keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Elämme moniajon aikaa

Toimittaja Marko Pinola soitti. Hän halusi jutella moniaikaisuudesta.

Kyse oli siis tästä uudesta ja ah niin muodikkaasta yhtä-aikaa-kaiken-tekemisen tavasta, johon olemme törmänneet vaikkapa siellä työpaikan arkisessa palaverissa.


En minä tätä siksi esille ottanut, ettenkö olisi siihen itsekin sortunut. 

Olen kyllä. Siis, kun on tuo puhelin tuossa pöydällä ja kun siihen juuri nyt kilahti meili, niin vastaanpa siihen heti.

Ja samalla koetan syrjäsilmällä pälyillä kokoustilan valkokangasta. Huomioni on siis monessa paikassa ja olen sekä läsnä että poissa, yhtä aikaa.

Mitä tämä tämmöinen kertoo?

Kyllä. Meidän on syytä olla huolissamme, totta kai.

Toisaalta, tämä on vain yksi merkki siitä, että työelämätottumuksiimme on ladattu koko joukko katteettomia odotuksia.


Meille on uskoteltu, että meidän olisi mahdollista ahtaa yhä enemmän työorientoituneita toimia rajattuun aikaan. Ja me olemme uskoneet tuon viestin!

Olemme sortuneet jopa niin primitiiviseen uskoon, että monia asioita voisi tehdä ikään kuin yhtä aikaa. Totuus on, että ei niitä voi. Ei ainakaan hyvin.

Selitys on se, että aivot laittavat yhä edelleen asiat perä jälkeen. Eivät ne ratko asioita päälletysten.

Miksi tätä tällaista on työelämässä niin paljon?

Katsokaas, se antaa vaikutelman tehokkuudesta. Kun husaat monia asioita yhtä aikaa (otetaan vaikka se kokous), annat itsestäsi niiiin puuhakkaan vaikutelman.

Kyse on vaikutelman synnyttämisestä, mikä puolestaan on vanha tuttu juttu syöttää muille kuvaa itsestä ”työpaikan tehopakkaus Tiinana” tai ”kaiken hoitavana Teuvona”.


Vastaavasti, ellet vierittele ipadia kokouksessa, vaan pelkästään keskityt kuuntelemaan, annat itsestäsi vaikutelman, että olet jotenkin kyvytön.

Tehoton luuseri. Sinussa on ikään kuin jotakin vikaa. No, onneksi on YT:t...

Tiesittehän, että kiireisyys (jos mikä) on ollut pitkään myös tärkeän ihmisen piirre. ”Voi voi, anteeksi! Mun pitää nyt ehtiä sinne ja sinne ja sinne!”

Tästä johtuen teemme työmme myös huonos

Tosiasiassa emme ole rahtuakaan tehokkaampia kuin ne kaverimme, jotka osaavat (jos heitä enää edes on?!) keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Päinvastoin, olemme tehottomampia. Tämä huomattiin jo 1990-luvulla ns. työnarkomaniatutkimuksissa.


Ja on tässä muutakin. Kun emme voi keskittyä vain tiettyyn asiaan tai tekemiseen, asiat myös pinnallistuvat. Teemme työmme huonosti.

Oma lukunsa on työajan ulkopuolelle jäävä aika, vapaa-aika. Emme me ihmiset osaa toimia niin, että kun työaika loppuu, muutamme naps, naps, tapojamme.

Jos olemme kiireisiä työssä, olemme kiireisiä myös vapaa-aikana. Jos emme hallitse arkeamme työssä, meillä on taipumus hakeutua kaaokseen myös vapaa-ajassa.

Niin se vain on. Toden totta, olemme kaltevalla pinnalla.

Kuvat: Raumrot.com

torstai 12. tammikuuta 2017

Asenteesta aivoihin, keinoista kimmoisuuteen

Lupasin kirjoittaa vielä yhden postauksen aivoista. Sain tähän siis kimmokkeen vuoden vaihteen Anni-jutusta, jonka löysin maakuntalehdestämme.

Juttu menee näin. Minulla on tuttavapiirissäni kolmikymppinen mies, joka harrasti nuoruudessaan monen moista, muun muassa alamäkipyöräilyä.

           David Marcu

Nyt te kysytte, mitä ihmettä on alamäkipyöräily?! Kuten nimi viittaa, siinä ajetaan vaikkapa laskettelurinteeseen pykätty pyörärata hyppyreineen hillittömästi vispaten alas.

Moinen touhu on tietysti äärimmäisen vaarallista. Se muistuttaa olympialaisistakin tuttua BMX-pyöräilyä, joskin luulen, että BMX on iisimpi versio todellisesta alamäkipyöräilystä.

Pää edellä puuhun

No, eräänä päivänä vahinko sitten tapahtuikin. Tarinani päähenkilö eli nuori mies menetti pyöränsä hallinnan jyrkässä kalliorinteessä.

Hän iskeytyi kovalla vauhdilla pää edellä puuhun ja heti perään kiveen. Kypärä pelasti varmalta kuolemalta, mutta hyvältä eivät ennusteet näyttäneet tässäkään tapauksessa.

           Danka & Peter

Eloonjäämisennuste oli välittömästi onnettomuuden jälkeen fifti-fifti — tätä mieltä olivat lääkärit. Laajan aivovaurion saaneena mies makasi koomassa kolme päivää.

Kuoleman hetki ei vielä tullut, mutta liikuntakyky meni ja lähimuisti katosi tässäkin turmassa. Pitkän sairaalajakson jälkeen miehen ensimmäisiä pyrkimyksiä oli opetella kävelemään.

Henkilötiedot oli tarkistettava

Miehellä oli lapsuudestaan ja nuoruudestaan traagisia muistoja, muun muassa nuorisokotitausta. Ehkäpä siitäkin johtuen hän oli tottunut taistelemaan.

Hän teki joka päivä kaikkensa, jopa enemmänkin, kuntoutuakseen. Vuoden kuluttua lääkärit äimistelivät ihmeen äärellä. 

           Marc Guellerin

He joutuivat tarkistamaan vielä kertaalleen miehen henkilötiedot, sillä aivovamman vakavuus ja moinen toipuminen eivät tuntuneet sopivan millään yhteen.

Nyt, vuosien kuluttua, samainen mies on verbaalisesti lahjakas maisteri. Yliopistotutkinto on suoritettu turman jälkeen. 

Kuudesta puhumastaan kielestä hän on opetellut kaksi vakavan aivovammansa jälkeen.

Asenne ratkaisee, paljon

Tämä selviytymistarina nousi mieleeni äkättyäni eräästä Psychology Today -lehden numerosta jutun ongelmien selättämisestä.

Artikkelin ydin tuntui olevan se, että vaikeuksiaan voi toisinaan lievittää kovastikin oikealla asenteella.

           Marcus Dall Col

Joskus nimittäin tuntuu, että luotamme liikaa "todennäköiseen lopputulokseen", siihen, millä varmuudella tällainen tai tuollainen tapahtuma tai koettelemus vie tuhoon.

Nuoren miehen taistelu on myös hyvä osoitus siitä, että omat konstit kannattaa aina käyttää ensin.

En tietenkään väitä, että periksi antamattomuudella voitetaan kaikki vaikeudet, vaikkapa kuolemaksi olevat sairaudet.

Kimmoisuus

Toinen jutun päähuomioista oli se, että aiemman elämän koettelemukset voivat olla suorastaan voimavara vastaisten ongelmien voittamiseksi.

Lapsuudessaan kovia kokenut voi kehittyä hyvinkin "kimmoisaksi" käsittelemään vastaisia ongelmiaan.

Tällaiset henkilöt ovat usein myös tyytyväisempiä elämänsä mutkissa kuin ne, joilla vakavia vastuksia ei näytä oikein koskaan olleen.

           Ivan Dimitroff

Enkä väheksy pienempiäkään elämän rosoja. Niitä tarvitaan, sillä myös ne lisäävät työkaluja elämämme keinovalikoiman pakkiin.

Totta kai koetamme vanhempina suojata jälkikasvuamme pahoilta iskuilta, mutta niin kauan kuin vastoinkäymiset ovat edes jokseenkin voitettavissa, ne näyttävät vahvistavan ihmistä.

Tulipahan jälleen todettua: se, mikä ei tapa, vahvistaa – ainakin tiettyyn rajaan saakka.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Aivot jaksavat hämmästyttää

Se tuttu risteys. Niin oli otsikoitu Annika Tiiton maakuntalehteemme laatima pitkähkö viikonvaihdejuttu, jossa käytiin läpi vuoden takaista liikenneonnettomuutta täällä meillä päin.

Turmassa loukkaantui useampia ihmisiä, pahiten 16-vuotias Aino. Aino oli matkalla kouluun isoäitinsä autossa, jossa matasi hänen lisäkseen sisko ja veli. 


Mutta, Aino oli heistä ainoa, jolla ei ollut turvavyötä - vielä. Se oli paha juttu, sillä jo kilometrin päässä kotoa mummon auto ajautui kärkikolmion takaa suoraan rekan eteen.

Perheen isä ehti paikalle, kun lapsia irroteltiin ruttaantuneesta autosta. Vaikka tilanne oli kaoottisuudessaan järkyttävä, ihmishenkiä ei sentään menetetty.

Kallo on pakko avata

Se, mikä minua tuossa artikkelissa puhutteli ja hämmästytti, oli vaikeimmin loukkaantuneen Ainon suorastaan uskomattoman nopea toipuminen.

Aino kiidätettiin helikopterilla suoraan yliopistolliseen sairaalan leikkauspöydälle. Sairaalaan kiiruhtaneet vanhemmat saivat ensi töikseen kuulla, että seuraavat kolme päivää ovat ratkaisevia. Niiden aikana selviäisi, jääkö tyttö henkiin.


Aivot. Ne ovat kärsineet pahiten. Edes kuvia aivoista ei näytetä perheelle, sillä ne olisivat ”liian järkyttäviä”. Eikä ihme. Ainon pää on iskeytynyt niin voimalla ikkunaan, että aivot ovat käytännössä hajonneet.

Leikkauksen jälkeen Aino häilyykin useita päiviä elämän ja kuoleman rajalla. Kallon sisään kerääntyy painetta, joka ei osoita laskemisen merkkejä.

Säästääkseen tytön hengen lääkärit päättävät avata kallon.

Syvä kooma

Aino selviää vaativasta operaatiosta, mutta paine aivoissa ei vieläkään hellitä. On kaksi vaihtoehtoa: joko selkäydinnesteen poisto tai syvä kooma.

Tehdään uusi leikkaus, valitaan kooma ja päätetään odottaa kymmenen päivää. Sen jälkeen tiedettäisiin enemmän siitä, miten Ainon käy.


Ja Aino selviää, tosin niukin naukin. Reilun kahden viikon kuluttua unilääkkeiden määrää aletaan vähentää.

Lopulta Aino herää, mutta tilanne ei näytä kovinkaan lohdulliselta. Toinen silmä on kiinni, toinen puoliksi auki.

Vain vasemman käden etusormi liikkuu hieman. Tässä vaiheessa vanhemmat asettavat tavoitteen: he toivovat, että Aino voisi vielä näyttää tunteitaan, hymyillä ja niellä.

Kuukauteen ei tapahdu juurikaan mitään

Äiti hoitaa sängyssä makaavaa tyttöään, hieroo, pesee, lörpöttää ja laulaa tyttärelleen.

Koska Ainon aivojen suojana on vain ohut iho, hoidossa on oltava äärimmäisen varovainen. Niinpä sänky on vuorattu kaikkialta tyynyillä. Tyynyjen ympäröimänä Aino nukkuu.


Kuluu taas kuukausi. Yhtäkkiä Aino alkaa itse niellä. Myös muut liikkeet lisääntyvät. Mutta kommunikointi tapahtuu yhä silmien ja käden puristusten avulla.

Tässä vaiheessa äiti kirjoittaa lapulle kaksi nimeä, omansa ja Ainon. Hän kysyy: kumpi on Ainon nimi? Aino tarttuu oitis oikeaan lappuun. Hoitajat eivät ole uskoa asiaa todeksi.

Aukeaa uusi maailma!

Äiti ottaa käyttöön aakkostaulun, josta Aino alkaa näyttää kirjaimia. Äiti kirjoittaa lauseita ylös. Näin kommunikoidaan, eikä edes huomata, että puhe puuttuu edelleen.

Mutta sitten, yhtäkkiä, Ainon huulilta karkaa sana ”Joo”. Se on hänen ensimmäinen sanansa kahteen kuukauteen.

Pian tämän jälkeen Ainon kallon luu asetetaan paikalleen. Tässä vaiheessa Ainon puhekyky on palautunut, mutta työmuisti on poissa.


Neljän kuukauden kuluttua ilo ja toivo alkavat voittaa surun ja huolen. Liikkuvuus alkaa palata ja Ainon taidot ja myös työmuisti kehittyvät nopeasti.

Hän muistaa jopa terapeuttiensa nimet!

Ainoa alkaa myös kävellä. Hän puhuu ja nauttii elämästä. Toki kaikki on vielä vaikeaa, sillä — kuten hän itse toteaa: ”Kaikki piti aloittaa ihan nollasta.”

Aivot, suuri arvoitus

Tästä eteenpäin asiat etenevät vauhdilla, jopa niin vauhdilla, että fysioterapeuttien edellispäivänä tekemät suunnitelmat on tehtävä aamulla uusiksi.

Toukokuussa Aino pääsee pyörätuolilla ulos. Hän laskee puistossa vastaantulevia koiria. Lukumäärät pysyvät muistissa. Äiti vaihtaa kielen englanniksi ja ihme: taidot ovat tallella!

Juhannuksena Aino jaksaa kävellä jo puoli kilometriä ilman tukea.


Artikkelissa puhuttiin toki paljon muutakin, mutta minua se puhutteli – monella tapaa. Koskaan emme voi tietää, mitä juuri tämä päivä voi tuoda tullessaan.

Ja nämä aivot. Ne vasta ihmeellinen elin on! Jos osa aivoista tuhoutuu, aivot kyllä keksivät keinoja suoriutua ongelmasta. Ne tekevät sen jotenkin toisin.

Tämä aivoasia on sen verran kiintoisa juttu, että on ihan pakko kirjoittaa aiheesta vielä toinen juttu, joka on muistui mieleeni. Kuulemiin siihen saakka!

PS. Kuvat Kokkolan vanhasta kaupungista pakkaspäivänä 4.1.2017