Nuorissa on tulevaisuus – Nuorisobarometri 2016

Tiesittekö, että meillä tehdään vuosittain ns. nuorisobarometri. Näitä mittauksia on tehty jo vuodesta 1994 lähtien ja ne ovat aina kohdistuneet 15–29-vuotiaiden Suomessa asuvien nuorten arvoihin ja asenteisiin.

Joka vuosi valitaan myös jokin erillisaihe. Vuoden 2016 teemana oli tulevaisuus. Vastaajina tämänkertaisessa barometrissa oli noin 1900 nuorta. Heitä haastateltiin puhelimitse.

Jo totutusti selvitettiin myös nuorten omaan elämään liittyviä tavoitteita. Toivelistan kärkipäässä olivat ”hyvät ihmissuhteet” ja ”työ”. Tästä on merkkejä myös aiemmilta vuosilta.

Laskussa ovat sen sijaan sellaiset toiveet, kuten omistusasunto, auto, oma perhe ja lapset sekä pysyvä työsuhde. Huomatkaa: työtä toivotaan, mutta enää sen ei tarvitse olla pysyvä työ.

Ehkä nuoret ovat realisteja

Kuka oikeasti uskoo enää pysyvään työhön? Tai, ehkä sitä ei edes haluta.

Maamme tulevaisuudennäkymiin liittyen nuoret toivoivat erityisesti turvallisuutta ja yhdenvertaisuutta, mutta myös ympäristön tilan parantumista ja hyvinvointivaltion säilymistä.

Sen sijaan luottamus juuri näihin tulevaisuudennäkymiin oli selvästi heikommalla tasolla.

Kiintoisaa oli se, että nuoret eivät toivo teknologian roolin vahvistuvan ihmisten elämässä, vaikka he pitävätkin tämän suuntaista kehitystä varsin todennäköisenä.

Pieni ristiriita

Nimittäin, nuoret suhtautuvat jopa vastahankaisesti siihen lähes vääjäämättömään teknologiseen kehitykseen, jonka haltuunotossa he itse ovat jatkuvasti eturintamassa.

Suhtautuminen maahanmuuttajiin on nuorten keskuudessa aiempaa myönteisempää, ja entistä useammalla nuorella tuntuu olevan myös maahanmuuttajataustaisia ystäviä.

Ilahduttavaa on, että suorastaan rasistiset ajatukset ovat nuorten keskuudessa harvinaisia. Pieni ristiriita on tämä: samaan aikaan entistä harvempi nuori haluaisi Suomeen nykyistä enemmän ulkomaalaisia!

Yksi tuoreimman nuorisobarometrin keskeisistä havainnoista liittyi nuorten kyynisyyden ja epäluottamuksen nopeaan lisääntymiseen.

Nuorten luottamus niin Suomeen kuin toisiin ihmisiinkin on rapistunut vauhdilla ja aivan erityisen jyrkkää pudotus on ollut tutkimukseen vastanneiden poikien kohdalla.

Lähellä olevaan suhtaudutaan luottavaisesti

Suunta on myös tämä: mitä kauemmaksi itsestä mennään, sitä epävarmemmaksi tulevaisuus koetaan.

Eli, omaan tulevaisuuteensa suhtautuu optimistisesti 83 prosenttia nuorista, mutta Suomen tulevaisuuden näkee valoisana vain 55 prosenttia ja maailman tulevaisuuden 25 prosenttia. Mitä siitä sanotte?

Suuri osa nuorista suhtautuu varsin epäilevästi jatkuvan talouskasvun ajatukseen. Selvä enemmistö nuorista on sitä mieltä, että jatkuva kasvu on suorastaan mahdotonta maapallon rajallisuuden vuoksi.

Positiivista on, että nuorissa on silti myös toiveikkuutta.  Noin puolet nuorista uskoo ympäristöongelmiin löytyvän maailmanlaajuisesti kestäviä ratkaisuja.

Tämmöistä siis kertoi Nuorisobarometri 2016. Panee mietteliääksi. Osa tämänkertaisista tuloksista oli odotettuja, mutta ei kaikki. Aina sitä jotakin oppii.

Tiedättekö yhtään, mihin olemme menossa?

Aivan, otsake on epäinformatiivinen ja kysymyskin kovin retorinen. En tiedä, mutta haluan uskoa hyvään.

Tulin kirjoittaneeksi sen luettuani jostakin aviisista jutun vaippaikäisistä, jotka eivät kuulemma enää selviä pottareissuistaan ilman padia.

Jutun myötä juonnuin – taas kerran - miettimään suhdettamme näihin arjen härpäkkeisiin.

Vaikeaksi suhteemme digitaalisuuteen ja vaikkapa someen tekee se, ettei muutos ole ollut vain huonoon suuntaan. On nimittäin lukuisia hyviä asioita, joita digitaalisuudesta on seurannut.

Eihän yhteiskuntaa oikeastaan voisi ajatella ilman sitä.

Yksi melko harvoin esille tuotu digitaalisuuteen liitettävä asia on uudenlainen demokraattisuus. Nyt nimittäin kaikkien ääni tulee paljon tasapuolisemmin kuuluville.

Tarkoitan sitä, että eihän esimerkiksi verkko tivaa, kuka se sinä siellä olet, joka tällä kertaa olet äänessä.

Ennen oli toisin. Ääneensä kuuluville saivat vain ne harvat, joilla oli kykyä ja mahdollisuuksia, asema ja valtaa.

Nyt melkeinpä mille tahansa saitille voi kirjoittautua kuka tahansa. Keskusteluun voi osallistua tasaveroisesti kuka tahansa.

Toki sekin on tullut huomattua: monet ovat, toden totta, myös näitä oikeuksiaan käyttäneet ja nimimerkin takaa huudelleet asioita, joita ovat sitten tulleet katuneeksi.

No, tuon pottajutun lisäksi 

on toinenkin syy, miksi aloin juuri nyt näitä pohtia.

Kas, juuri tällä viikolla viimeisetkin koulut ovat käynnistäneet lukuvuotensa.

Digiloikkaa pidennetään. Uusia läppäreitä asennellaan luokkiin, vanhentuneita pöytäkoneita kannetaan ulos ja yhä notkeampia tabletteja sovitellaan lapsukaisten käsiin.

Tämähän se on tätä päivää, eikä asiaa oikein voi toisinkaan ajatella! Totta.

Mutta kun. Mutta kun erehdyin tuossa tekemään myös ynnälaskua.

Jos lapset ja nuoret käyttävät jo entuudestaan yli kolme ja puoli tuntia päivässä näitä ”perinteisiä” välineitä, kuten televisio ja tietokone – Tilastokeskuksen mukaan näin kuulemma on.

Hurja ynnälasku

Kun tähän lisätään puhelimen käyttö, niin ynnälaskun lopputulos on melkoisen hurja.

Ellen ihan väärässä ole esimerkiksi varhaisteinimme ovat puhelimensa ääressä suurin piirtein koko valveillaoloaikansa.

Kuulemma jopa älypuhelimen aikuiskäyttäjä katsoo 150 kertaa puhelimeensa päivässä. Joku voisi lohkaista tähän, että teinin kohdalla se on yksi piiitkä viipyilevä katse.

Nimittäin koko valveillaoloajan kestävä katse.

Keskustelua arjen rytmistä tarvitaan

Jopa 75 prosenttia iPhonea käyttävistä opiskelijoista on tunnustanut nukkuvansa puhelin sängyssään.

Jaa’a. Eiköhän me vanhemmat jälleen kerran aloiteta kouluvuosi järjestämällä pieni valoisan positiivinen keskusteluhetki arjen rytmeistä.

Siihen voisi kuulua alaotsikot puhelimen käytöstä, riittävästä liikunnasta ja hyvästä levosta.

Muutamia tiukkoja perussääntöjäkin voitaisiin ihan vain mallin vuoksi kerrata.

Kuten se, että puhelinta ei meillä tuoda ruokapöytään, eikä sitä kelpuuteta unikaveriksi sänkyyn.

Kun hoitajat uupuvat

Keskikesällä sattui ihan hakematta silmiini useampiakin uutisia, jotka liittyivät terveydenhuollon henkilöstön lisääntyviin työpaineisiin ja puutteellisiksi koettuihin henkilöresursseihin.

Viime viikolla uutisoitiin jälleen ruuhkista Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Ruuhkien väitettiin johtavan jopa potilasturvallisuuden vaarantamiseen.

Toisaalta, tuo Savossa uutisoitu tilanne tuntuu olevan tällä hetkellä tuttu muuallakin maassa.

Sairaaloiden henkilöstön ja johdon välisiä erimielisyyksiä näyttää syntyvän siellä sun täällä.

Kuopion tilanne oli kuitenkin siinä suhteessa poikkeus, että siellä asiasta kanneltiin jo viranomaisellekin. Mitta oli tullut täyteen.

Nimittäin, jo tätä ennen KYS:n päivystyspoliklinikan hoitohenkilöstö oli kirjelmöinyt ongelmista sairaalan johdolle vaatien lisää työntekijöitä. Se ei ollut auttanut.

Kesäkuun alussa uutisoitiin Päijät-Hämeestä. Siellä vastikään tehtäväänsä nimetty hyvinvointiyhtymän toimialajohtaja oli nostanut kytkintä jo puolen vuoden pestin jälkeen.

Eronnutta johtajaa olivat alkaneet häiritä - kuinka ollakaan - henkilöstön lisääntyneet sairauspoissaolot.

Eikä tuntuma ollut ilmeisen väärä. Hoitohenkilökunnan kuormittuneisuus on näkynyt jo jonkin aikaa valtakunnallisissa tilastoissakin.

Työterveyslaitoksen seurannan mukaan hoidon ammattilaisista eniten vuonna 2016 sairastivat sairaanhoitajat (20 päivää), lähihoitajat (26 päivää) ja kodinhoitajat (31 päivää).

Kaikkien yllä kuvattujen ammattiryhmien kohdalla sairauspoissaolopäivien määrät ovat selvästi suurempia kuin kuntatyöntekijöillä keskimäärin.

Monikaan meistä ei usko, että syynä on näihin ammatteihin pesiytynyt laiskuus. Ehei, kyllä hoitajat ovat meillä olleet aina hyvin velvollisuudentuntoisia ihmisiä.

Syynä ovat kasvaneet työpaineet. Uupumushan siinä tulee, kun työ kasvaa röykkiöiksi silmien edessä ja kiire sen kuin lisääntyy.

Joskus aiemmin kirjoitin postauksen siitä, miksi nuoret sairaanhoitajat vaihtavat alaa jo muutaman työssäolovuoden jälkeen. Ehkäpä tässä on yksi selitys siihenkin.

Näitä kun pohtii, alkaa tahtomattakin siirtyä ajatus tilanteeseen, jossa itse tai joku läheisistä on hakemassa pikaista apua julkisen terveydenhuollon piiristä.

Ammattitaitoa, empatiaa ja ymmärrystä kyllä on, mutta entäpä, jos se ei juuri siinä tilanteessa enää piisaakaan? Pitäisi myös olla ehtiviä ja tekeviä käsiä.