tiistai 8. elokuuta 2017

Kun hoitajat uupuvat

Keskikesällä sattui ihan hakematta silmiini useampiakin uutisia, jotka liittyivät terveydenhuollon henkilöstön lisääntyviin työpaineisiin ja puutteellisiksi koettuihin henkilöresursseihin.

Viime viikolla uutisoitiin jälleen ruuhkista Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksessä. Ruuhkien väitettiin johtavan jopa potilasturvallisuuden vaarantamiseen.


Toisaalta, tuo Savossa uutisoitu tilanne tuntuu olevan tällä hetkellä tuttu muuallakin maassa.

Sairaaloiden henkilöstön ja johdon välisiä erimielisyyksiä näyttää syntyvän siellä sun täällä.

Kuopion tilanne oli kuitenkin siinä suhteessa poikkeus, että siellä asiasta kanneltiin jo viranomaisellekin. Mitta oli tullut täyteen.


Nimittäin, jo tätä ennen KYS:n päivystyspoliklinikan hoitohenkilöstö oli kirjelmöinyt ongelmista sairaalan johdolle vaatien lisää työntekijöitä. Se ei ollut auttanut.

Kesäkuun alussa uutisoitiin Päijät-Hämeestä. Siellä vastikään tehtäväänsä nimetty hyvinvointiyhtymän toimialajohtaja oli nostanut kytkintä jo puolen vuoden pestin jälkeen.

Eronnutta johtajaa olivat alkaneet häiritä - kuinka ollakaan - henkilöstön lisääntyneet sairauspoissaolot.

Eikä tuntuma ollut ilmeisen väärä. Hoitohenkilökunnan kuormittuneisuus on näkynyt jo jonkin aikaa valtakunnallisissa tilastoissakin.


Työterveyslaitoksen seurannan mukaan hoidon ammattilaisista eniten vuonna 2016 sairastivat sairaanhoitajat (20 päivää), lähihoitajat (26 päivää) ja kodinhoitajat (31 päivää).

Kaikkien yllä kuvattujen ammattiryhmien kohdalla sairauspoissaolopäivien määrät ovat selvästi suurempia kuin kuntatyöntekijöillä keskimäärin.

Monikaan meistä ei usko, että syynä on näihin ammatteihin pesiytynyt laiskuus. Ehei, kyllä hoitajat ovat meillä olleet aina hyvin velvollisuudentuntoisia ihmisiä.

Syynä ovat kasvaneet työpaineet. Uupumushan siinä tulee, kun työ kasvaa röykkiöiksi silmien edessä ja kiire sen kuin lisääntyy.


Joskus aiemmin kirjoitin postauksen siitä, miksi nuoret sairaanhoitajat vaihtavat alaa jo muutaman työssäolovuoden jälkeen. Ehkäpä tässä on yksi selitys siihenkin.

Näitä kun pohtii, alkaa tahtomattakin siirtyä ajatus tilanteeseen, jossa itse tai joku läheisistä on hakemassa pikaista apua julkisen terveydenhuollon piiristä.


Ammattitaitoa, empatiaa ja ymmärrystä kyllä on, mutta entäpä, jos se ei juuri siinä tilanteessa enää piisaakaan? Pitäisi myös olla ehtiviä ja tekeviä käsiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti