tiistai 28. helmikuuta 2017

Eikö tieteestä ole mitään hyötyä?

Tieto lisääntyy, mutta paljon hitaammin kuin informaatio. Joidenkin arvioiden mukaan sähköisesti tallennettu informaatio kymmenkertaistuu vuoteen 2020 mennessä – siis kolmessa vuodessa.

Tiedän. Tällaiset arviot ovat aina ristiriitaisia. Todellisuudella on taipumus yllättää ja erityisesti sillä todellisuudella, joka on jostakin kulmastaan kiinni internetissä.


Yhtä kaikki: tämän takia tutkijat eri puolilla maailmaa ovat jo tovin kehitelleet apuneuvoja, joiden avulla voitaisiin vähentää ”oikean tiedon” etsimiseen kuluvaa aikaa.

On nimittäin väitetty, että tietotyön tekijällä (vaikkapa minulla) menee päivittäin jopa pari tuntia tiedon etsintään. Sanoisin, että tuo ei ole aivan uskomaton väite.

Koska näin on, 

eikö siis olisi kovastikin hyödykästä vähentää tätä etsimis- ja suhmuroimisaikaa?

Siis, jos haluamme lisätä työn tuottavuutta (muistittehan Kikyn!) ja vapauttaa aikaa tärkeämpään, vaikkapa luovaan työhön tai ihan vain tentin tarkistukseen.

Otin asian puheeksi, koska muutamat Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston yhteisen Tietotekniikan tutkimuslaitoksen (HIIT) tutkijat ovat päässeet pitkälle tällä saralla.


Heidän hankettaan käsittelevä artikkeli ”Interactive IntentModeling: Information Discovery Beyond Search” julkaistiin Communications of the ACM –lehdessä jo vuonna 2015.

Itse en nähnyt tuota juttua tuoreeltaan, mutta sen sijaan törmäsin Psychology Today –lehdessä julkaistuun kirjoitukseen, jossa hanketta käsiteltiin.

Suomalaisprojektin lähtökohta 

Se on siinä tosiasiassa, että meidän on (varsinkin tiedon etsimisen alkuvaiheessa) usein vaikea pukea sanoiksi sitä, mitä ja millaista tietoa olemme etsimässä.

Pallohukkaisuuden tunteemme voi olla jopa niin vahva, ettemme osaa sanoa edes summittaista suuntaa, josta ratkaisua ”ehkä” löytyy.

Homma kyllä järkevöityy, mutta vasta kun aikaa ja päreitä on poltettu.


Helsinkiläistutkijaryhmän vastaus ongelmaan on SciNet-hakukone, jonka toiminnan taustalla oleva tietokanta on koottu yli 50 miljoonan tieteellisen artikkelin pohjalta.

SciNetissä on kyse avainsanapilvestä, jonka avulla tiedon tarpeessa oleva pystyy aiempaa paljon nopeammin päättelemään, mistä päin oikea tieto löytyy.

Puhutaan "interaktiivisesta aikomuksen mallinnuksesta" 

Siinä tiedonetsijän aistit (erityisesti näkö) ja älykäs teknologia yhdistävät voimansa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Tiedonhaun alkuvaiheessa hakusanat ilmestyvät tutkan kaltaiselle kosketusnäytölle, josta hakija voi sormella pyyhkäisemällä siirtää mielestään parhaat tulokset näytön keskelle.


Vastaavasti, huonosti tuottavat hakusanavaihtoehdot voidaan lykkiä näytön reunoille — mitä huonommasta hakusanasta on oletettavasti kyse, sitä kauemmaksi keskuksesta ne siirretään.

Kun ”todennäköisesti parhaat” hakusanat alkavat olla ruudun keskellä, tietokone alkaa tehdä töitä. Se ehdottelee uusia, asiaan liittyviä vaihtoehtoja — myös sellaisia, joita todennäköisesti et olisi itse millään keksinyt.

Etsimo Oy

Hankkeen kaupallistamiseksi on perustettu yritys nimeltä Etsimo Oy. Etsimo on monimutkaisiin hakuihin keskittyvää SciNet -hakukonetta kaupallistava yritys.

Käykääpä kokeilemassa demoa Etsimon sivuilta! Hienoa!


Miksi yhä vieläkin niin usein kuulee, että tieteen parissa puuhailevat ihmiset tekevät epämääräistä, jonnin joutavaa & verovaroja tuhlaavaa työtään etäällä elävästä elämästä?

Ehkä se osittain on totta, mutta vain osittain.

Mitä ilman olisimmekaan ilman yliopistoa ja ilman tiedettä? Miettikää. Ihan voisimme lähteä vaikkapa tuosta Applen kapulasta tuossa pöydällä.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Eriarvoisuus tappaa

Luin jokin aika sitten amerikkalaisen toimittaja-kirjailija Katherine Boon kirjan Kätkössä kauniin ikuisen. Vaikka kirja on romaani, se on lähes neljän vuoden huolellisen taustatyön tulos.

Se käsittelee intialaisen, Mumbaissa sijaitsevan Annawadin slummin asukkaiden arkea.

Boo ei ole kuka tahansa kirjailija, eikä edes kuka tahansa journalisti. Vaikka hän myöntää, ettei ole mikään Intia-asiantuntija, hän päätti uskaltaa kirjoittaa kirjan intialaisesta slummista.


Taustalla on avioliitto intialaisen miehen kanssa. Boo kertoo, että pian naimisiin menonsa jälkeen hän menetti kärsivällisyytensä siihen, miten yksipuolisen stereotyyppisesti Intian kurjuutta esitellään.

Hän väsyi näkemään valokuvia laihoista, slummeissa asuvista lapsista. Niinpä hän päätti, kauhistelun sijaan, alkaa pureutua köyhyyden ja epätasa-arvon perimmäisiin syihin ja seurauksiin.

Syntyi tuhansien sivujen aineisto

Katherine Boo eli vuosikausia 3000 asukkaan slummin yhteydessä, kokosi aineistoa, haastatteli slummin asukkaita, ystävystyi heihin ja perehtyi myös viranomaisten asiakirjoihin ja tilastoihin. Aineistoa oli lopulta tuhansia sivuja.

Tuloksena oli kirja, puhuttelevan mosaiikkimainen kuvaus slummin asukkaiden taistelusta arjessa. Ihmisiä slummissa näytti yhdistävän äärimmäisen sinnikäs selviytyminen - usein keinolla millä hyvänsä.


Kirjan surullisen kaunis nimi tulee siitä, että Annawadin slummi on "piilotettu" Mumbain lentoasemantiellä ajavien turistien silmiltä tien viereen rakennetun alumiiniaidan taakse.

Aitaan on kiinnitetty lattialaattoja mainostavia julisteita, joissa lukee koko aidan pituudelta toistuva mainoslause, "Ikuisesti kaunis, ikuisesti kaunis, ikuisesti kaunis...".

Mutta

Oikeastaan tämä ei ollut se juttu, mistä minun piti kirjoittaa.

Pöydälläni on alassuin ruotsalaissyntyisen sosiologian professori Göran Therbornin teos Eriarvoisuus tappaa (Vastapaino, 2014).

Olen lueskellut kirjaa ”välipalana” muiden puuhien ohessa. Tämä kirja palautti mieleeni Katherine Boon kirjan Annawadin slummista. Ne puhuvat selvästi samaa kieltä.

Yksi sosiologi Therbornin sanoman kärjistä on se, että myös akateemisessa maailmassa on kiinnitetty varsin vähän huomiota eriarvoisuuteen yhteiskunnallisena ongelmana. Sopii kysyä, miksiköhän?

Eriarvoisuus tappaa on monipuolinen esittely laajasta, monin osin syvenevästä ja moneen suuntaan leviävästä ongelmasta. Kirjassa tuodaan peittelemättä esille se, kuinka eriarvoisuus (kaikissa muodoissaan) saa paljon pahaa aikaan.


Se loukkaa ihmisarvoa, se vie ihmisiltä mahdollisuuden kehittää tasavertaisesti kykyjään. Se aiheuttaa ennenaikaisia kuolemia, sairauksia, nöyryytyksiä, alistamista, syrjintää, avuttomuutta, stressiä, turvattomuutta, ahdistusta, itseluottamuksen puutetta, arvottomuuden tunnetta ja – kuten Annawadin tapauksessa – ääretöntä köyhyyttä.

Eriarvoisuus ei ole myöskään yksinkertainen asia, hoksauttaa Therborn.

Hän kysyy, miksi paheksumme joidenkin varallisuutta, esimerkiksi yritysjohtajien ökypalkkoja, mutta samalla ihailemme ehdoitta huipulle kivunneiden urheilijoiden taloudellista menestystä?

Ja sitten vielä kirjan nimeen

Eriarvoisuus sananmukaisesti tappaa. Eikä vain kehitysmaissa. Esimerkiksi USA:ssa valkoisten korkeakouluttamattomien miesten elinajanodote laski kolmella vuodella vuosien 1990 - 2008 välillä.

Samaan aikaan USA:n vähän koulutettujen naisten elinajanodote laski viidellä vuodella.


Meillä Suomessa väestön varakkaimpaan ja köyhimpään viidennekseen kuuluvien 25-vuotiaiden miesten välinen elinajanodotteen ero on kasvanut viidellä vuodella aikavälillä 1988 – 2007.

Muitakin kiintoisia näkökulmia Göran Therborn vierittelee lukijan silmien eteen. Mistä mahtaa johtua sekin, että Nobelin palkinnon saaneet tutkijat elävät muita tutkijoita pidempään?

No, nämä ovat Isojen Asioiden sivuversoja, eivätkä tietenkään mahdu yhteen blogiin. Jos teillä on aikaa, ottakaa käteenne tuo Katherine Boon kirja ja lukekaa. Se on kaunokirjallisuutta, mutta vahvasti dokumentaarista.

Se jättää jäljen, jota voi sitten halutessaan rouhia syvemmältä — vaikkapa tällä Therbornilla.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Sotku on osa identiteettiämme

Kaaoksen keskellä pöydälläni makaa myös kirja ”Täydellinen sekasotku. Epäjärjestyksen piilevät hyödyt.”

Kyse on Columbian yliopiston liikkeenjohdon professori Eric Abrahamsonin ja tiedetoimittaja David H. Freedmanin teoksesta (2008), joka sisältää yllättävän näkökulman järjestyksen ylläpitoon.


Yksi kirjan pääteeseistä on, että siisteydestä ja järjestelmällisyydestä koituu aina kustannuksia. Eikä siinä kaikki: nämä kustannukset ovat hyötyjä suurempia.

Uskon tämän. Väitänkin, että sotkuisuus (ja joskus: hallitsemattomuus) on tietyssä määrin jopa parempi vaihtoehto.

Yksi väitteeni perusteluista on luovuus

Nimittäin, jos jatkuvasti järjestelet ja aikataulutat, eliminoit elämästäsi ja ajatuksistasi pois kaiken ”tyhjän” (löysän) ja samalla myös odottamattoman — eli sen, mikä myös luovuudessa on tärkeää.

On todettu, että vastoin kaikkia odotuksia kohtuullisen epäjärjestelmälliset ihmiset ja organisaatiot ovat tehokkaampia, joustavampia ja luovempia kuin järjestelmälliset.


Selitys on juuri tuo, mitä kerroin. On voitu osoittaa, että järjestyksen ylläpito imee enemmän rahaa, aikaa ja päreitä kuin se, mitä sekasotkun ja kaoottisuuden sietäminen vaativat.

Näin on erityisesti siinä tapauksessa, että järjestyksen ylläpito viedään äärimmilleen, viimeiseen tappiin saakka.

Järjestys voi joskus olla suoranaista tuhlausta

Sitä paitsi, sotku ei suinkaan ole aina järjestyksen puuttumista. Pikemminkin se kielii erilaisesta tavasta tehdä ja hahmottaa asioita.

Minäkin tunnen, että sekaisuus… Jotenkin se vain sopii minulle. Hyväksyn kaikenlaisen sotkun "vanhana kunnon sotkuna".


Fysiikassa puhutaan entropian laista. Se tarkoittaa epäjärjestyksen määrää systeemissä.

Yksi entropian perusoletuksista on, että jokainen järjestelmä muuttuu ajan oloon epäjärjestelmällisemmäksi kuin järjestelmällisemmäksi.

Se on luonnonlaki, jota vastaan kannattaa taistella vain rajatusti. Siinä kuulitte.

Miksi sitten järjestystä pidetään niin tärkeänä?

Siihen on tietysti moniakin syitä. Yksi on se, että moni meistä ei voi sietää epäjärjestystä ympärillään ja siksi haluaa maksaa järjestyksestä kohtuuttoman kustannuksen (vaivana tai rahana).

On myös sanottu, että kaikkein äänekkäimmät organisoijat ovat joukko toipuvia perfektionisteja. He ovat panneet tuulemaan ja he antavat myös kuulua toimistaan.


On myös joukko kummallisia väitteitä, joita sitkeästi hellimme (”Käytämme tunnin päivässä hukatun esineen etsimiseen”) ja muuta soopaa, jota kukaan ei ole voinut koskaan todistaa.

Saattaapa meillä olla traumaperäisiä lapsuusmuistojakin ”sotkusta” joka paikassa jne.

Ihmiset uskovat olevansa menestyneempiä, jos pystyvät olemaan järjestelmällisempiä. Sekin on pötyä. Me vain luulemme niin.

Miksi emme voi hallita kaaosta

Ensinnäkin, tehtävä on mahdoton. Meillä on ympärillämme yksinkertaisesti liikaa tavaraa ja informaatiota, jotta voisimme arkistoida kaiken sen jotenkin loogisesti.

Homma on kuin laihduttaminen – hyödytöntä uskoa siihen, että kun toistamme jotakin järjestelyrutiinia, niin jossakin vaiheessa ”sähköpostini inbox-kansio on tyhjä.”


Pöh. Jatkuvan kasvun maailmassa niin ei vain tapahdu. Ja miksi edes pitäisi?! Minä esimerkiksi uskon – kuten sanottua —, että sotkuinen työpöytä voi olla myös mitä erinomaisin arkistointijärjestelmä.

Sama koskee sähköpostia. Voitteko uskoa: minulla on 8000 viestiä inbox -kansiossa ja löydän sieltä lähes päivittäin kaikenlaista tarpeellista. Ahkera siivous olisi tuhonnut nämä aarteet!

Sitä paitsi (eikä vähimpänä), sotkuisuus on osa identiteettiämme. Jos siivoan sotkut, poistan osan itsestäni. Sitä en voi sietää.