perjantai 26. toukokuuta 2017

Behaviorismi ja oppimispelit

Monet lukijoista muistanevat lukion psykologiasta (tms.) jotakin behaviorismista, ehkäpä sen, mikä oli behaviorismin idea oppimista selittävänä ajattelutapana.

Aivan: käyttäytymistä muovataan siinä siis porkkanan ja kepin avulla. Näitä juttujahan tutkittiin myös eläinkokeilla melko lailla sata vuotta sitten. Alkuun opetus tuntui järkeen käyvältä - näinhän se menee.


Jossain vaiheessa (so. jokunen vuosikymmen sitten) myös peruskoulussa hoksittiin, että kaikenlainen behaviorismi on niin pahasta. Se oli niiin vanhanaikaista, takapajuista.

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio

Moiseen takinkääntöön oli moniakin syitä, mutta yksi niistä oli motivaatio – oppimista yllä pitävä voima.

Nähkääs, behavioristeilla kun oli sellainen näkemys, että oppiminen rakentuu ulkoisten palkkioiden varaan (vrt. koiran opetus herkkupaloilla).


Uudet oppimisen tuulet (humanistinen psykologia, konstruktivismi jne.) käänsivät ajatukset sisäisen motivaatioon.

Eihän nyt ulkoinen motivaatio toimi, ei sellainen kestä. Emmehän voi ajatella, että ihminen olisi vain tahdoton sätkynukke.

Miksi kaivelin nämä vanhat asiat esille?

Kas, tässä päivänä muutamana istuskelimme työkavereitten kanssa lounasruokalassa.

Siinä pureskelun lomassa keskustelu kosketti laajasti kaarrellen koulutusta, digitalisaatiota ja lopulta myös ”hyviä oppimispelejä”.


Todettiin, että kyllä yksi hyvän pelin vaatimus ihan ilmeisesti on juuri koukuttavuus, eli se, että se voi saada sopivasti pelaajan lumoihinsa.

Tässä yhteydessä joku muisteli yhtä viime kesän hittiä (joka muuten meni jo!) Pokémon GO:ta. Sehän oli esimerkki pelistä, joka houkutti, koukutti ja – kuten sen totesimme – myös myi.

Mitä muuta ”uusi level” on kuin behaviosrismia?!

Myös oppimispelien kehittelijät ovat todenneet: jotta lapsi tai nuori saataisiin näkemään vaivaa (oppimis)pelin äärellä, hänelle on tarjottava sopivien ”palkkioiden” avulla viihtymään ja jatkamaan.

Ja näinhän on tehty. Palkkiot on rakennettu peleihin siten, että pelaajalla on mahdollisuus saavuttaa pelissään uusia tasoja, ehkäpä leveleitä, joille vielä kukaan lähipiiristä ei ole edennyt.


Sitten joku hokasi: ”Mutta, mutta. Jos näin on, eikö pelien taustalla juuri silloin olekin täysin behavioristinen ajatus ihmisestä palkkioita kuolaavana otuksena?!”

Siltähän se todella vaikuttaa. Olemmeko ymmärtäneet kaiken väärin, vai eikö behaviorismi olekaan pelkästään dinosaurusten juttu?

Ehkä sillä on vissimpi rooli oppimisessa kuin olimme ajatelleet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti