Sattui mennä viikolla silmiin YLE:n juttu, jossa haastateltavana oli
lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.
Toimittajan kysyessä Sinkkoselta tämän
hetken kasvatushuolia, näyttivät erityisesti lasten digilaitteiden käyttötavat nousevan
listan kärkipäähän.
Sinkkonen on huolissaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pikkupoikien
väkivaltapelien pelaamisesta on hänen mukaansa tullut aivan liian monessa
kodissa arkipäiväinen ja hyväksytty asia.
Toisekseen, psykiatri oli huolissaan
myös nuorten poikien suhteesta nettipornoon.
Kuulemma
jopa 11 - 12 -vuotiaat pojat saattavat
käyttää vapaa-aikaansa menemällä puhelimillaan pornosivustoille. Tässä asiassa
vanhemmat tuntuvat olevan ”tosi pihalla”, murehtii Sinkkonen.
Kun joku opettaja oli sitten kertonut
4-luokkalaisten vanhemmille lasten vierailuista (välitunnilla) nettipornosivustoilla,
nämä eivät uskoneet opettajaa.
Muistan, kuinka tämä sama asia nousi
esille hieman toisessa valossa jo vuosikymmenen alussa.
Tuolloin muuan eurooppalainen tutkimus
oli paljastanut, että nimenomaan suomalaisten kotien suhde lasten ja nuorten
median käyttöön oli suorastaan ”yltiösuvaitsevaista”.
Kyllähän tämä tiedossa on
Jo tuolloin
todettiin, että monet alaikäiset joutuvat ikään kuin ”puolivahingossa” näkemään
netissä sopimatonta materiaalia, kuten väkivaltaa, sotakuvia tai pornoa.
Ongelmaa
pohdittaessa jouduttiin myöntämään, että meillä Suomessa ”yksin kasvamisen
kulttuuri” on vielä voimakkaampi kuin muissa Pohjoismaissa.
Erityisesti
kasvatuksemme eroaa tässä suhteessa kasvatuksesta Manner-Euroopassa.
Esimerkiksi
Iso-Britanniassa ei voisi kuvitellakaan, että ekaluokkalainen tulee yksin
kotiinsa koulupäivän jälkeen viettäen siellä 2-4 tuntia odotellen vanhempaansa.
Jostain
syystä meillä arvostetaan tällaista itsenäistymistä. Meidän ekaluokkalainen Verneri
kun on – nähkääs – ”niin omatoiminen”.
Yhteinen aika - kuin rahaa pankkiin
Mutta
kun ei se tasapainoinen kasvu näin menekään. Lapset ja varhaisnuoret kaipaavat aikuista
rinnalleen useammin ja enemmän kuin arvaammekaan.
Tiedän.
Olemme joutuneet järjestämään vanhemmuutemme näin ikään kuin olosuhteiden pakosta.
Työpäivämme
ja -matkamme ovat pitkiä. Iltapäiväkerhoja ei aina ole. Ja jotenkin nämä
muutamat iltapäivän tunnit pitäisi vain viettää.
Se
olisi jo pitkä harppaus eteenpäin, että myöntäisimme tämän yksinolon ongelman.
Alkaisimme etsiä aktiivisesti keinoja perheen yhdessä vietettävän ajan
lisäämiseksi.
Monet tutkimukset ovat osoittaneet: kun ”aitoa” yhdessäoloa lisätään,
monet ongelmat alkavat purkautua – kuin itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti