torstai 12. tammikuuta 2017

Asenteesta aivoihin, keinoista kimmoisuuteen

Lupasin kirjoittaa vielä yhden postauksen aivoista. Sain tähän siis kimmokkeen vuoden vaihteen Anni-jutusta, jonka löysin maakuntalehdestämme.

Juttu menee näin. Minulla on tuttavapiirissäni kolmikymppinen mies, joka harrasti nuoruudessaan monen moista, muun muassa alamäkipyöräilyä.

           David Marcu

Nyt te kysytte, mitä ihmettä on alamäkipyöräily?! Kuten nimi viittaa, siinä ajetaan vaikkapa laskettelurinteeseen pykätty pyörärata hyppyreineen hillittömästi vispaten alas.

Moinen touhu on tietysti äärimmäisen vaarallista. Se muistuttaa olympialaisistakin tuttua BMX-pyöräilyä, joskin luulen, että BMX on iisimpi versio todellisesta alamäkipyöräilystä.

Pää edellä puuhun

No, eräänä päivänä vahinko sitten tapahtuikin. Tarinani päähenkilö eli nuori mies menetti pyöränsä hallinnan jyrkässä kalliorinteessä.

Hän iskeytyi kovalla vauhdilla pää edellä puuhun ja heti perään kiveen. Kypärä pelasti varmalta kuolemalta, mutta hyvältä eivät ennusteet näyttäneet tässäkään tapauksessa.

           Danka & Peter

Eloonjäämisennuste oli välittömästi onnettomuuden jälkeen fifti-fifti — tätä mieltä olivat lääkärit. Laajan aivovaurion saaneena mies makasi koomassa kolme päivää.

Kuoleman hetki ei vielä tullut, mutta liikuntakyky meni ja lähimuisti katosi tässäkin turmassa. Pitkän sairaalajakson jälkeen miehen ensimmäisiä pyrkimyksiä oli opetella kävelemään.

Henkilötiedot oli tarkistettava

Miehellä oli lapsuudestaan ja nuoruudestaan traagisia muistoja, muun muassa nuorisokotitausta. Ehkäpä siitäkin johtuen hän oli tottunut taistelemaan.

Hän teki joka päivä kaikkensa, jopa enemmänkin, kuntoutuakseen. Vuoden kuluttua lääkärit äimistelivät ihmeen äärellä. 

           Marc Guellerin

He joutuivat tarkistamaan vielä kertaalleen miehen henkilötiedot, sillä aivovamman vakavuus ja moinen toipuminen eivät tuntuneet sopivan millään yhteen.

Nyt, vuosien kuluttua, samainen mies on verbaalisesti lahjakas maisteri. Yliopistotutkinto on suoritettu turman jälkeen. 

Kuudesta puhumastaan kielestä hän on opetellut kaksi vakavan aivovammansa jälkeen.

Asenne ratkaisee, paljon

Tämä selviytymistarina nousi mieleeni äkättyäni eräästä Psychology Today -lehden numerosta jutun ongelmien selättämisestä.

Artikkelin ydin tuntui olevan se, että vaikeuksiaan voi toisinaan lievittää kovastikin oikealla asenteella.

           Marcus Dall Col

Joskus nimittäin tuntuu, että luotamme liikaa "todennäköiseen lopputulokseen", siihen, millä varmuudella tällainen tai tuollainen tapahtuma tai koettelemus vie tuhoon.

Nuoren miehen taistelu on myös hyvä osoitus siitä, että omat konstit kannattaa aina käyttää ensin.

En tietenkään väitä, että periksi antamattomuudella voitetaan kaikki vaikeudet, vaikkapa kuolemaksi olevat sairaudet.

Kimmoisuus

Toinen jutun päähuomioista oli se, että aiemman elämän koettelemukset voivat olla suorastaan voimavara vastaisten ongelmien voittamiseksi.

Lapsuudessaan kovia kokenut voi kehittyä hyvinkin "kimmoisaksi" käsittelemään vastaisia ongelmiaan.

Tällaiset henkilöt ovat usein myös tyytyväisempiä elämänsä mutkissa kuin ne, joilla vakavia vastuksia ei näytä oikein koskaan olleen.

           Ivan Dimitroff

Enkä väheksy pienempiäkään elämän rosoja. Niitä tarvitaan, sillä myös ne lisäävät työkaluja elämämme keinovalikoiman pakkiin.

Totta kai koetamme vanhempina suojata jälkikasvuamme pahoilta iskuilta, mutta niin kauan kuin vastoinkäymiset ovat edes jokseenkin voitettavissa, ne näyttävät vahvistavan ihmistä.

Tulipahan jälleen todettua: se, mikä ei tapa, vahvistaa – ainakin tiettyyn rajaan saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti