perjantai 26. toukokuuta 2017

Behaviorismi ja oppimispelit

Monet lukijoista muistanevat lukion psykologiasta (tms.) jotakin behaviorismista, ehkäpä sen, mikä oli behaviorismin idea oppimista selittävänä ajattelutapana.

Aivan: käyttäytymistä muovataan siinä siis porkkanan ja kepin avulla. Näitä juttujahan tutkittiin myös eläinkokeilla melko lailla sata vuotta sitten. Alkuun opetus tuntui järkeen käyvältä - näinhän se menee.


Jossain vaiheessa (so. jokunen vuosikymmen sitten) myös peruskoulussa hoksittiin, että kaikenlainen behaviorismi on niin pahasta. Se oli niiin vanhanaikaista, takapajuista.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio

Moiseen takinkääntöön oli moniakin syitä, mutta yksi niistä oli motivaatio – oppimista yllä pitävä voima.

Nähkääs, behavioristeilla kun oli sellainen näkemys, että oppiminen rakentuu ulkoisten palkkioiden varaan (vrt. koiran opetus herkkupaloilla).


Uudet oppimisen tuulet (humanistinen psykologia, konstruktivismi jne.) käänsivät ajatukset sisäisen motivaatioon.

Eihän nyt ulkoinen motivaatio toimi, ei sellainen kestä. Emmehän voi ajatella, että ihminen olisi vain tahdoton sätkynukke.

Miksi kaivelin nämä vanhat asiat esille?

Kas, tässä päivänä muutamana istuskelimme työkavereitten kanssa lounasruokalassa.

Siinä pureskelun lomassa keskustelu kosketti laajasti kaarrellen koulutusta, digitalisaatiota ja lopulta myös ”hyviä oppimispelejä”.


Todettiin, että kyllä yksi hyvän pelin vaatimus ihan ilmeisesti on juuri koukuttavuus, eli se, että se voi saada sopivasti pelaajan lumoihinsa.

Tässä yhteydessä joku muisteli yhtä viime kesän hittiä (joka muuten meni jo!) Pokémon GO:ta. Sehän oli esimerkki pelistä, joka houkutti, koukutti ja – kuten sen totesimme – myös myi.

Mitä muuta ”uusi level” on kuin behaviosrismia?!

Myös oppimispelien kehittelijät ovat todenneet: jotta lapsi tai nuori saataisiin näkemään vaivaa (oppimis)pelin äärellä, hänelle on tarjottava sopivien ”palkkioiden” avulla viihtymään ja jatkamaan.

Ja näinhän on tehty. Palkkiot on rakennettu peleihin siten, että pelaajalla on mahdollisuus saavuttaa pelissään uusia tasoja, ehkäpä leveleitä, joille vielä kukaan lähipiiristä ei ole edennyt.


Sitten joku hokasi: ”Mutta, mutta. Jos näin on, eikö pelien taustalla juuri silloin olekin täysin behavioristinen ajatus ihmisestä palkkioita kuolaavana otuksena?!”

Siltähän se todella vaikuttaa. Olemmeko ymmärtäneet kaiken väärin, vai eikö behaviorismi olekaan pelkästään dinosaurusten juttu?

Ehkä sillä on vissimpi rooli oppimisessa kuin olimme ajatelleet.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kaikki vaan ohjelmoimaan!

Tarttuipa eilispäivänä Kauppalehti Optiosta silmään juttu Annalect –nimisen firman vasta nimetystä ”data- ja analytiikkaratkaisujen johtaja” (!) Cormac Walshista.

 

Kuinka ollakaan, mies puhui tiedosta. Tieto on hänelle ”kuin raakaöljyä”. Vähin erin yritykset alkavat kuulemma herätä siihen, että ei tieto sellaisenaan käy. Sitäkin pitää jalostaa. 

 


Juuri siksi Walsh ei haluasi puhua big datasta. Pikemminkin olisi puhuttava smart datasta, viisaasta tiedosta.


Senkin Walsh sanoi, että jatkossa tarvitsemme yhä enemmän välittäjäihmisiä — sellaisia, jotka pystyvät kääntämään ”teknojargonia bisnes­kielelle ja päinvastoin”.

Löytyy uudesta opetussuunnitelmastakin

Ja aivan lopuksi hän tarjosi vinkin: Opintojaan aloittelevan nuoren kannattaa opetella koodaamaan. Koodauskyky nimittäin ehkä jakaa ihmisiä tulevaisuuden työmarkkinoilla.

Kutakuinkin tämmöiseen olen itsekin törmäillyt.

Ihan samaan johtopäätökseen ohjelmoinnin merkittävyydestä näyttävät tulleen esimerkiksi tuoreehkon perusopetuksen opetussuunnitelman laatijat.


Siellä ohjelmointi ja tietotekniset ajattelutaidot rinnastetaan suorastaan kansalaistaidoiksi. Mainittu ohjelmointi näkyy siellä yhtenä matematiikan opetuksen tavoitteena.

Kuudennen luokan päättötodistuksen hyvän osaamisen kriteerien mukaan oppilaan tulisi osata ohjelmoida toimiva ohjelma graafisessa ohjelmointiympäristössä.

Monet muutkin uskovat näin

Eikä tämä ole pelkästään Cormac Walshin ja opetussuunnitelman laatijan usko.

Monet muutkin tuntuvat uskovan, että näissä hillittömissä digitalisoimistalkoissa tarvitaan nykyistä paljon enemmän ihmisiä, jotka osaavat ohjelmoida.

Kurkatkaapa vaikka Mykkäsen ja Liukkaan vuonna 2014 kirjoittamaa ohjelmointiopas Koodi 2016:aa.


Siellä sanotaan, että ”yhä suuremman osan maailmasta rakentavat he, jotka osaavat luoda taidetta ja tiedettä tai vaikkapa älypuhelinsovelluksia ja internetpalveluita tietokoneen avulla.”

Kirjoittajien mukaan ohjelmointikielten perusteiden ymmärtäminen on tätä nykyä englannin kielen osaamisen tapaista yleissivistystä. Juuri siksi ”ohjelmoinnin opettaminen lapsille ja nuorille on välttämätöntä.”

Tuskin siitä haittaakaan on

Ehkä en itse käyttäisi juuri tässä kohdassa sanaa ”välttämätöntä”, joskaan en nyt suoranaisesti epäile ohjelmoinnin opettamista vahingolliseksikaan.

Tämä ohjelmointiasia on minulle vähän ristiriitainen juttu. Se on vähän samantapainen asia kuin puolustusvoimien tarjoama johtajakoulutus.


Olen nimittäin kuullut jonkun aina silloin tällöin väittävän siitä olevan kovastikin hyötyä siviilielämän johtotehtävissä.

Epäilen moista suoraa hyötyä. Mutta (ihan kuin ohjelmoinnin alkeista): ehkä siitä nyt ei suurta haittaakaan ole.

perjantai 5. toukokuuta 2017

”Mutta kun työn tekikin ihminen!”

Toissapäivänä oli jossakin aviisissa juttua siitä, kuinka helsinkiläishenkilö oli joutunut venttailemaan Turusta lähetettyä pakettiaan kuukauden päivät.

Paketti oli kerta toisensa jälkeen suorastaan mystisesti palautunut Lietoon. Kun asiaa selviteltiin, Posti oli kertonut ongelman johtuneen ”tietojärjestelmän rajoituksista”.

           Aaron Burdon

Pakettiprosessista vastaavan Postin johtajan mukaan alkusyyksi oli lopulta paljastunut uusiokäytetty paketti, jossa vanha (so. aiemmin käytetty) viivakoodi oli ollut paketin kyljessä yhä luettavissa ja ohjannut lähetyksen ihan muualle.

Uusi asiakas ei tietenkään ollut tiennyt kyseisen koodin olemassaolosta yhtikäs mitään. Hän oli seurannut paketin toistuvaa, epäonnista matkaa seurantakoodin avulla — ja ihmetellyt.

Ei yllättänyt, minua

Tilaukseen oli päivitetty uusi osoite uudelleen ja uudelleen, mutta lajittelukone ei ollut seurannut sitä, vaan lukenut sinnikkäästi vanhaa koodia lootan kyljestä.

Postissa puolestaan oli päivitetty osoitetta järjestelmään hoksaamatta, että se viivakoodi oli edelleen paketissa ja että konenäkö lukee vieläkin sitä.

           Sabri Tuzcu

Tiedättekö. Tämä ei ollut mitään uutta. Minulle. Törmäsin tähän samaan ongelmaan (hiukan eri muodossa) jokin aika sitten.

Olin lähettänyt paketin toiselle puolelle armasta kotomaatamme. Kului muutama päivä. Kului viikko ja pian kymmenen päivää.

Kirjoititko osoitteen käsin?

Vastaanottaja alkoi kysellä, missä paketti mahtaa luurata. Minä ihmettelin: ”Etkö ihan todella ole saanut pakettia!?” Aloin selvittää asiaa soittamalla Postin asiakaspalveluun.

Yksi Postin ystävällisen asiakaspalvelijan kysymyksistä oli, olinko kirjoittanut osoitteen oikein. Olin. Olinko kirjoittanut osoitteen käsin? Käsin?! Miten se tähän liittyy?

           Roman Kraft

Kas, kuulemme postinumeron lukee aluksi konenäkö, ei siis ihminen lainkaan.

Jos tuo tohelo konenäkö ei ymmärrä käsin raapusteltua viisinumeroista sarjaa, se voi tulkita sen ihan väärin ja lähettää paketin Huitsin Nevadaan.

Kukaan ei välttämättä tiedä, minne, ellei lähetyskoodia ole tallessa.

Asiakaspalvelun kuolema

Kun paketti seilaa noin kahden viikon ajan ympäri Suomea, se pysähtyy kuulemma ensi kerran jonkun oikean ihmisen silmien alle - siis, eka kertaa!

           Michal Grosicki

Tätä selostusta kun kuuntelin, minulta lipsahti: ”Mitä te olette tehneet Postille! Kun tsaarin Venäjälläkin posti kulki nopeammin ja varmemmin.”

Arvatkaa, mitä tuo hiukan nuupollaan oleva asiakaspalvelija vastasi! ”Mutta kun työn tekikin tuolloin ihminen.”

Sanokaa, mitä on tapahtumassa suomalaiselle asiakaspalvelulle?