keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Elämme moniajon aikaa

Toimittaja Marko Pinola soitti. Hän halusi jutella moniaikaisuudesta.

Kyse oli siis tästä uudesta ja ah niin muodikkaasta yhtä-aikaa-kaiken-tekemisen tavasta, johon olemme törmänneet vaikkapa siellä työpaikan arkisessa palaverissa.


En minä tätä siksi esille ottanut, ettenkö olisi siihen itsekin sortunut. 

Olen kyllä. Siis, kun on tuo puhelin tuossa pöydällä ja kun siihen juuri nyt kilahti meili, niin vastaanpa siihen heti.

Ja samalla koetan syrjäsilmällä pälyillä kokoustilan valkokangasta. Huomioni on siis monessa paikassa ja olen sekä läsnä että poissa, yhtä aikaa.

Mitä tämä tämmöinen kertoo?

Kyllä. Meidän on syytä olla huolissamme, totta kai.

Toisaalta, tämä on vain yksi merkki siitä, että työelämätottumuksiimme on ladattu koko joukko katteettomia odotuksia.


Meille on uskoteltu, että meidän olisi mahdollista ahtaa yhä enemmän työorientoituneita toimia rajattuun aikaan. Ja me olemme uskoneet tuon viestin!

Olemme sortuneet jopa niin primitiiviseen uskoon, että monia asioita voisi tehdä ikään kuin yhtä aikaa. Totuus on, että ei niitä voi. Ei ainakaan hyvin.

Selitys on se, että aivot laittavat yhä edelleen asiat perä jälkeen. Eivät ne ratko asioita päälletysten.

Miksi tätä tällaista on työelämässä niin paljon?

Katsokaas, se antaa vaikutelman tehokkuudesta. Kun husaat monia asioita yhtä aikaa (otetaan vaikka se kokous), annat itsestäsi niiiin puuhakkaan vaikutelman.

Kyse on vaikutelman synnyttämisestä, mikä puolestaan on vanha tuttu juttu syöttää muille kuvaa itsestä ”työpaikan tehopakkaus Tiinana” tai ”kaiken hoitavana Teuvona”.


Vastaavasti, ellet vierittele ipadia kokouksessa, vaan pelkästään keskityt kuuntelemaan, annat itsestäsi vaikutelman, että olet jotenkin kyvytön.

Tehoton luuseri. Sinussa on ikään kuin jotakin vikaa. No, onneksi on YT:t...

Tiesittehän, että kiireisyys (jos mikä) on ollut pitkään myös tärkeän ihmisen piirre. ”Voi voi, anteeksi! Mun pitää nyt ehtiä sinne ja sinne ja sinne!”

Tästä johtuen teemme työmme myös huonos

Tosiasiassa emme ole rahtuakaan tehokkaampia kuin ne kaverimme, jotka osaavat (jos heitä enää edes on?!) keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Päinvastoin, olemme tehottomampia. Tämä huomattiin jo 1990-luvulla ns. työnarkomaniatutkimuksissa.


Ja on tässä muutakin. Kun emme voi keskittyä vain tiettyyn asiaan tai tekemiseen, asiat myös pinnallistuvat. Teemme työmme huonosti.

Oma lukunsa on työajan ulkopuolelle jäävä aika, vapaa-aika. Emme me ihmiset osaa toimia niin, että kun työaika loppuu, muutamme naps, naps, tapojamme.

Jos olemme kiireisiä työssä, olemme kiireisiä myös vapaa-aikana. Jos emme hallitse arkeamme työssä, meillä on taipumus hakeutua kaaokseen myös vapaa-ajassa.

Niin se vain on. Toden totta, olemme kaltevalla pinnalla.

Kuvat: Raumrot.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti