hätisteltyä tilapäisesti pois, alkaa tuntea itsensä pikemminkin laiskaksi kuin sairaaksi.

Eikä vai Buranaa

Minua huolettaa tässä asiassa vielä sekin, ettei se ole välttämättä aina edes sitä Buranaa.

Yhä useampi modernin yhteiskunnan kansalainen missä tahansa teollisuusmaassa turvautuu mitä erilaisimpiin psyykelääkkeisiin ilman että pääkopan tila sitä varsinaisesti edellyttäisi.


Esimerkiksi mainitsemani saksalaisselvityksen mukaan – siis vuonna 2010 - noin miljoona saksalaistyöntekijää popsi lääkkeitä säännöllisesti.

Osa työikäisistä kuului syövän jopa dementialääkkeitä; ne kun kiihdyttävät aivotoimintaa.

Kun on paljon vastuuta, on paljon murheita. Juuri siksi erityisen alttiita lääkehakuiseen itsensä piristämiseen ovat korkeasti koulutetut, johtavassa asemassa olevat henkilöt.

Miehet piristeitä, naiset masennuslääkkeitä

Miehet suosivat piristeitä, jotka nostavat työtehoa, naiset puolestaan turvautuvat masennuslääkkeisiin. Taustalla värjyy jatkuva pelko työpaikan menettämisestä.

Tässä tuoreessa suomalaistutkimuksessa huolen kohteena ovat nuoret aikuiset.

Eniten käytetään reseptillä saatavia mietoja kipulääkkeitä, seuraavaksi suosituimpia ovat masennus- ja ahdistuneisuuslääkkeet sekä vahvat kipulääkkeet.


Tutkimuksessa kysyttiin myös työn vaativuudesta. Lähes puolet kaikista vastanneista koki, että työ on muuttunut vaativammaksi viimeisen vuoden aikana.

Jotenkin ristiriitaista.

Toisaalta on väitetty, että suomalainen työelämä on hyvä paikka – ja näin minäkin haluaisin uskoa, mutta onko se sitä. Oikeasti?

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Onko mediasuhteessamme ongelma?

Sattui mennä viikolla silmiin YLE:n juttu, jossa haastateltavana oli lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Toimittajan kysyessä Sinkkoselta tämän hetken kasvatushuolia, näyttivät erityisesti lasten digilaitteiden käyttötavat nousevan listan kärkipäähän.


Sinkkonen on huolissaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pikkupoikien väkivaltapelien pelaamisesta on hänen mukaansa tullut aivan liian monessa kodissa arkipäiväinen ja hyväksytty asia.

Toisekseen, psykiatri oli huolissaan myös nuorten poikien suhteesta nettipornoon.

Kuulemma 

jopa 11 - 12 -vuotiaat pojat saattavat käyttää vapaa-aikaansa menemällä puhelimillaan pornosivustoille. Tässä asiassa vanhemmat tuntuvat olevan ”tosi pihalla”, murehtii Sinkkonen.

Kun joku opettaja oli sitten kertonut 4-luokkalaisten vanhemmille lasten vierailuista (välitunnilla) nettipornosivustoilla, nämä eivät uskoneet opettajaa.


Muistan, kuinka tämä sama asia nousi esille hieman toisessa valossa jo vuosikymmenen alussa.

Tuolloin muuan eurooppalainen tutkimus oli paljastanut, että nimenomaan suomalaisten kotien suhde lasten ja nuorten median käyttöön oli suorastaan ”yltiösuvaitsevaista”.

Kyllähän tämä tiedossa on

Jo tuolloin todettiin, että monet alaikäiset joutuvat ikään kuin ”puolivahingossa” näkemään netissä sopimatonta materiaalia, kuten väkivaltaa, sotakuvia tai pornoa.

Ongelmaa pohdittaessa jouduttiin myöntämään, että meillä Suomessa ”yksin kasvamisen kulttuuri” on vielä voimakkaampi kuin muissa Pohjoismaissa.


Erityisesti kasvatuksemme eroaa tässä suhteessa kasvatuksesta Manner-Euroopassa.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ei voisi kuvitellakaan, että ekaluokkalainen tulee yksin kotiinsa koulupäivän jälkeen viettäen siellä 2-4 tuntia odotellen vanhempaansa.

Jostain syystä meillä arvostetaan tällaista itsenäistymistä. Meidän ekaluokkalainen Verneri kun on – nähkääs – ”niin omatoiminen”.

Yhteinen aika - kuin rahaa pankkiin

Mutta kun ei se tasapainoinen kasvu näin menekään. Lapset ja varhaisnuoret kaipaavat aikuista rinnalleen useammin ja enemmän kuin arvaammekaan.

Tiedän. Olemme joutuneet järjestämään vanhemmuutemme näin ikään kuin olosuhteiden pakosta.

Työpäivämme ja -matkamme ovat pitkiä. Iltapäiväkerhoja ei aina ole. Ja jotenkin nämä muutamat iltapäivän tunnit pitäisi vain viettää.


Se olisi jo pitkä harppaus eteenpäin, että myöntäisimme tämän yksinolon ongelman. Alkaisimme etsiä aktiivisesti keinoja perheen yhdessä vietettävän ajan lisäämiseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet: kun ”aitoa” yhdessäoloa lisätään, monet ongelmat alkavat purkautua – kuin itsestään.

Niin, ja ehkä niitä ei aina edes synny.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Behaviorismi ja oppimispelit

Monet lukijoista muistanevat lukion psykologiasta (tms.) jotakin behaviorismista, ehkäpä sen, mikä oli behaviorismin idea oppimista selittävänä ajattelutapana.

Aivan: käyttäytymistä muovataan siinä siis porkkanan ja kepin avulla. Näitä juttujahan tutkittiin myös eläinkokeilla melko lailla sata vuotta sitten. Alkuun opetus tuntui järkeen käyvältä - näinhän se menee.


Jossain vaiheessa (so. jokunen vuosikymmen sitten) myös peruskoulussa hoksittiin, että kaikenlainen behaviorismi on niin pahasta. Se oli niiin vanhanaikaista, takapajuista.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio

Moiseen takinkääntöön oli moniakin syitä, mutta yksi niistä oli motivaatio – oppimista yllä pitävä voima.

Nähkääs, behavioristeilla kun oli sellainen näkemys, että oppiminen rakentuu ulkoisten palkkioiden varaan (vrt. koiran opetus herkkupaloilla).


Uudet oppimisen tuulet (humanistinen psykologia, konstruktivismi jne.) käänsivät ajatukset sisäisen motivaatioon.

Eihän nyt ulkoinen motivaatio toimi, ei sellainen kestä. Emmehän voi ajatella, että ihminen olisi vain tahdoton sätkynukke.

Miksi kaivelin nämä vanhat asiat esille?

Kas, tässä päivänä muutamana istuskelimme työkavereitten kanssa lounasruokalassa.

Siinä pureskelun lomassa keskustelu kosketti laajasti kaarrellen koulutusta, digitalisaatiota ja lopulta myös ”hyviä oppimispelejä”.


Todettiin, että kyllä yksi hyvän pelin vaatimus ihan ilmeisesti on juuri koukuttavuus, eli se, että se voi saada sopivasti pelaajan lumoihinsa.

Tässä yhteydessä joku muisteli yhtä viime kesän hittiä (joka muuten meni jo!) Pokémon GO:ta. Sehän oli esimerkki pelistä, joka houkutti, koukutti ja – kuten sen totesimme – myös myi.

Mitä muuta ”uusi level” on kuin behaviosrismia?!

Myös oppimispelien kehittelijät ovat todenneet: jotta lapsi tai nuori saataisiin näkemään vaivaa (oppimis)pelin äärellä, hänelle on tarjottava sopivien ”palkkioiden” avulla viihtymään ja jatkamaan.

Ja näinhän on tehty. Palkkiot on rakennettu peleihin siten, että pelaajalla on mahdollisuus saavuttaa pelissään uusia tasoja, ehkäpä leveleitä, joille vielä kukaan lähipiiristä ei ole edennyt.


Sitten joku hokasi: ”Mutta, mutta. Jos näin on, eikö pelien taustalla juuri silloin olekin täysin behavioristinen ajatus ihmisestä palkkioita kuolaavana otuksena?!”

Siltähän se todella vaikuttaa. Olemmeko ymmärtäneet kaiken väärin, vai eikö behaviorismi olekaan pelkästään dinosaurusten juttu?

Ehkä sillä on vissimpi rooli oppimisessa kuin olimme ajatelleet.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kaikki vaan ohjelmoimaan!

Tarttuipa eilispäivänä Kauppalehti Optiosta silmään juttu Annalect –nimisen firman vasta nimetystä ”data- ja analytiikkaratkaisujen johtaja” (!) Cormac Walshista.

 

Kuinka ollakaan, mies puhui tiedosta. Tieto on hänelle ”kuin raakaöljyä”. Vähin erin yritykset alkavat kuulemma herätä siihen, että ei tieto sellaisenaan käy. Sitäkin pitää jalostaa. 

 


Juuri siksi Walsh ei haluasi puhua big datasta. Pikemminkin olisi puhuttava smart datasta, viisaasta tiedosta.


Senkin Walsh sanoi, että jatkossa tarvitsemme yhä enemmän välittäjäihmisiä — sellaisia, jotka pystyvät kääntämään ”teknojargonia bisnes­kielelle ja päinvastoin”.

Löytyy uudesta opetussuunnitelmastakin

Ja aivan lopuksi hän tarjosi vinkin: Opintojaan aloittelevan nuoren kannattaa opetella koodaamaan. Koodauskyky nimittäin ehkä jakaa ihmisiä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Kutakuinkin tämmöiseen olen itsekin törmäillyt.

Ihan samaan johtopäätökseen ohjelmoinnin merkittävyydestä näyttävät tulleen esimerkiksi tuoreehkon perusopetuksen opetussuunnitelman laatijat.


Siellä ohjelmointi ja tietotekniset ajattelutaidot rinnastetaan suorastaan kansalaistaidoiksi. Mainittu ohjelmointi näkyy siellä yhtenä matematiikan opetuksen tavoitteena.

Kuudennen luokan päättötodistuksen hyvän osaamisen kriteerien mukaan oppilaan tulisi osata ohjelmoida toimiva ohjelma graafisessa ohjelmointiympäristössä.

Monet muutkin uskovat näin

Eikä tämä ole pelkästään Cormac Walshin ja opetussuunnitelman laatijan usko.

Monet muutkin tuntuvat uskovan, että näissä hillittömissä digitalisoimistalkoissa tarvitaan nykyistä paljon enemmän ihmisiä, jotka osaavat ohjelmoida.

Kurkatkaapa vaikka Mykkäsen ja Liukkaan vuonna 2014 kirjoittamaa ohjelmointiopas Koodi 2016:aa.


Siellä sanotaan, että ”yhä suuremman osan maailmasta rakentavat he, jotka osaavat luoda taidetta ja tiedettä tai vaikkapa älypuhelinsovelluksia ja internetpalveluita tietokoneen avulla.”

Kirjoittajien mukaan ohjelmointikielten perusteiden ymmärtäminen on tätä nykyä englannin kielen osaamisen tapaista yleissivistystä. Juuri siksi ”ohjelmoinnin opettaminen lapsille ja nuorille on välttämätöntä.”

Tuskin siitä haittaakaan on

Ehkä en itse käyttäisi juuri tässä kohdassa sanaa ”välttämätöntä”, joskaan en nyt suoranaisesti epäile ohjelmoinnin opettamista vahingolliseksikaan.

Tämä ohjelmointiasia on minulle vähän ristiriitainen juttu. Se on vähän samantapainen asia kuin puolustusvoimien tarjoama johtajakoulutus.


Olen nimittäin kuullut jonkun aina silloin tällöin väittävän siitä olevan kovastikin hyötyä siviilielämän johtotehtävissä.

Epäilen moista suoraa hyötyä. Mutta (ihan kuin ohjelmoinnin alkeista): ehkä siitä nyt ei suurta haittaakaan ole.

perjantai 5. toukokuuta 2017

”Mutta kun työn tekikin ihminen!”

Toissapäivänä oli jossakin aviisissa juttua siitä, kuinka helsinkiläishenkilö oli joutunut venttailemaan Turusta lähetettyä pakettiaan kuukauden päivät.

Paketti oli kerta toisensa jälkeen suorastaan mystisesti palautunut Lietoon. Kun asiaa selviteltiin, Posti oli kertonut ongelman johtuneen ”tietojärjestelmän rajoituksista”.

           Aaron Burdon

Pakettiprosessista vastaavan Postin johtajan mukaan alkusyyksi oli lopulta paljastunut uusiokäytetty paketti, jossa vanha (so. aiemmin käytetty) viivakoodi oli ollut paketin kyljessä yhä luettavissa ja ohjannut lähetyksen ihan muualle.

Uusi asiakas ei tietenkään ollut tiennyt kyseisen koodin olemassaolosta yhtikäs mitään. Hän oli seurannut paketin toistuvaa, epäonnista matkaa seurantakoodin avulla — ja ihmetellyt.

Ei yllättänyt, minua

Tilaukseen oli päivitetty uusi osoite uudelleen ja uudelleen, mutta lajittelukone ei ollut seurannut sitä, vaan lukenut sinnikkäästi vanhaa koodia lootan kyljestä.

Postissa puolestaan oli päivitetty osoitetta järjestelmään hoksaamatta, että se viivakoodi oli edelleen paketissa ja että konenäkö lukee vieläkin sitä.

           Sabri Tuzcu

Tiedättekö. Tämä ei ollut mitään uutta. Minulle. Törmäsin tähän samaan ongelmaan (hiukan eri muodossa) jokin aika sitten.

Olin lähettänyt paketin toiselle puolelle armasta kotomaatamme. Kului muutama päivä. Kului viikko ja pian kymmenen päivää.

Kirjoititko osoitteen käsin?

Vastaanottaja alkoi kysellä, missä paketti mahtaa luurata. Minä ihmettelin: ”Etkö ihan todella ole saanut pakettia!?” Aloin selvittää asiaa soittamalla Postin asiakaspalveluun.

Yksi Postin ystävällisen asiakaspalvelijan kysymyksistä oli, olinko kirjoittanut osoitteen oikein. Olin. Olinko kirjoittanut osoitteen käsin? Käsin?! Miten se tähän liittyy?

           Roman Kraft

Kas, kuulemme postinumeron lukee aluksi konenäkö, ei siis ihminen lainkaan.

Jos tuo tohelo konenäkö ei ymmärrä käsin raapusteltua viisinumeroista sarjaa, se voi tulkita sen ihan väärin ja lähettää paketin Huitsin Nevadaan.

Kukaan ei välttämättä tiedä, minne, ellei lähetyskoodia ole tallessa.

Asiakaspalvelun kuolema

Kun paketti seilaa noin kahden viikon ajan ympäri Suomea, se pysähtyy kuulemma ensi kerran jonkun oikean ihmisen silmien alle - siis, eka kertaa!

           Michal Grosicki

Tätä selostusta kun kuuntelin, minulta lipsahti: ”Mitä te olette tehneet Postille! Kun tsaarin Venäjälläkin posti kulki nopeammin ja varmemmin.”

Arvatkaa, mitä tuo hiukan nuupollaan oleva asiakaspalvelija vastasi! ”Mutta kun työn tekikin tuolloin ihminen.”

Sanokaa, mitä on tapahtumassa suomalaiselle asiakaspalvelulle?

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Onnistumisen esteet - osa 2

Lupasin jatkoa laajasti mediassa levinneisiin Zdravko Cvijeticin ohjeisiin. Edellinen postaukseni kattoi ohjeet nro 1 – 5 ja nyt siis käyn lävitse kohdat 6 – 13. Näin ne kuuluvat:

6.  Älä usko onnenkantamoisiin

Toimissaan onnistuneet ihmiset tietävät, että todelliseen tulokseen päästään pienen pienten kehittävien toimien, pienten, mutta oikeaan suuntaan otettujen askelten kautta.

Tämä kaikki edellyttää sitkeyttä ja uskoa siihen, että haluttu päämäärä lopulta saavutetaan. Unohda siis ”menestykseen kertaharppauksella” – unelmointi. Se ei ole realismia.


7.    Luovu perfektionismista

Tästä ohjeesta minä pidän! Cvijetin mukaan on aivan turha tähytä täydelliseen lopputulokseen, koska mikään ei kuitenkaan ole koskaan täydellistä, ponnistelimmepa miten paljon tahansa.

Sitä paitsi, epäonnistumisen pelko estää meitä usein edes yrittämästä. Kuinka monia mahdollisuuksia menetätkään, jos ryhdyt odottamaan, että ”kaikki” olosuhteet ovat jämptisti oikeassa asennossa.

Maailma on epätäydellinen paikka, joten eivät ne ole.

8.    Lopeta moniajo

Winston Churchillin kerrotaan sanoneen: "Et ikinä pääse perille, jos pysähdyt matkallasi kivittämään kaikkia haukkuvia koiria."


Onnistuneet ihmiset tietävät tämän. He ovat yleensä valinneet yhden asian ja satsanneet siihen. Täydellinen keskittyminen ja sitoutuminen yhteen tehtävään on välttämätöntä — onnistumiselle.

9.    Luovu kaiken huolehtimisesta

Elämässä jotkut asiat vain tulevat kohdallemme, ja jotkut eivät tule. Kaikkiin asioihin et voi vaikuttaa, mutta joihinkin voit. Kohdista huomiosi vain niihin asioihin, joihin voit toimillasi vaikuttaa.

10.  Älä hoe ”Kyllä” asioille, jotka eivät edistä asiaasi

Tämä vivahtaa jo itsekkyydeltä, mutta totta kai tämäkin sääntö kuuluu tärkeiden ohjeiden luetteloon.

Jos papukaijana hoet ”kyllä” ja säntäät, suostut ja myönnyt kaikkiin ehdotuksiin, huomaat pian olevasi kaulaa myöten asioissa, jotka edistävät kyllä kaikkea mahdollista muuta, mutta ei omaa asiaasi.


11.  Vältä myrkyllisiä ihmisiä

Vietämme pääosan ajastamme keskimäärin viiden ihmisen kanssa. Ihmiset, joiden kanssa vietämme eniten aikaa, vaikuttavat eniten siihen, mitä meistä tulee. Näinhän se yleensä on, hyvässä ja pahassa.

Sama koskee tavoitteitamme. Jos vietämme kaiken aikamme vähään tyytyvien ihmisten seurassa, niin pian… Meillekin alkaa kelvata ”mikä vain”. Ja niin lopetamme unelmoinnin.

12.  Luovu miellyttämisen tarpeesta

Onnistumisesi kannalta ainoa tärkeä asia on, että olet oma aito itsesi. Joku (poliitikko, ehkä bisnesihminen) on sanonut: kasvava määrä vihamiehiä on varmin merkki sitä, että on tullut tehneeksi tärkeitä asioita.


13.  Luovu sosiaalisen median riippuvuudestasi

Impulsiivinen netin selailu ja television katselu ovat nykypäivän vitsauksia, väittää Zdravko Cvijetic.

Siksi: älä ikinä rakenna näistä kahdesta asiasta oman arkesi pakopaikkoja. Ellei tavoitteesi ole riippuvainen vaikkapa sosiaalisesta mediasta, minimoi sen rooli elämässäsi. Onhan hyvä ohje.

Juuri eilen kuulin jutun tästä kaverista. Joku oli kysynyt, millä ihmeen ajalla nuori mies ehtii kaiken tämän (hän nimittäin tekee elämässään paljon muutakin kuin sepän töitä). 

Mies oli tokaissut ”olevansa vähemmän siellä netissä.”

PS. Kuvat Lohtajan Ohtakarista 23.4.2017