keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Aivot jaksavat hämmästyttää

Se tuttu risteys. Niin oli otsikoitu Annika Tiiton maakuntalehteemme laatima pitkähkö viikonvaihdejuttu, jossa käytiin läpi vuoden takaista liikenneonnettomuutta täällä meillä päin.

Turmassa loukkaantui useampia ihmisiä, pahiten 16-vuotias Aino. Aino oli matkalla kouluun isoäitinsä autossa, jossa matasi hänen lisäkseen sisko ja veli. 


Mutta, Aino oli heistä ainoa, jolla ei ollut turvavyötä - vielä. Se oli paha juttu, sillä jo kilometrin päässä kotoa mummon auto ajautui kärkikolmion takaa suoraan rekan eteen.

Perheen isä ehti paikalle, kun lapsia irroteltiin ruttaantuneesta autosta. Vaikka tilanne oli kaoottisuudessaan järkyttävä, ihmishenkiä ei sentään menetetty.

Kallo on pakko avata

Se, mikä minua tuossa artikkelissa puhutteli ja hämmästytti, oli vaikeimmin loukkaantuneen Ainon suorastaan uskomattoman nopea toipuminen.

Aino kiidätettiin helikopterilla suoraan yliopistolliseen sairaalan leikkauspöydälle. Sairaalaan kiiruhtaneet vanhemmat saivat ensi töikseen kuulla, että seuraavat kolme päivää ovat ratkaisevia. Niiden aikana selviäisi, jääkö tyttö henkiin.


Aivot. Ne ovat kärsineet pahiten. Edes kuvia aivoista ei näytetä perheelle, sillä ne olisivat ”liian järkyttäviä”. Eikä ihme. Ainon pää on iskeytynyt niin voimalla ikkunaan, että aivot ovat käytännössä hajonneet.

Leikkauksen jälkeen Aino häilyykin useita päiviä elämän ja kuoleman rajalla. Kallon sisään kerääntyy painetta, joka ei osoita laskemisen merkkejä.

Säästääkseen tytön hengen lääkärit päättävät avata kallon.

Syvä kooma

Aino selviää vaativasta operaatiosta, mutta paine aivoissa ei vieläkään hellitä. On kaksi vaihtoehtoa: joko selkäydinnesteen poisto tai syvä kooma.

Tehdään uusi leikkaus, valitaan kooma ja päätetään odottaa kymmenen päivää. Sen jälkeen tiedettäisiin enemmän siitä, miten Ainon käy.


Ja Aino selviää, tosin niukin naukin. Reilun kahden viikon kuluttua unilääkkeiden määrää aletaan vähentää.

Lopulta Aino herää, mutta tilanne ei näytä kovinkaan lohdulliselta. Toinen silmä on kiinni, toinen puoliksi auki.

Vain vasemman käden etusormi liikkuu hieman. Tässä vaiheessa vanhemmat asettavat tavoitteen: he toivovat, että Aino voisi vielä näyttää tunteitaan, hymyillä ja niellä.

Kuukauteen ei tapahdu juurikaan mitään

Äiti hoitaa sängyssä makaavaa tyttöään, hieroo, pesee, lörpöttää ja laulaa tyttärelleen.

Koska Ainon aivojen suojana on vain ohut iho, hoidossa on oltava äärimmäisen varovainen. Niinpä sänky on vuorattu kaikkialta tyynyillä. Tyynyjen ympäröimänä Aino nukkuu.


Kuluu taas kuukausi. Yhtäkkiä Aino alkaa itse niellä. Myös muut liikkeet lisääntyvät. Mutta kommunikointi tapahtuu yhä silmien ja käden puristusten avulla.

Tässä vaiheessa äiti kirjoittaa lapulle kaksi nimeä, omansa ja Ainon. Hän kysyy: kumpi on Ainon nimi? Aino tarttuu oitis oikeaan lappuun. Hoitajat eivät ole uskoa asiaa todeksi.

Aukeaa uusi maailma!

Äiti ottaa käyttöön aakkostaulun, josta Aino alkaa näyttää kirjaimia. Äiti kirjoittaa lauseita ylös. Näin kommunikoidaan, eikä edes huomata, että puhe puuttuu edelleen.

Mutta sitten, yhtäkkiä, Ainon huulilta karkaa sana ”Joo”. Se on hänen ensimmäinen sanansa kahteen kuukauteen.

Pian tämän jälkeen Ainon kallon luu asetetaan paikalleen. Tässä vaiheessa Ainon puhekyky on palautunut, mutta työmuisti on poissa.


Neljän kuukauden kuluttua ilo ja toivo alkavat voittaa surun ja huolen. Liikkuvuus alkaa palata ja Ainon taidot ja myös työmuisti kehittyvät nopeasti.

Hän muistaa jopa terapeuttiensa nimet!

Ainoa alkaa myös kävellä. Hän puhuu ja nauttii elämästä. Toki kaikki on vielä vaikeaa, sillä — kuten hän itse toteaa: ”Kaikki piti aloittaa ihan nollasta.”

Aivot, suuri arvoitus

Tästä eteenpäin asiat etenevät vauhdilla, jopa niin vauhdilla, että fysioterapeuttien edellispäivänä tekemät suunnitelmat on tehtävä aamulla uusiksi.

Toukokuussa Aino pääsee pyörätuolilla ulos. Hän laskee puistossa vastaantulevia koiria. Lukumäärät pysyvät muistissa. Äiti vaihtaa kielen englanniksi ja ihme: taidot ovat tallella!

Juhannuksena Aino jaksaa kävellä jo puoli kilometriä ilman tukea.


Artikkelissa puhuttiin toki paljon muutakin, mutta minua se puhutteli – monella tapaa. Koskaan emme voi tietää, mitä juuri tämä päivä voi tuoda tullessaan.

Ja nämä aivot. Ne vasta ihmeellinen elin on! Jos osa aivoista tuhoutuu, aivot kyllä keksivät keinoja suoriutua ongelmasta. Ne tekevät sen jotenkin toisin.

Tämä aivoasia on sen verran kiintoisa juttu, että on ihan pakko kirjoittaa aiheesta vielä toinen juttu, joka on muistui mieleeni. Kuulemiin siihen saakka!

PS. Kuvat Kokkolan vanhasta kaupungista pakkaspäivänä 4.1.2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti