lauantai 8. huhtikuuta 2017

Syntyykö tiede yksinäisyydessä?

Yksi tieteen vaatimuksista on saatujen tulosten julkisuus. Vasta, kun julkistetut tulokset ovat kestäneet tiedeyhteisön pistävän katseen, kritiikin, voidaan – sanan mukaisesti – puhua tieteestä.

Mutta, entä itse tieteilijän työ: voiko tutkija synnyttää aikaansaannoksensa yksinäisyydessä, vaikkapa siellä kuuluisassa norsunluutornissa?


Periaatteessa kyllä. Tieteenhistoria toki tuntee aika tavalla loukkoihinsa hautautuneita yksinäisiä tutkijoita. Tosin, nykyään niin on yhä harvemmin.

Yhä useammin saa lukea ja kuulla, että elinvoimainen moderni tiede suorastaan vaatii tutkijoiden yhteistyötä ja toisinaan hyvinkin vuorovaikutteisia verkostoja.

Verkostoja tarvitaan, yleensä

Luin tuoreesta Psychology Today –lehdestä Christopher Badcockin kolumnin, jossa hän kertoo törmänneensä tieteelliseen ”paperiin”, jonka taustalta löytyi peräti 5154 kirjoittajan verkosto.

Yhteistyön nimiin ovat vannoneet usein myös tieteen Nobelilla palkitut huippututkijat. He ovat eri yhteyksissä myöntäneet, ettei heidän matkansa tieteen huipulle olisi onnistunut ilman tutkimusryhmän ”saumatonta yhteistyötä”.


Kirjoittaessani kirjaani Luova prosessi tieteessä, sain hyppysiini vuoden 1972 fysiikan nobelisti Leon N.Cooperin kuvauksen suprajohtavuuden BCS-teorian löytymisestä.

Cooperin mukaan hänen ryhmänsä (eli hänen lisäkseen fyysikot Bardeen ja Scrieffer) ei olisi ”ikinä onnistunut tavoitteessaan ilman stimuloivaa ympäristöä ja työhön piiskaavaa ryhmää, jonka jäsenet täydensivät toisiaan”.

Poikkeuksia toki on

Edesmennyt amerikkalainen luovuuden tutkija, professori Howard Gruber kertoi aikanaan törmänneensä muutamiin nykytutkijoihin, jotka puhuivat toisin. He suorastaan korostivat yksinäisyyden merkitystä.

Yksi heistä oli brittiläinen, vuoden 1973 fysiikan nobelisti Brian Josephson.


Sain Josephsonilta 1990-luvun puolivälissä kirjeen, jossa hän kertoi käyvänsä välttämättömimmän keskustelun sähköpostitse vain niiden alan tutkijoiden kanssa, joilla ”on samantapaisia ajatuksia”.

”Eikä sellaisia ole maailmassa muutamaa enempää”, totesi Josephson - tämä melkoisen yksinäinen kaveri.

Jälleen viittaus autismin kirjoon

Kolumnisti Badcock ottaa itse esimerkikseen modernin perinnöllisyystieteen perustaja Gregor Mendelin (1822-84).

Mendel teki ratkaisevat perinnöllisyystieteen alaan liittyvät kokeilunsa luostarin puutarhassa, täydellisessä eristyksissä muista tutkijoista ja muusta maailmasta.

Itse asiassa Mendelin työ jäi katveeseen jopa vuosisadan ajaksi, kunnes joku sattumoisin keksi hänen aikaansaannostensa arvon.


Ehkä toimiva ryhmä olisi pakottanut Mendelin johonkin konferenssiin esitelmöimään asiasta – ken tietää.

Badcockin kolumnin pointti ei kuitenkaan ollut pelkkä yksinäisyys.

Hän tulee pohtineeksi myös sitä, piileekö kenties joidenkin yksinäisyydenkaipuisten tutkijoiden piirreluettelossa sittenkin ripaus autismia. Kiintoisa ajatus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti