keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Me onnelliset suomalaiset

Kaikesta epäilystä huolimatta se suomalaiset olemme sittenkin hyvin onnellinen kansa.

Nimittäin, viikko sitten julkaistiin jälleen uusi maailman onnellisuusraportti. Tässä YK:n aloitteesta kootussa raportissa listataan monen muun asian ohessa onnellisimmat maat.


Tuoreessa, vuosien 2014–2016 mittauksiin perustuvassa listassa Suomi sijoittuu hienosti viidenneksi. Me jäämme auvoisuudessa vain Norjan, Tanskan, Islannin ja Sveitsin taakse.

Ei meillä niin huonosti ole ennenkään mennyt. Esimerkiksi syksyllä 2013 Suomi arvioitiin maailman seitsemänneksi onnellisimmaksi maaksi Columbian yliopiston Earth Institute - julkaiseman raportin mukaan.

Harppaus vuosikymmenen taa

Osoittaakseni, ettei tämäkään asia ole aivan yksiviivainen palautan mieleen kymmenen vuoden takaisen kouluampumistapauksen (Tuusulan Jokelassa).

Sekin nimittäin nosti esille suomalaisten onnellisuuden. Tapaukseen liittyen The Times –lehti teki jutun, joka oli otsikoitu suorasukaisesti: Itsemurhainen ja masentunut kansa.


Timesin jutun mukaan suomalaiset ovat kroonisesti masentunutta väkeä, joka päätyy varsin usein itsemurhiin.

Monen muun asian ohesdsa jutussa oli tämä: Suomalaiset elävät keskellä pimeyttä hakien teknologiasta (mm. YouTubesta) ihmiskontaktien korviketta.

Kaikkea sitä saa lukea, tulkoon sanottua.

Mitä onnellisuus on

Onnellisuustutkijat ovat korostaneet, että ihmisen onnellisuus rakentuu lopulta aika harvojen yleismaailmallisten asioiden varaan.

Yksi niistä on se, että voimme tuottaa jollekin toiselle mielihyvää. Usein tuo toinen on joku lähipiirissämme, joskaan ei välttämättä.


”Toinen” ihminen voi yhtä hyvin olla nepalilaisen lastenkodin lapsi, kadun kulman romanikerjäläinen tai perhe, jonka tiedämme SPR:n keräyksen auttavan.

Brittiläisen Charities Aid Foundationin (CAF) selvitys The World Giving Index 2010 oli ensimmäinen, joka raportoi asioita tällaisen onnellisuusoletuksen pohjalta.

Antaminen lisää onnea

Raportissa tutkittiin auttamisinnon määrää kaikkiaan 153 maassa.

Samalla selvitettiin sitä, kuinka hyvänä ihmiset pitivät omaa elämäänsä kymmenportaisella asteikolla parhaasta mahdollisesta elämästä surkeimpaan mahdolliseen.


Näin saatua maan "onnellisuusastetta” verrattiin kansan antamiskäyttäytymiseen.

Tulos oli selkeä: antaminen oli kuin olikin yhteydessä koettuun onnellisuuteen! 

Onnellisten maiden asukkaat olivat muita halukkaampia auttamaan läheisiään – riippumatta siitä, mikä heidän omaisuutensa määrä oli.

Riippuu, kuka mittaa, millä ja mitä

Pohjoismaista anteliaimpina hyväntekijöinä kunnostautuivat tanskalaiset, jotka – kuinka ollakaan – ovat myös YK:n aivan tuoreessa raportissa meitä edellä.

Tanska oli antamisindeksin sijalla 18 yhdessä Saksan, Hong Kongin ja Guinean kanssa.
Norja löytyi tuolloin sijalta 25 yhdessä Thaimaan, Kuwaitin ja Luxemburgin kanssa.

Me suomalaiset olimme tuossa tutkimuksessa sijalla 45.


Olimme belgialaisten ja ranskalaisten edellä, mutta yläpuoleltamme löytyi sellaisia äärimmäisen köyhiä maita, kuten Afganistan, Somalia, Sudan ja Myanmar.

Eli, mihin päädymme? Ehkä siihen, että asia riippuu kovasti siitä, miten onnellisuus määritellään ja mikä on mittakeppi. Ja ehkä vähän siitäkin, kuka kulloinkin katsoo.

2 kommenttia:

  1. Perttu Häkkinen pohti onnellisuus -käsitettä niin, että hän ajattelee mieluummin "kärsimyksen kestämisestä" kuuin onnellisuudesta. Minusta tuossa on vinha perä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti. Nykyään on jopa alettu pohtia sitäkin, että onko onnellisuus edes mikään tavoite sinällään. Pitääkö ihmisen olla (jatkuvasti) onnellinen. Kuunteln viime viikolla Olavi Sydänmaanlakkaa. Hän myös sanoi suhtautuvansa sanaan "onnellisuus" hieman varautuneesti. Sehän viittaa jo sanana ajatukseen, että ikään kuin purjehdmme elämän läpi henkseleitä paukuttaen, hymy korvissa. Voiko niin tapahtua, kenenkään kohdalla? Ei kai.

      Poista