Onko mediasuhteessamme ongelma?

Sattui mennä viikolla silmiin YLE:n juttu, jossa haastateltavana oli lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Toimittajan kysyessä Sinkkoselta tämän hetken kasvatushuolia, näyttivät erityisesti lasten digilaitteiden käyttötavat nousevan listan kärkipäähän.

Sinkkonen on huolissaan kahdesta asiasta. Ensinnäkin, pikkupoikien väkivaltapelien pelaamisesta on hänen mukaansa tullut aivan liian monessa kodissa arkipäiväinen ja hyväksytty asia.

Toisekseen, psykiatri oli huolissaan myös nuorten poikien suhteesta nettipornoon.

Kuulemma 

jopa 11 - 12 -vuotiaat pojat saattavat käyttää vapaa-aikaansa menemällä puhelimillaan pornosivustoille. Tässä asiassa vanhemmat tuntuvat olevan ”tosi pihalla”, murehtii Sinkkonen.

Kun joku opettaja oli sitten kertonut 4-luokkalaisten vanhemmille lasten vierailuista (välitunnilla) nettipornosivustoilla, nämä eivät uskoneet opettajaa.

Muistan, kuinka tämä sama asia nousi esille hieman toisessa valossa jo vuosikymmenen alussa.

Tuolloin muuan eurooppalainen tutkimus oli paljastanut, että nimenomaan suomalaisten kotien suhde lasten ja nuorten median käyttöön oli suorastaan ”yltiösuvaitsevaista”.

Kyllähän tämä tiedossa on

Jo tuolloin todettiin, että monet alaikäiset joutuvat ikään kuin ”puolivahingossa” näkemään netissä sopimatonta materiaalia, kuten väkivaltaa, sotakuvia tai pornoa.

Ongelmaa pohdittaessa jouduttiin myöntämään, että meillä Suomessa ”yksin kasvamisen kulttuuri” on vielä voimakkaampi kuin muissa Pohjoismaissa.

Erityisesti kasvatuksemme eroaa tässä suhteessa kasvatuksesta Manner-Euroopassa.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ei voisi kuvitellakaan, että ekaluokkalainen tulee yksin kotiinsa koulupäivän jälkeen viettäen siellä 2-4 tuntia odotellen vanhempaansa.

Jostain syystä meillä arvostetaan tällaista itsenäistymistä. Meidän ekaluokkalainen Verneri kun on – nähkääs – ”niin omatoiminen”.

Yhteinen aika - kuin rahaa pankkiin

Mutta kun ei se tasapainoinen kasvu näin menekään. Lapset ja varhaisnuoret kaipaavat aikuista rinnalleen useammin ja enemmän kuin arvaammekaan.

Tiedän. Olemme joutuneet järjestämään vanhemmuutemme näin ikään kuin olosuhteiden pakosta.

Työpäivämme ja -matkamme ovat pitkiä. Iltapäiväkerhoja ei aina ole. Ja jotenkin nämä muutamat iltapäivän tunnit pitäisi vain viettää.

Se olisi jo pitkä harppaus eteenpäin, että myöntäisimme tämän yksinolon ongelman. Alkaisimme etsiä aktiivisesti keinoja perheen yhdessä vietettävän ajan lisäämiseksi.

Monet tutkimukset ovat osoittaneet: kun ”aitoa” yhdessäoloa lisätään, monet ongelmat alkavat purkautua – kuin itsestään.

Niin, ja ehkä niitä ei aina edes synny.