Monet lukijoista muistanevat lukion psykologiasta (tms.) jotakin
behaviorismista, ehkäpä sen, mikä oli behaviorismin idea oppimista selittävänä ajattelutapana.
Aivan: käyttäytymistä
muovataan siinä siis porkkanan ja kepin avulla. Näitä juttujahan tutkittiin myös
eläinkokeilla melko lailla sata vuotta sitten. Alkuun opetus tuntui järkeen käyvältä - näinhän se menee.
Jossain vaiheessa (so. jokunen
vuosikymmen sitten) myös peruskoulussa hoksittiin, että kaikenlainen behaviorismi
on niin pahasta. Se oli niiin vanhanaikaista, takapajuista.
Sisäinen ja ulkoinen motivaatio
Moiseen
takinkääntöön oli moniakin syitä, mutta yksi niistä oli motivaatio – oppimista yllä
pitävä voima.
Nähkääs,
behavioristeilla kun oli sellainen näkemys, että oppiminen rakentuu ulkoisten
palkkioiden varaan (vrt. koiran opetus herkkupaloilla).
Uudet oppimisen tuulet (humanistinen psykologia, konstruktivismi jne.) käänsivät ajatukset sisäisen motivaatioon.
Eihän
nyt ulkoinen motivaatio toimi, ei sellainen kestä. Emmehän voi ajatella, että
ihminen olisi vain tahdoton sätkynukke.
Miksi kaivelin nämä vanhat asiat
esille?
Kas,
tässä päivänä muutamana istuskelimme työkavereitten kanssa lounasruokalassa.
Siinä
pureskelun lomassa keskustelu kosketti laajasti kaarrellen koulutusta, digitalisaatiota
ja lopulta myös ”hyviä oppimispelejä”.
Todettiin, että kyllä yksi hyvän pelin vaatimus ihan ilmeisesti on juuri koukuttavuus, eli se, että se voi saada sopivasti pelaajan lumoihinsa.
Tässä yhteydessä joku muisteli yhtä viime kesän hittiä (joka muuten
meni jo!) Pokémon GO:ta. Sehän oli esimerkki pelistä, joka houkutti, koukutti
ja – kuten sen totesimme – myös myi.
Mitä muuta ”uusi level” on kuin
behaviosrismia?!
Myös oppimispelien kehittelijät ovat todenneet: jotta lapsi tai nuori
saataisiin näkemään vaivaa (oppimis)pelin äärellä, hänelle on tarjottava
sopivien ”palkkioiden” avulla viihtymään ja jatkamaan.
Ja näinhän on tehty. Palkkiot on rakennettu peleihin siten, että
pelaajalla on mahdollisuus saavuttaa pelissään uusia tasoja, ehkäpä leveleitä,
joille vielä kukaan lähipiiristä ei ole edennyt.
Sitten joku hokasi: ”Mutta, mutta.
Jos näin on, eikö pelien taustalla juuri silloin olekin täysin behavioristinen
ajatus ihmisestä palkkioita kuolaavana otuksena?!”
Siltähän se todella vaikuttaa. Olemmeko ymmärtäneet kaiken väärin, vai
eikö behaviorismi olekaan pelkästään dinosaurusten juttu?
Ehkä sillä on vissimpi rooli oppimisessa kuin olimme ajatelleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti