Netissä Brianiakin ymmärtää joku

Toisinaan sitä tulee pohtineeksi, mitä kaikkea internet on tehnyt meille? Aivan. Kysymys on valtava, mutta rajataan sitä koskemaan vaikkapa vain samoista aiheista kiinnostuneiden ihmisten verkostoja.

Otetaan kouluun ja oppimiseen liittyvä kuvitteellinen esimerkki.

Meillä on Jesse (13 v), joka on kiinnostunut hyvin, hyvin kapea-alaisesta aiheesta. Tällaisiahan opettajatkin joskus luokissaan tapaavat (”Se seiskaluokan Jesse tietää älyttömästi pöllöistä!”).

Okei, ”pöllöt” kiinnostuksen kohteena ei ole vielä kovin harvinainen kiinnostuksen kohde, mutta kavennetaan vielä. Otetaan aiheeksi ”musta surma”.

Netin hyödyt

Kas, nyt voimme olla kohtuullisen varmoja, että Jesse ei olisi löytänyt vaikkapa vuonna 1992 kotikaupungistaan (ei ehkä edes Suomesta) ketään muuta, jota juuri noin rajattu aihe olisi kiinnostanut.

Mutta nyt, vuonna 2017 hän löytää muitakin kiinnostuneita, takuusti. Ellei hän löydä sellaista friikkiä omasta kotimaastaan, hän löytää sellaisen verkkojen verkosta, internetistä.

Tässä on yksi internetin ehdottomista hyödyistä.

Ei liene sellaista aihetta, ettetkö voisi bongata jostakin päin maailmaa ainakin muutamia, joiden kanssa voisi vaihtaa ajatuksia joutumatta lähtemään liikkeelle ihan aakkosista.

Toisaalta, tämä on myös pelottavaa, koska kiinnostuksen kohteet ja ”jämpit” eivät ole aina toivottavia. Mutta ei oteta sitä mahdollisuutta käsittelyyn tässä postauksessa. Eihän.

Brian avautuu

Miksi aloin miettiä moista? Kas, muistuipa mieleeni aika, jolloin kirjoittelin kirjaani Luova prosessi tieteessä (2012). Teoksesta muuten on olemassa myös suppeampi englanninkielinen e-kirja (2013).

No, tätä kirjaa varten keräsin aineistoa tieteen nobelisteilta. Elettiin 1990-luvun puoliväliä, eli aikaa, jolloin osalla meistä oli netti (ja sähköposti) aktiivisessa käytössä, osalla ei vielä ollut.

Yksi minulle kirjoittaneista tutkijoista oli vuoden 1973 fysiikan nobelisti Brian D. Josephson.

Josephson oli jo tuolloin oma tieteenalansa nörtti, äärimmäisen kapea-alaisesti suuntautunut tutkija ja ehkä myös nero. Hän nimittäin oli onnistunut tekemään merkittäviä löydöksiä jo parikymppisenä.

Josephsonin tilityksestä sain sen käsityksen, että mies oli myös äärimmäisen yksinäinen - yhteisiä kiinnostuksen aiheita lähipiirin kesken ei näet juuri ollut.

Aina on joku, joka ymmärtää

Kotimaassakaan juuri kukaan ei ymmärtänyt höykäsen pöläystä siitä, mitä alituiseen poissaolevalta vaikuttanut Brian puuhaili.

Mutta, sitten tuli siis internet ja sen tarjoamat rajattomat mahdollisuudet. Vuonna 1995 Brian oli jo sähköisesti ”verkostoitunut”. Näin hän kirjoitti:

”Vuorovaikutukseni tapahtuu pääasiassa sähköpostin välityksellä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samantapaisia ajatuksia. Eikä sellaisia ole maailmassa muutamaa enempää.”

Tätä mahdollisuutta tarkoitin mustaan surmaan hurahtaneen Jessen kohdalla. Kuten tietysti kenen tahansa sellaisen kohdalla, jota ”kukaan ei oikein ymmärrä”.

Homma toimii ihanteellisimmillaan näin. Verkottuneet ihmiset on helppo tavoittaa, mutta… entäpä ne, joita verkko ei koskaan tavoita? Heitäkin on.

Käsitellään sitä toisella kertaa.

Huonohko, mutta hyväksytty gradu?

