Työelämädouppaaminen huolettaa

Kirjoitin vuonna 2010 Pakattu aika –nimiseen kirjaan työelämädopingista.

Noihin aikoihin nimittäin nousi julkisuuteen saksalaisen sairausvakuutuskassan DAK:n teettämä selvitys, jonka mukaan doping oli leviämässä urheilukentiltä työpaikoille.

Yhä useamman väitettiin douppaavan itseään lääkkeillä työkuntoon.

Asiasta meinasi tulla haloo, kun olin julkisuudessa epäillyt, että tätä samaa on myös meillä Suomessa. Tuo nyt on liioittelua, sanottiin. Ei nyt meillä voi olla tuollaista ongelmaa!

Oli myös niitä, jotka olivat samaa mieltä. Samalla kuitenkin jouduimme myöntämään, että kyse on salatusta ongelmasta. Kukapa mieluusti myöntäisi, ettei selviä työhaasteista ilman lääkkeiden apua.

Nyt siis asia nousi jälleen esille

Kuulemma joka viides nuori aikuinen Suomessa käyttää reseptillä saatavia psyyke- tai kipulääkkeitä, jotta työteho paranisi tai ylipäätään jaksaisi töissä

Näin kertoo Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n Taloustutkimuksella teettämä tutkimus. Kolmannes tutkimuksessa mukana olleista ilmoitti syövänsä reseptilääkkeitä päivittäin.

Mistä tämä kertoo, kysyy nyt joku. Tietysti työelämästä. Se on yhä haastavampaa. Toinen selitys löytynee itse lääkkeistä ja modernista lääketieteestä.

Tulehduslääkkeet ovat nykyään niin tehokkaita, että niitä kun popsii, tapahtuu kummia. Siinä alkaa sairaskin tuntea itsensä siinä määrin terveeksi, että voi jälleen alkaa tuntea pahaa oloa tekemättömistä töistään.

Kun kuumeen saa hätisteltyä tilapäisesti pois, alkaa tuntea itsensä pikemminkin laiskaksi kuin sairaaksi.

Eikä vai Buranaa

Minua huolettaa tässä asiassa vielä sekin, ettei se ole välttämättä aina edes sitä Buranaa.

Yhä useampi modernin yhteiskunnan kansalainen missä tahansa teollisuusmaassa turvautuu mitä erilaisimpiin psyykelääkkeisiin ilman että pääkopan tila sitä varsinaisesti edellyttäisi.

Esimerkiksi mainitsemani saksalaisselvityksen mukaan – siis vuonna 2010 - noin miljoona saksalaistyöntekijää popsi lääkkeitä säännöllisesti.

Osa työikäisistä kuului syövän jopa dementialääkkeitä; ne kun kiihdyttävät aivotoimintaa.

Kun on paljon vastuuta, on paljon murheita. Juuri siksi erityisen alttiita lääkehakuiseen itsensä piristämiseen ovat korkeasti koulutetut, johtavassa asemassa olevat henkilöt.

Miehet piristeitä, naiset masennuslääkkeitä

Miehet suosivat piristeitä, jotka nostavat työtehoa, naiset puolestaan turvautuvat masennuslääkkeisiin. Taustalla värjyy jatkuva pelko työpaikan menettämisestä.

Tässä tuoreessa suomalaistutkimuksessa huolen kohteena ovat nuoret aikuiset.

Eniten käytetään reseptillä saatavia mietoja kipulääkkeitä, seuraavaksi suosituimpia ovat masennus- ja ahdistuneisuuslääkkeet sekä vahvat kipulääkkeet.

Tutkimuksessa kysyttiin myös työn vaativuudesta. Lähes puolet kaikista vastanneista koki, että työ on muuttunut vaativammaksi viimeisen vuoden aikana.

Jotenkin ristiriitaista.

Toisaalta on väitetty, että suomalainen työelämä on hyvä paikka – ja näin minäkin haluaisin uskoa, mutta onko se sitä. Oikeasti?

Onko mediasuhteessamme ongelma?

Sattui mennä viikolla silmiin YLE:n juttu, jossa haastateltavana oli lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Toimittajan kysyessä Sinkkoselta tämän hetken kasvatushuolia, näyttivät erityisesti lasten digilaitteiden käyttötavat nousevan listan kärkipäähän.

Sinkkonen on huolissaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pikkupoikien väkivaltapelien pelaamisesta on hänen mukaansa tullut aivan liian monessa kodissa arkipäiväinen ja hyväksytty asia.

Toisekseen, psykiatri oli huolissaan myös nuorten poikien suhteesta nettipornoon.

Kuulemma 

jopa 11 - 12 -vuotiaat pojat saattavat käyttää vapaa-aikaansa menemällä puhelimillaan pornosivustoille. Tässä asiassa vanhemmat tuntuvat olevan ”tosi pihalla”, murehtii Sinkkonen.

Kun joku opettaja oli sitten kertonut 4-luokkalaisten vanhemmille lasten vierailuista (välitunnilla) nettipornosivustoilla, nämä eivät uskoneet opettajaa.

Muistan, kuinka tämä sama asia nousi esille hieman toisessa valossa jo vuosikymmenen alussa.

Tuolloin muuan eurooppalainen tutkimus oli paljastanut, että nimenomaan suomalaisten kotien suhde lasten ja nuorten median käyttöön oli suorastaan ”yltiösuvaitsevaista”.

Kyllähän tämä tiedossa on

Jo tuolloin todettiin, että monet alaikäiset joutuvat ikään kuin ”puolivahingossa” näkemään netissä sopimatonta materiaalia, kuten väkivaltaa, sotakuvia tai pornoa.

Ongelmaa pohdittaessa jouduttiin myöntämään, että meillä Suomessa ”yksin kasvamisen kulttuuri” on vielä voimakkaampi kuin muissa Pohjoismaissa.

Erityisesti kasvatuksemme eroaa tässä suhteessa kasvatuksesta Manner-Euroopassa.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ei voisi kuvitellakaan, että ekaluokkalainen tulee yksin kotiinsa koulupäivän jälkeen viettäen siellä 2-4 tuntia odotellen vanhempaansa.

Jostain syystä meillä arvostetaan tällaista itsenäistymistä. Meidän ekaluokkalainen Verneri kun on – nähkääs – ”niin omatoiminen”.

Yhteinen aika - kuin rahaa pankkiin

Mutta kun ei se tasapainoinen kasvu näin menekään. Lapset ja varhaisnuoret kaipaavat aikuista rinnalleen useammin ja enemmän kuin arvaammekaan.

Tiedän. Olemme joutuneet järjestämään vanhemmuutemme näin ikään kuin olosuhteiden pakosta.

Työpäivämme ja -matkamme ovat pitkiä. Iltapäiväkerhoja ei aina ole. Ja jotenkin nämä muutamat iltapäivän tunnit pitäisi vain viettää.

Se olisi jo pitkä harppaus eteenpäin, että myöntäisimme tämän yksinolon ongelman. Alkaisimme etsiä aktiivisesti keinoja perheen yhdessä vietettävän ajan lisäämiseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet: kun ”aitoa” yhdessäoloa lisätään, monet ongelmat alkavat purkautua – kuin itsestään.

Niin, ja ehkä niitä ei aina edes synny.

Behaviorismi ja oppimispelit

Monet lukijoista muistanevat lukion psykologiasta (tms.) jotakin behaviorismista, ehkäpä sen, mikä oli behaviorismin idea oppimista selittävänä ajattelutapana.

Aivan: käyttäytymistä muovataan siinä siis porkkanan ja kepin avulla. Näitä juttujahan tutkittiin myös eläinkokeilla melko lailla sata vuotta sitten. Alkuun opetus tuntui järkeen käyvältä - näinhän se menee.

Jossain vaiheessa (so. jokunen vuosikymmen sitten) myös peruskoulussa hoksittiin, että kaikenlainen behaviorismi on niin pahasta. Se oli niiin vanhanaikaista, takapajuista.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio

Moiseen takinkääntöön oli moniakin syitä, mutta yksi niistä oli motivaatio – oppimista yllä pitävä voima.

Nähkääs, behavioristeilla kun oli sellainen näkemys, että oppiminen rakentuu ulkoisten palkkioiden varaan (vrt. koiran opetus herkkupaloilla).

Uudet oppimisen tuulet (humanistinen psykologia, konstruktivismi jne.) käänsivät ajatukset sisäisen motivaatioon.

Eihän nyt ulkoinen motivaatio toimi, ei sellainen kestä. Emmehän voi ajatella, että ihminen olisi vain tahdoton sätkynukke.

Miksi kaivelin nämä vanhat asiat esille?

Kas, tässä päivänä muutamana istuskelimme työkavereitten kanssa lounasruokalassa.

Siinä pureskelun lomassa keskustelu kosketti laajasti kaarrellen koulutusta, digitalisaatiota ja lopulta myös ”hyviä oppimispelejä”.

Todettiin, että kyllä yksi hyvän pelin vaatimus ihan ilmeisesti on juuri koukuttavuus, eli se, että se voi saada sopivasti pelaajan lumoihinsa.

Tässä yhteydessä joku muisteli yhtä viime kesän hittiä (joka muuten meni jo!) Pokémon GO:ta. Sehän oli esimerkki pelistä, joka houkutti, koukutti ja – kuten sen totesimme – myös myi.

Mitä muuta ”uusi level” on kuin behaviosrismia?!

Myös oppimispelien kehittelijät ovat todenneet: jotta lapsi tai nuori saataisiin näkemään vaivaa (oppimis)pelin äärellä, hänelle on tarjottava sopivien ”palkkioiden” avulla viihtymään ja jatkamaan.

Ja näinhän on tehty. Palkkiot on rakennettu peleihin siten, että pelaajalla on mahdollisuus saavuttaa pelissään uusia tasoja, ehkäpä leveleitä, joille vielä kukaan lähipiiristä ei ole edennyt.

Sitten joku hokasi: ”Mutta, mutta. Jos näin on, eikö pelien taustalla juuri silloin olekin täysin behavioristinen ajatus ihmisestä palkkioita kuolaavana otuksena?!”

Siltähän se todella vaikuttaa. Olemmeko ymmärtäneet kaiken väärin, vai eikö behaviorismi olekaan pelkästään dinosaurusten juttu?

Ehkä sillä on vissimpi rooli oppimisessa kuin olimme ajatelleet.

Kaikki vaan ohjelmoimaan!

Tarttuipa eilispäivänä Kauppalehti Optiosta silmään juttu Annalect –nimisen firman vasta nimetystä ”data- ja analytiikkaratkaisujen johtaja” (!) Cormac Walshista.

 

Kuinka ollakaan, mies puhui tiedosta. Tieto on hänelle ”kuin raakaöljyä”. Vähin erin yritykset alkavat kuulemma herätä siihen, että ei tieto sellaisenaan käy. Sitäkin pitää jalostaa. 

 

Juuri siksi Walsh ei haluasi puhua big datasta. Pikemminkin olisi puhuttava smart datasta, viisaasta tiedosta.

Senkin Walsh sanoi, että jatkossa tarvitsemme yhä enemmän välittäjäihmisiä — sellaisia, jotka pystyvät kääntämään ”teknojargonia bisnes­kielelle ja päinvastoin”.

Löytyy uudesta opetussuunnitelmastakin

Ja aivan lopuksi hän tarjosi vinkin: Opintojaan aloittelevan nuoren kannattaa opetella koodaamaan. Koodauskyky nimittäin ehkä jakaa ihmisiä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Kutakuinkin tämmöiseen olen itsekin törmäillyt.

Ihan samaan johtopäätökseen ohjelmoinnin merkittävyydestä näyttävät tulleen esimerkiksi tuoreehkon perusopetuksen opetussuunnitelman laatijat.

Siellä ohjelmointi ja tietotekniset ajattelutaidot rinnastetaan suorastaan kansalaistaidoiksi. Mainittu ohjelmointi näkyy siellä yhtenä matematiikan opetuksen tavoitteena.

Kuudennen luokan päättötodistuksen hyvän osaamisen kriteerien mukaan oppilaan tulisi osata ohjelmoida toimiva ohjelma graafisessa ohjelmointiympäristössä.

Monet muutkin uskovat näin

Eikä tämä ole pelkästään Cormac Walshin ja opetussuunnitelman laatijan usko.

Monet muutkin tuntuvat uskovan, että näissä hillittömissä digitalisoimistalkoissa tarvitaan nykyistä paljon enemmän ihmisiä, jotka osaavat ohjelmoida.

Kurkatkaapa vaikka Mykkäsen ja Liukkaan vuonna 2014 kirjoittamaa ohjelmointiopas Koodi 2016:aa.

Siellä sanotaan, että ”yhä suuremman osan maailmasta rakentavat he, jotka osaavat luoda taidetta ja tiedettä tai vaikkapa älypuhelinsovelluksia ja internetpalveluita tietokoneen avulla.”

Kirjoittajien mukaan ohjelmointikielten perusteiden ymmärtäminen on tätä nykyä englannin kielen osaamisen tapaista yleissivistystä. Juuri siksi ”ohjelmoinnin opettaminen lapsille ja nuorille on välttämätöntä.”

Tuskin siitä haittaakaan on

Ehkä en itse käyttäisi juuri tässä kohdassa sanaa ”välttämätöntä”, joskaan en nyt suoranaisesti epäile ohjelmoinnin opettamista vahingolliseksikaan.

Tämä ohjelmointiasia on minulle vähän ristiriitainen juttu. Se on vähän samantapainen asia kuin puolustusvoimien tarjoama johtajakoulutus.

Olen nimittäin kuullut jonkun aina silloin tällöin väittävän siitä olevan kovastikin hyötyä siviilielämän johtotehtävissä.

Epäilen moista suoraa hyötyä. Mutta (ihan kuin ohjelmoinnin alkeista): ehkä siitä nyt ei suurta haittaakaan ole.

”Mutta kun työn tekikin ihminen!”

Toissapäivänä oli jossakin aviisissa juttua siitä, kuinka helsinkiläishenkilö oli joutunut venttailemaan Turusta lähetettyä pakettiaan kuukauden päivät.

Paketti oli kerta toisensa jälkeen suorastaan mystisesti palautunut Lietoon. Kun asiaa selviteltiin, Posti oli kertonut ongelman johtuneen ”tietojärjestelmän rajoituksista”.

           Aaron Burdon

Pakettiprosessista vastaavan Postin johtajan mukaan alkusyyksi oli lopulta paljastunut uusiokäytetty paketti, jossa vanha (so. aiemmin käytetty) viivakoodi oli ollut paketin kyljessä yhä luettavissa ja ohjannut lähetyksen ihan muualle.

Uusi asiakas ei tietenkään ollut tiennyt kyseisen koodin olemassaolosta yhtikäs mitään. Hän oli seurannut paketin toistuvaa, epäonnista matkaa seurantakoodin avulla — ja ihmetellyt.

Ei yllättänyt, minua

Tilaukseen oli päivitetty uusi osoite uudelleen ja uudelleen, mutta lajittelukone ei ollut seurannut sitä, vaan lukenut sinnikkäästi vanhaa koodia lootan kyljestä.

Postissa puolestaan oli päivitetty osoitetta järjestelmään hoksaamatta, että se viivakoodi oli edelleen paketissa ja että konenäkö lukee vieläkin sitä.

           Sabri Tuzcu

Tiedättekö. Tämä ei ollut mitään uutta. Minulle. Törmäsin tähän samaan ongelmaan (hiukan eri muodossa) jokin aika sitten.

Olin lähettänyt paketin toiselle puolelle armasta kotomaatamme. Kului muutama päivä. Kului viikko ja pian kymmenen päivää.

Kirjoititko osoitteen käsin?

Vastaanottaja alkoi kysellä, missä paketti mahtaa luurata. Minä ihmettelin: ”Etkö ihan todella ole saanut pakettia!?” Aloin selvittää asiaa soittamalla Postin asiakaspalveluun.

Yksi Postin ystävällisen asiakaspalvelijan kysymyksistä oli, olinko kirjoittanut osoitteen oikein. Olin. Olinko kirjoittanut osoitteen käsin? Käsin?! Miten se tähän liittyy?

           Roman Kraft

Kas, kuulemme postinumeron lukee aluksi konenäkö, ei siis ihminen lainkaan.

Jos tuo tohelo konenäkö ei ymmärrä käsin raapusteltua viisinumeroista sarjaa, se voi tulkita sen ihan väärin ja lähettää paketin Huitsin Nevadaan.

Kukaan ei välttämättä tiedä, minne, ellei lähetyskoodia ole tallessa.

Asiakaspalvelun kuolema

Kun paketti seilaa noin kahden viikon ajan ympäri Suomea, se pysähtyy kuulemma ensi kerran jonkun oikean ihmisen silmien alle - siis, eka kertaa!

           Michal Grosicki

Tätä selostusta kun kuuntelin, minulta lipsahti: ”Mitä te olette tehneet Postille! Kun tsaarin Venäjälläkin posti kulki nopeammin ja varmemmin.”

Arvatkaa, mitä tuo hiukan nuupollaan oleva asiakaspalvelija vastasi! ”Mutta kun työn tekikin tuolloin ihminen.”

Sanokaa, mitä on tapahtumassa suomalaiselle asiakaspalvelulle?

Onnistumisen esteet - osa 2

Lupasin jatkoa laajasti mediassa levinneisiin Zdravko Cvijeticin ohjeisiin. Edellinen postaukseni kattoi ohjeet nro 1 – 5 ja nyt siis käyn lävitse kohdat 6 – 13. Näin ne kuuluvat:

6.  Älä usko onnenkantamoisiin

Toimissaan onnistuneet ihmiset tietävät, että todelliseen tulokseen päästään pienen pienten kehittävien toimien, pienten, mutta oikeaan suuntaan otettujen askelten kautta.

Tämä kaikki edellyttää sitkeyttä ja uskoa siihen, että haluttu päämäärä lopulta saavutetaan. Unohda siis ”menestykseen kertaharppauksella” – unelmointi. Se ei ole realismia.

7.    Luovu perfektionismista

Tästä ohjeesta minä pidän! Cvijetin mukaan on aivan turha tähytä täydelliseen lopputulokseen, koska mikään ei kuitenkaan ole koskaan täydellistä, ponnistelimmepa miten paljon tahansa.

Sitä paitsi, epäonnistumisen pelko estää meitä usein edes yrittämästä. Kuinka monia mahdollisuuksia menetätkään, jos ryhdyt odottamaan, että ”kaikki” olosuhteet ovat jämptisti oikeassa asennossa.

Maailma on epätäydellinen paikka, joten eivät ne ole.

8.    Lopeta moniajo

Winston Churchillin kerrotaan sanoneen: "Et ikinä pääse perille, jos pysähdyt matkallasi kivittämään kaikkia haukkuvia koiria."

Onnistuneet ihmiset tietävät tämän. He ovat yleensä valinneet yhden asian ja satsanneet siihen. Täydellinen keskittyminen ja sitoutuminen yhteen tehtävään on välttämätöntä — onnistumiselle.

9.    Luovu kaiken huolehtimisesta

Elämässä jotkut asiat vain tulevat kohdallemme, ja jotkut eivät tule. Kaikkiin asioihin et voi vaikuttaa, mutta joihinkin voit. Kohdista huomiosi vain niihin asioihin, joihin voit toimillasi vaikuttaa.

10.  Älä hoe ”Kyllä” asioille, jotka eivät edistä asiaasi

Tämä vivahtaa jo itsekkyydeltä, mutta totta kai tämäkin sääntö kuuluu tärkeiden ohjeiden luetteloon.

Jos papukaijana hoet ”kyllä” ja säntäät, suostut ja myönnyt kaikkiin ehdotuksiin, huomaat pian olevasi kaulaa myöten asioissa, jotka edistävät kyllä kaikkea mahdollista muuta, mutta ei omaa asiaasi.

11.  Vältä myrkyllisiä ihmisiä

Vietämme pääosan ajastamme keskimäärin viiden ihmisen kanssa. Ihmiset, joiden kanssa vietämme eniten aikaa, vaikuttavat eniten siihen, mitä meistä tulee. Näinhän se yleensä on, hyvässä ja pahassa.

Sama koskee tavoitteitamme. Jos vietämme kaiken aikamme vähään tyytyvien ihmisten seurassa, niin pian… Meillekin alkaa kelvata ”mikä vain”. Ja niin lopetamme unelmoinnin.

12.  Luovu miellyttämisen tarpeesta

Onnistumisesi kannalta ainoa tärkeä asia on, että olet oma aito itsesi. Joku (poliitikko, ehkä bisnesihminen) on sanonut: kasvava määrä vihamiehiä on varmin merkki sitä, että on tullut tehneeksi tärkeitä asioita.

13.  Luovu sosiaalisen median riippuvuudestasi

Impulsiivinen netin selailu ja television katselu ovat nykypäivän vitsauksia, väittää Zdravko Cvijetic.

Siksi: älä ikinä rakenna näistä kahdesta asiasta oman arkesi pakopaikkoja. Ellei tavoitteesi ole riippuvainen vaikkapa sosiaalisesta mediasta, minimoi sen rooli elämässäsi. Onhan hyvä ohje.

Juuri eilen kuulin jutun tästä kaverista. Joku oli kysynyt, millä ihmeen ajalla nuori mies ehtii kaiken tämän (hän nimittäin tekee elämässään paljon muutakin kuin sepän töitä). 

Mies oli tokaissut ”olevansa vähemmän siellä netissä.”

PS. Kuvat Lohtajan Ohtakarista 23.4.2017

Onnistumisen esteet - osa 1

Törmäsin somessa kaveriin nimeltä Zdravko Cvijetic. Tämä serbialainen kirjailija, ja ”vaikuttaja” oli raapaissut 13 kohtaa sisältävän jutun, joka oli alkanut kovasti levitä sosiaalisen median eri kanavilla.

Juttu oli saanut yli 20 miljoonaa katselukertaa ja sitä on käännetty yhdeksälletoista kielelle. Kiteytyksen levittäjinä olivat olleet sellaiset mitättömät mediatalot kuin Forbes, CNBC, Huffington Post, Inc., New York Observer, Business Insider, Yahoo Finance jne.

Tuijotin silmiäni räpsytellen hetken artikkelia ja sitten päätin selvittää, mikä panee ihmiset kiinnostumaan moisesta. Mistä Cvijetic kirjoittaa noin tenhokkaasti.

Kuinka ollakaan, jutun kärki oli (kuinka yllättävää!) menestyksessä. Ehkä homman koukku oli siinä, että Cvijetic ei sanokaan, mitä sinun olisi tehtävä saavuttaaksesi menetyksen.

Hän kääntää pakan ikään kuin nurin.

Hän kysyy, mistä meidän pitää luopua menestyäksemme. Sorry. Olen tarkoituksella vaihtanut sanan menestys sanaa onnistuminen, koska minua ärsyttää moinen pakkomielteinen menestyksen kaipuu.

Ajattelin kirjoittaa pari erillistä postausta näistä Cvijeticin luopumislistan suosituksista, koska eivät ne huonoja ole – itse asiassa myös melkoisen yksinkertaisia asioita:

1.    Luovu epäterveellisistä elämäntavoistasi

Jos haluat saavuttaa jotain, aloita huolehtimalla terveydestäsi. On vain kaksi asiaa, jotka sinun on pidettävä mielessä: terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta. Aloita pienin askelin ja pidennä askellustasi pikku hiljaa.

2.    Luovu lyhyen tähtäimen tavoitteista

Elämässään onnistuneet ihmiset eroavat meistä muista siinä, että he asettavat itselleen pitkän aikavälin tavoitteita. He kuitenkin tietävät, että ”isot” tavoitteet ovat seurausta lyhytaikaisista päivittäisistä tavoista.

”Pienen” ja ”ison” tavoitteen eroa Cvijetic havainnollistaa näin. On ero: ”treenata itsensä kesäkuntoon” kuin ”työskennellä lujasti löytääkseen itsensä.”

3.    Lopeta pienesti pelaaminen

Cvijeticin ajatus on, ettet kerta kaikkiaan voi palvella maailmaa pelaamalla pienesti. Ellet ikinä yritä, ja anna unelmiesi tulla osaksi todellisuuttasi, et myöskään voi koskaan nähdä omaa potentiaaliasi.

Ja kääntäen: myöskään maailma ei koskaan hyötyä siitä, mitä se olisi voinut (kauttasi) saavuttaa. Siispä: kuuntele sisäisiä ideoitasi, älä pelkää epäonnistua, MUTTA: älä erityisesti pelkää onnistua!

4.    Luovu tekosyistä

Paljon saavuttaneet ihmiset tietävät olevansa vastuussa omasta elämästään riippumatta siitä olivatko sattuneet syntymään kultalusikka suussa tai eivät.

Tämän kun oikein ymmärtää ja yhdistää siihen, mitä elämässä voi seuraavaksi tapahtua, voi kokea sekä pelottavana että jännittävänä. Ilmeisesti Karu Hotakainen puhuisi tässä kohdassa kuiluun katsomisesta.

Sen kun uskaltaa tehdä, huomaa, että itse asiassa tässä on ainoa tie onnistumiseen. Sillä, juuri tekosyyt ovat niitä, jotka rajoittavat meitä ja myös estävät meitä kehittymästä. Näin tuumaa Cvijetic.

5.    Luovu jämähtäneestä mielentilasta

Jos olet aina ajatellut että älykkyytesi tai lahjakkuutesi ovat jonkinlaisia muuttumattomia (lahjaksi saatuja) pysyviä piirteitä, olet väärässä.