Gradujen ohjaajana olen joutunut toisinaan käymään sisäistä jaakobin painia siitä, voinko tarjota ohjeita ”huonon” gradun tekemiseen.

Eikö kaikkien ohjaajien pidä aina ja kaikissa tilanteissa tarjota neuvoja mahdollisimman hyvän opinnäytetyön tekemiseen?

Jos vuosia sitten tulin siihen tulokseen, että ei pidä. Ei aina. Joskus elämässä on tilanteita, että hiukan kehnompikin viritys on todella järkevä ja jopa kypsä ratkaisu.

Näitakin olen käsitellyt Tulevan maisterin graduoppaassa (2017)

Olen koettanut tuoda esille, että ”kakkosen” (tai joskus peräti ykkösen) gradu voi olla paljon toivotumpi lopputulos kuin kunnianhimoisesti aloitettu gradu, jossa puhti loppuu kesken ja joka ei sitten valmistu kenties ikinä.

Liian monen gradun on tappanut kunnianhimo. Nimittäin, Elämä isolla E:llä on alkanut velkoa tekijää liian roimalla kädellä. On tullut muita Asioita, aikapula, on tullut ehkä uupumus ja joskus jopa terveys (oma tai läheisen) on ollut uhattuna.

Tässä siis ohjeita hieman vaatimattomamman gradun tekoon

Voit käyttää vapaasti soveltaen niitä, eli JOS tuntuu, että tästä tai tuosta neuvosta voisit hieman kunnianhimoisemminkin selvitä, niin kernaasti – maailma on avoinna!

Valitse tavanomainen aihe

Aiheen valinta on gradun teon A ja O. Älä valitse liian harvinaista aihetta, sillä voit joutua yllättäviin ongelmiin tutkimuskirjallisuuden puutteen vuoksi.

Suhteellisen tutkittu aihe on hyvä myös siksi, että löydät netistä melko helposti ”esimerkkigradun”. Etsi yksi sellainen (ei enempää!) ja sovella sitä omaan työhösi.

Sitä sanotaan mallin katsomiseksi :). Ethän tietenkään tee samanlaista: voit esimerkiksi rajata omaa graduasi hiukan toisin.

Jos aivan tuoreet gradut juuri tuosta aiheesta puuttuvat, niin aina parempi. Siitä saat jo mainion perusteen tehdä uuden, mutta tuoreemman tutkimusaineiston ja tuoreemman kirjallisuuden varassa.

Kun olet päättänyt aiheen, tee kirjallisuushaku

Aloita haku ihan vaan googlaamalla parilla asiasanalla, mutta siirry pian Google Scholariin. Sieltä löytyy suuremmalla todennäköisyydellä tutkijoille kelpaavaa materiaalia.

Käytännön syistä, rajaa hakutuloksia esimerkiksi 10 vuoden aikajänteelle. Eli laita Google Scholarin hakukenttään takarajaksi vuosi 2007.

Graduntekijöitä vaivaa usein salamyhkäinen sana ”teoria”. Millaisen teoreettisen viitekehyksen varaan tutkielma kannattaisi rakentaa?

Jos voit käyttää jotakin suhteellisen paljon käytettyä, jopa klassista teoriaa (jokin motivaatioteoria, stigmateoria, peliteoria tms.), käytä sitä.

Et nimittäin voi pudota korkealta, koska ohjaavia tutkimuksia, jopa esimerkkigraduja löytyy.

Entä teksti, miten se syntyy?

Se jalostuu muistiinpanoistasi. Saadaksesi nopeasti aikaan riittävän määrän muistiinpanoja (ja päästäksesi ylipäätään kärryille!), lue aluksi helpohkoja tekstejä aiheestasi.

Kun yleiskuva on päässäsi, hahmottele yksinkertainen sisällysluettelo - ei toki valmis, mutta jonkinlainen näkemys asiasta. Se saa elää homman edetessä.

Ellet käytä vieraita kieliä, kuten äidinkieltäsi, vältä muita kuin kotimaisia lähteitä. Ne nimittäin vievät paljon enemmän aikaa kuin omalla äidinkielelläsi kirjoitetut tutkimukset, artikkelit ja kirjat.

Ja sitten: kirjoita nopeasti, huonosti ja paljon! Kun tekstiä on paljon, ala siistiä ja tilkitä. Koeta mahduttaa koho hökötys esimerkiksi 60 sivuun.

Kutakuinkin tällaisia ohjeita noudatti oheisella videolla puhuva Karri.

Ja yllättäen, Karrin lopputulos ei ollutkaan ”huono”, vaan hieno, eli keskitasoinen gradu!

Terapiaa teak –kalusteiden parissa

Ihan kurillani etsin netistä ”tiikkisten” (siis teakista valmistettujen) puutarhakalusteiden hoitokokemuksia. Sieltäpä sattui silmiini mm. tämä:

”Viime kesänä ostimme uudet teak-kalusteet ja päätin hoitaa niitä hyvin.  Öljysin kalliilla tarkoitukseen olevalla öljyllä käyttäen apuna superohutta teräsvillaa, kuten asiantuntijat neuvovat. 

Tuli tosi hienoa jälkeä (käsittelyn vielä toistinkin). Loppukesästä kalusteet näyttivät surkeilta, mustankirjavilta, enpä tiedä mitä nyt pitäisi tehdä!! Ehkä siis olisi parempi ollut antaa vaan harmaantua...”

Kuinka tuttua. Meidän perhe hankki teakista valmistetut puutarhakalusteet, ehkä 15, liekö jo 20 vuotta sitten. Tiesin kyllä, että ne tulisivat olemaan työläitä hoitaa.

Niinpä, joka ainoa kesä olen niitä öljynnyt ehkä pariinkin kertaan ja myös kevyesti hionut. Kulunut kesä oli poikkeus. Jotenkin vain homma jäi tekemättä.

Loppukesästä näky terassilla oli sama (ks. kuva yllä), mitä ylle lainasin. Tosi säälittävän näköinen kalusto!

Arvostettu, mutta vaativa teak

Koska teak on rasvainen puu (ja tästä johtuen suosittu myös purjeveneiden kansirakennelmiin), sen hoidoksi suositellaan myös ”hoitamattomuutta” – nimittäin, jos harmaa sävy miellyttää.

Siinäpä se onkin. Kun patinoituneen teak-kalusteen näkee, harva pitää sitä kauniina. Niin surkeaksi ne olivat muuttuneet, että mekin aloimme leikitellä kalusteiden vaihto –ajatuksilla.

Kalustekauppiaat sanovat mieluusti ostotilanteessa, että ”teak-öljyllä saa säilytettyä teakin ruskeanpunaisen sävyn”.

Tämä on kyllä kevyehkö heitto. Se ei nimittäin onnistu, ellet sitten ole öljyämässä kalusteitasi jatkuvasti ja kiikuttamassa joka välissä sateelta suojaan.

No, koska asia vaivasi, ja koska tykkään kaikenlaisesta käsillä tekemisestä, päätin käydä kalusteet yksi kerrallaan läpi ennen niiden asettamista talvivarastoon. Aikaa oli.

Ensin kävin kiinni pöytään

Se olikin selvästi helpoin tapaus, koska suoraa pintaa on paljon. Oli selvää, että koska kalusteet olivat harmaantuneet kauttaaltaan, pinta piti saada puhtaalle puulle.

Pöydän kohdalla (kuten aiemminkin) ratkaisu oli nauhasantaaja, jossa käytin karkeudeltaan noin ”satasen” hiomapaperia.

Koska pintaa oli öljytty usein, oli jonkinlainen ongelma paperin tukkeutuminen öljystä.

Parin tunnin touhuilun jälkeen seurasivat tuolit, yksi kerrallaan. Tuolien puhdistamiseen santaaja ei enää käynytkään, eikä edes pienempiin koloihin ulottuva epäkeskohiontakone.

Hanki maalikaavin!

Ehdottomasti paras ratkaisu on hyvällä terällä varustettu maalikaavin. Sellaisen kävin minäkin hakemassa rautakaupasta ja samalla myös varaterän.

Kaavin on tosi tehokas, mutta sen ongelma on terän nopea tylsyminen. Vaikka varaterä olisikin, väittäisin, et selviä ilman teroittamista.

Itsekin huomasin, että jos ja kun näkee vaivan teroittaa kaapimen terää vaikkapa varttitunnin työskentelyn jälkeen, työ joutuu ja hyvää jälkeä syntyy suhteellisen vaivattomasti.

Parhaimmillaan jopa yhdellä vedolla pinnasta kuoriutuu vanha öljykerros ja alta paljastuu puhdas, kaunis puu.

Käytä vain teak-öljyä

Kaavinnan jälkeen kävin tuolit vielä lävitse epäkeskohiomokoneella, harjasin pölyt pois ja öljysin kalusteet kahteen kertaan.

Tähän väliin on muistutettava: teak-puiset kalusteet on ehdottomasti öljyttävä teak-öljyllä. Mikä tahansa ”kovapuisiin” kalusteisiin tarkoitettu öljy ei käy. Kokeiltu nimittäin on. Poishan se piti kaapia.

Entäpä lopputulos? Mitäs sano? Katso tuo viimeinen kuva.

Aikaa kului arviolta ehkä 30 tuntia (koko kalustossa yhteensä!) ja hommaa sai tehdä useana iltana puolukan poiminnan lomassa. 

Urakasta jäi silti mukavia sisäisiä palkkioita – ihan, kuten marjastuksesta tai mistä tahansa käsityöstä.

Viimeisteltyä tuolia hivellessä tulee mieleen: olen tämän ihan itse saanut aikaan ja se näyttää hyvältä. Ja taas muuten säästyi yksi terapiaistunto!

Keilaatko mieluiten yksin?

Totta, otsikon kysymys on retorinen. Se liittyy Harvardin yliopiston professorin Robert D. Putnamiin ja sanapariin ”sosiaalinen pääoma”.

1970–luvulla herra Putnam tonki tutkimusryhmineen Italiassa toteutettua hallintouudistusta.

Monien muiden asioiden kera hän pani merkille, että uudistuksen tulokset olivat hyvin erilaisia eri alueilla: paikallishallinto toimi selvästi paremmin Pohjois- kuin Etelä-Italiassa – siis jo tuolloin.

           Mikito Tateisi

Kun asiaan paneuduttiin Huomattiin, että Pohjois-Italiassa ihmiset olivat jo maailman sivu toimineet paljon aktiivisemmin erilaisissa järjestöissä, kerhoissa ja yhdistyksissä.

He myös lukivat lehtiä ja ainakin koettivat noudattaa lakia. Ero Italian eteläosiin oli suuri.

Lyhyesti sanottuna: kun erilaisia ihmisten välisiä verkostoja ja aktiivisuutta oli paljon, oli myös paljon ”sosiaalista pääomaa”.

Sosiaalisen pääoman käsite

Oli luotu toki jo aiemmin. Siihen liittyy muun muassa se, että ihmiset luottavat toisiinsa, mutta (kumma kyllä) he luottavat myös vaikkapa hallintoon.

Nyt moni jo huomaakin. Meillä Suomessa (ja ylipäätään Pohjoismaissa) sanotaan olevan paljon sosiaalista pääomaa. Olemmehan mm. yhdistysten luvattu maa.

           Craig Whitehead

Meillä Suomessa hallintoon luottaminen näkyy luottamuksena poliisiin, mutta myös siihen, ettei virkamieskuntamme ole lahjottavissa. Ja jos on, sitä oikaistaan.

Italia-keikan jälkeen Robert Putnam vaihtoi tutkimuskohteekseen Yhdysvallat ja siellä tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset.

2000-luvun alussa raportoiduissa tutkimuksissaan hän käy läpi koko joukon esimerkkejä, jotka hänen mukaansa viittaavat mm. luottamuksen, yhteisöllisyyden ja yhteiskunnallisen kiinnostuksen vähenemiseen.

Huomioita Yhdysvalloista 

Näihin tutkimuksiin liittyy vuonna 2000 julkaistu alan klassikkoteos Bowling Alone. Putnamin päähuomio tuossa kirjassa on, että sosiaalinen pääoma oli heikentynyt Yhdysvalloissa jo 1960-luvulta alkaen.

Kirjan nimi tulee huvittavan oloisesta havainnosta, jonka mukaan amerikkalaisten keilailijoiden lukumäärä oli kasvanut tiettynä seurantajaksona 10 prosenttia.

           Matthew Henry

Samana aikana keilaklubien jäsenmäärä oli vähentynyt 40 prosenttia. Yhä useammat amerikkalaiset olivat siis alkaneet keilata kuulumatta mihinkään yhteisöön tai seuraan.

Kun ottaa huomioon amerikkalaisten keilaajien valtaisan määrän eli noin 80 miljoonaa, kyse on ison kokoluokan muutoksesta.