Sitä enemmän väärässä olet, jos ajattelet, että yksin lahjakkuus tuo sinulle menestystä, siis ilman ponnistuksia.

Elämässään menestyneet ihmiset tietävät tämän. He ovat nähneet valtavasti vaivaa kehittääkseen ajatteluaan, opiskellakseen uusia tietoja ja taitoja, joita ovat voineet hyödyntää myöhemmin elämäänsä.

Se, mitä olet tänään, ei todellakaan tarkoita sitä, mitä sinun täytyy olla huomenna.

Niinpä. Jatketaan seuraavassa postauksessa.

Syntyykö tiede yksinäisyydessä?

Yksi tieteen vaatimuksista on saatujen tulosten julkisuus. Vasta, kun julkistetut tulokset ovat kestäneet tiedeyhteisön pistävän katseen, kritiikin, voidaan – sanan mukaisesti – puhua tieteestä.

Mutta, entä itse tieteilijän työ: voiko tutkija synnyttää aikaansaannoksensa yksinäisyydessä, vaikkapa siellä kuuluisassa norsunluutornissa?

Periaatteessa kyllä. Tieteenhistoria toki tuntee aika tavalla loukkoihinsa hautautuneita yksinäisiä tutkijoita. Tosin, nykyään niin on yhä harvemmin.

Yhä useammin saa lukea ja kuulla, että elinvoimainen moderni tiede suorastaan vaatii tutkijoiden yhteistyötä ja toisinaan hyvinkin vuorovaikutteisia verkostoja.

Verkostoja tarvitaan, yleensä

Luin tuoreesta Psychology Today –lehdestä Christopher Badcockin kolumnin, jossa hän kertoo törmänneensä tieteelliseen ”paperiin”, jonka taustalta löytyi peräti 5154 kirjoittajan verkosto.

Yhteistyön nimiin ovat vannoneet usein myös tieteen Nobelilla palkitut huippututkijat. He ovat eri yhteyksissä myöntäneet, ettei heidän matkansa tieteen huipulle olisi onnistunut ilman tutkimusryhmän ”saumatonta yhteistyötä”.

Kirjoittaessani kirjaani Luova prosessi tieteessä, sain hyppysiini vuoden 1972 fysiikan nobelisti Leon N.Cooperin kuvauksen suprajohtavuuden BCS-teorian löytymisestä.

Cooperin mukaan hänen ryhmänsä (eli hänen lisäkseen fyysikot Bardeen ja Scrieffer) ei olisi ”ikinä onnistunut tavoitteessaan ilman stimuloivaa ympäristöä ja työhön piiskaavaa ryhmää, jonka jäsenet täydensivät toisiaan”.

Poikkeuksia toki on

Edesmennyt amerikkalainen luovuuden tutkija, professori Howard Gruber kertoi aikanaan törmänneensä muutamiin nykytutkijoihin, jotka puhuivat toisin. He suorastaan korostivat yksinäisyyden merkitystä.

Yksi heistä oli brittiläinen, vuoden 1973 fysiikan nobelisti Brian Josephson.

Sain Josephsonilta 1990-luvun puolivälissä kirjeen, jossa hän kertoi käyvänsä välttämättömimmän keskustelun sähköpostitse vain niiden alan tutkijoiden kanssa, joilla ”on samantapaisia ajatuksia”.

”Eikä sellaisia ole maailmassa muutamaa enempää”, totesi Josephson - tämä melkoisen yksinäinen kaveri.

Jälleen viittaus autismin kirjoon

Kolumnisti Badcock ottaa itse esimerkikseen modernin perinnöllisyystieteen perustaja Gregor Mendelin (1822-84).

Mendel teki ratkaisevat perinnöllisyystieteen alaan liittyvät kokeilunsa luostarin puutarhassa, täydellisessä eristyksissä muista tutkijoista ja muusta maailmasta.

Itse asiassa Mendelin työ jäi katveeseen jopa vuosisadan ajaksi, kunnes joku sattumoisin keksi hänen aikaansaannostensa arvon.

Ehkä toimiva ryhmä olisi pakottanut Mendelin johonkin konferenssiin esitelmöimään asiasta – ken tietää.

Badcockin kolumnin pointti ei kuitenkaan ollut pelkkä yksinäisyys.

Hän tulee pohtineeksi myös sitä, piileekö kenties joidenkin yksinäisyydenkaipuisten tutkijoiden piirreluettelossa sittenkin ripaus autismia. Kiintoisa ajatus.