Huomio oli hyvin samanlainen kuin se, jonka oli hieman toisin esittänyt 1800-luvun alkupuolella Alexis de Tocqueville.

Jo hän oli kirjoittanut siitä mahdollisuudesta, että ihmiset alkavat käpertyä yhä enemmän koteihinsa ja pieniin lähiyhteisöihinsä unohtaen yhteistyön ja erilaisten yhteisöjen merkityksen.

Huomaatteko?

Ei tämä niin kaukana ole meistäkään. Kun minä olin pieni, saatettiin meidänkin perheessä lähteä jopa keskellä viikkoa kylään? Niin ei enää tehdä.

Nykylapset eivät tahdo edes tietää, mitä "kylässä käyminen" on. Sehän on sitä, että pukeudutaan vähän paremmin ja ajetaan jonkun toisen perheen vieraaksi seurustelemaan kahvin, mehun ja leetapullan seurassa.

           Constanta Kleo

Putnamin mukaan myös raha ja uralla eteneminen näyttivät tulleen keskeisiksi arvoiksi ihmisten elämässä.

Laajalle levittäytyneet esikaupunkialueet pakottivat ihmiset kuluttamaan työmatkoihin ja muuhun asioimiseen niin paljon aikaa, ettei vapaa-aikaa kerta kaikkiaan jäänyt.

Kun tähän lisäsi sen, etteivät ihmiset enää edes olleet samalla tavoin kiinnostuneita kansalais- ja yhdistystoiminnasta kuin aiemmat sukupolvet, oli paketti valmis.

Yhä useampi meistä – todellakin — "keilaa" yksin.

Nuorissa on tulevaisuus – Nuorisobarometri 2016

Tiesittekö, että meillä tehdään vuosittain ns. nuorisobarometri. Näitä mittauksia on tehty jo vuodesta 1994 lähtien ja ne ovat aina kohdistuneet 15–29-vuotiaiden Suomessa asuvien nuorten arvoihin ja asenteisiin.

Joka vuosi valitaan myös jokin erillisaihe. Vuoden 2016 teemana oli tulevaisuus. Vastaajina tämänkertaisessa barometrissa oli noin 1900 nuorta. Heitä haastateltiin puhelimitse.

Jo totutusti selvitettiin myös nuorten omaan elämään liittyviä tavoitteita. Toivelistan kärkipäässä olivat ”hyvät ihmissuhteet” ja ”työ”. Tästä on merkkejä myös aiemmilta vuosilta.

Laskussa ovat sen sijaan sellaiset toiveet, kuten omistusasunto, auto, oma perhe ja lapset sekä pysyvä työsuhde. Huomatkaa: työtä toivotaan, mutta enää sen ei tarvitse olla pysyvä työ.

Ehkä nuoret ovat realisteja

Kuka oikeasti uskoo enää pysyvään työhön? Tai, ehkä sitä ei edes haluta.

Maamme tulevaisuudennäkymiin liittyen nuoret toivoivat erityisesti turvallisuutta ja yhdenvertaisuutta, mutta myös ympäristön tilan parantumista ja hyvinvointivaltion säilymistä.

Sen sijaan luottamus juuri näihin tulevaisuudennäkymiin oli selvästi heikommalla tasolla.

Kiintoisaa oli se, että nuoret eivät toivo teknologian roolin vahvistuvan ihmisten elämässä, vaikka he pitävätkin tämän suuntaista kehitystä varsin todennäköisenä.

Pieni ristiriita

Nimittäin, nuoret suhtautuvat jopa vastahankaisesti siihen lähes vääjäämättömään teknologiseen kehitykseen, jonka haltuunotossa he itse ovat jatkuvasti eturintamassa.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on nuorten keskuudessa aiempaa myönteisempää, ja entistä useammalla nuorella tuntuu olevan myös maahanmuuttajataustaisia ystäviä.

Ilahduttavaa on, että suorastaan rasistiset ajatukset ovat nuorten keskuudessa harvinaisia. Pieni ristiriita on tämä: samaan aikaan entistä harvempi nuori haluaisi Suomeen nykyistä enemmän ulkomaalaisia!

Yksi tuoreimman nuorisobarometrin keskeisistä havainnoista liittyi nuorten kyynisyyden ja epäluottamuksen nopeaan lisääntymiseen.

Nuorten luottamus niin Suomeen kuin toisiin ihmisiinkin on rapistunut vauhdilla ja aivan erityisen jyrkkää pudotus on ollut tutkimukseen vastanneiden poikien kohdalla.

Lähellä olevaan suhtaudutaan luottavaisesti

Suunta on myös tämä: mitä kauemmaksi itsestä mennään, sitä epävarmemmaksi tulevaisuus koetaan.

Eli, omaan tulevaisuuteensa suhtautuu optimistisesti 83 prosenttia nuorista, mutta Suomen tulevaisuuden näkee valoisana vain 55 prosenttia ja maailman tulevaisuuden 25 prosenttia. Mitä siitä sanotte?

Suuri osa nuorista suhtautuu varsin epäilevästi jatkuvan talouskasvun ajatukseen. Selvä enemmistö nuorista on sitä mieltä, että jatkuva kasvu on suorastaan mahdotonta maapallon rajallisuuden vuoksi.

Positiivista on, että nuorissa on silti myös toiveikkuutta.  Noin puolet nuorista uskoo ympäristöongelmiin löytyvän maailmanlaajuisesti kestäviä ratkaisuja.

Tämmöistä siis kertoi Nuorisobarometri 2016. Panee mietteliääksi. Osa tämänkertaisista tuloksista oli odotettuja, mutta ei kaikki. Aina sitä jotakin oppii.

Tiedättekö yhtään, mihin olemme menossa?

Aivan, otsake on epäinformatiivinen ja kysymyskin kovin retorinen. En tiedä, mutta haluan uskoa hyvään.

Tulin kirjoittaneeksi sen luettuani jostakin aviisista jutun vaippaikäisistä, jotka eivät kuulemma enää selviä pottareissuistaan ilman padia.

Jutun myötä juonnuin – taas kerran - miettimään suhdettamme näihin arjen härpäkkeisiin.

Vaikeaksi suhteemme digitaalisuuteen ja vaikkapa someen tekee se, ettei muutos ole ollut vain huonoon suuntaan. On nimittäin lukuisia hyviä asioita, joita digitaalisuudesta on seurannut.

Eihän yhteiskuntaa oikeastaan voisi ajatella ilman sitä.

Yksi melko harvoin esille tuotu digitaalisuuteen liitettävä asia on uudenlainen demokraattisuus. Nyt nimittäin kaikkien ääni tulee paljon tasapuolisemmin kuuluville.

Tarkoitan sitä, että eihän esimerkiksi verkko tivaa, kuka se sinä siellä olet, joka tällä kertaa olet äänessä.

Ennen oli toisin. Ääneensä kuuluville saivat vain ne harvat, joilla oli kykyä ja mahdollisuuksia, asema ja valtaa.

Nyt melkeinpä mille tahansa saitille voi kirjoittautua kuka tahansa. Keskusteluun voi osallistua tasaveroisesti kuka tahansa.

Toki sekin on tullut huomattua: monet ovat, toden totta, myös näitä oikeuksiaan käyttäneet ja nimimerkin takaa huudelleet asioita, joita ovat sitten tulleet katuneeksi.

No, tuon pottajutun lisäksi 

on toinenkin syy, miksi aloin juuri nyt näitä pohtia.

Kas, juuri tällä viikolla viimeisetkin koulut ovat käynnistäneet lukuvuotensa.

Digiloikkaa pidennetään. Uusia läppäreitä asennellaan luokkiin, vanhentuneita pöytäkoneita kannetaan ulos ja yhä notkeampia tabletteja sovitellaan lapsukaisten käsiin.

Tämähän se on tätä päivää, eikä asiaa oikein voi toisinkaan ajatella! Totta.

Mutta kun. Mutta kun erehdyin tuossa tekemään myös ynnälaskua.

Jos lapset ja nuoret käyttävät jo entuudestaan yli kolme ja puoli tuntia päivässä näitä ”perinteisiä” välineitä, kuten televisio ja tietokone – Tilastokeskuksen mukaan näin kuulemma on.

Hurja ynnälasku

Kun tähän lisätään puhelimen käyttö, niin ynnälaskun lopputulos on melkoisen hurja.

Ellen ihan väärässä ole esimerkiksi varhaisteinimme ovat puhelimensa ääressä suurin piirtein koko valveillaoloaikansa.

Kuulemma jopa älypuhelimen aikuiskäyttäjä katsoo 150 kertaa puhelimeensa päivässä. Joku voisi lohkaista tähän, että teinin kohdalla se on yksi piiitkä viipyilevä katse.

Nimittäin koko valveillaoloajan kestävä katse.

Keskustelua arjen rytmistä tarvitaan

Jopa 75 prosenttia iPhonea käyttävistä opiskelijoista on tunnustanut nukkuvansa puhelin sängyssään.

Jaa’a. Eiköhän me vanhemmat jälleen kerran aloiteta kouluvuosi järjestämällä pieni valoisan positiivinen keskusteluhetki arjen rytmeistä.

Siihen voisi kuulua alaotsikot puhelimen käytöstä, riittävästä liikunnasta ja hyvästä levosta.

Muutamia tiukkoja perussääntöjäkin voitaisiin ihan vain mallin vuoksi kerrata.

Kuten se, että puhelinta ei meillä tuoda ruokapöytään, eikä sitä kelpuuteta unikaveriksi sänkyyn.

Kun hoitajat uupuvat

Keskikesällä sattui ihan hakematta silmiini useampiakin uutisia, jotka liittyivät terveydenhuollon henkilöstön lisääntyviin työpaineisiin ja puutteellisiksi koettuihin henkilöresursseihin.

Viime viikolla uutisoitiin jälleen ruuhkista Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Ruuhkien väitettiin johtavan jopa potilasturvallisuuden vaarantamiseen.

Toisaalta, tuo Savossa uutisoitu tilanne tuntuu olevan tällä hetkellä tuttu muuallakin maassa.

Sairaaloiden henkilöstön ja johdon välisiä erimielisyyksiä näyttää syntyvän siellä sun täällä.

Kuopion tilanne oli kuitenkin siinä suhteessa poikkeus, että siellä asiasta kanneltiin jo viranomaisellekin. Mitta oli tullut täyteen.

Nimittäin, jo tätä ennen KYS:n päivystyspoliklinikan hoitohenkilöstö oli kirjelmöinyt ongelmista sairaalan johdolle vaatien lisää työntekijöitä. Se ei ollut auttanut.

Kesäkuun alussa uutisoitiin Päijät-Hämeestä. Siellä vastikään tehtäväänsä nimetty hyvinvointiyhtymän toimialajohtaja oli nostanut kytkintä jo puolen vuoden pestin jälkeen.

Eronnutta johtajaa olivat alkaneet häiritä - kuinka ollakaan - henkilöstön lisääntyneet sairauspoissaolot.

Eikä tuntuma ollut ilmeisen väärä. Hoitohenkilökunnan kuormittuneisuus on näkynyt jo jonkin aikaa valtakunnallisissa tilastoissakin.

Työterveyslaitoksen seurannan mukaan hoidon ammattilaisista eniten vuonna 2016 sairastivat sairaanhoitajat (20 päivää), lähihoitajat (26 päivää) ja kodinhoitajat (31 päivää).

Kaikkien yllä kuvattujen ammattiryhmien kohdalla sairauspoissaolopäivien määrät ovat selvästi suurempia kuin kuntatyöntekijöillä keskimäärin.

Monikaan meistä ei usko, että syynä on näihin ammatteihin pesiytynyt laiskuus. Ehei, kyllä hoitajat ovat meillä olleet aina hyvin velvollisuudentuntoisia ihmisiä.

Syynä ovat kasvaneet työpaineet. Uupumushan siinä tulee, kun työ kasvaa röykkiöiksi silmien edessä ja kiire sen kuin lisääntyy.

Joskus aiemmin kirjoitin postauksen siitä, miksi nuoret sairaanhoitajat vaihtavat alaa jo muutaman työssäolovuoden jälkeen. Ehkäpä tässä on yksi selitys siihenkin.

Näitä kun pohtii, alkaa tahtomattakin siirtyä ajatus tilanteeseen, jossa itse tai joku läheisistä on hakemassa pikaista apua julkisen terveydenhuollon piiristä.

Ammattitaitoa, empatiaa ja ymmärrystä kyllä on, mutta entäpä, jos se ei juuri siinä tilanteessa enää piisaakaan? Pitäisi myös olla ehtiviä ja tekeviä käsiä.