tiistai 24. lokakuuta 2017

Ammatillisen koulutuksen sääs… reformi

Minulla on tapana kuunnella työmatkalla hyviä radio-ohjelmia, netistä ladattavia podcasteja.

Tänään kuuntelin Sari Valton ohjelmaa ammatillisen koulutuksen uudistuksesta. Ohjelma oli sen verran puhutteleva, että se kyllä jätti minut joksikin aikaa mietteisiin.

Jäin pohtimaan mm. sitä, mihin kaikkeen säästöt ovat meidät ajaneetkaan. Tulkoon tarkennettua, että juuri ammatillisesta koulutuksesta on säästetty kuluvan vuoden budjetissa 190 miljoonaa. 


Ymmärrän kyllä, että säästää pitää, mutta jos näinkin mittavalle leikkaukselle annetaan vielä nimeksi 'reformi', niin kyllähän se ajatteluttaa.

Ei leikkauksia myöskään voi tehdä perustelluksi vain sillä, että toistetaan tunteettoman koneen lailla ohjelmallista jargonia ”reformin käänteentekevyydestä”, digiloikasta, vaihtoehtoisista opiskelumuodoista, moniammatillisesta yhteistyöstä tms.

Minun älliini mahtuisi paremmin se, että jos toteutetaan reformi, siihen tarjottaisiin porkkanaksi resurssi - ainakin alkuun. Mutta toisaalta, nämä säästöt ovat linjassa muiden koulutusleikkausten kanssa.

Tulkoon sanottua, 

ettei ammatillisen koulutuksen tilanne ole minulle ihan outo. Vuosien varrella minulle on syntynyt tunne, että siellä on ollut jo entuudestaan aikamoinen resurssipula.

Henkilöstöä on jouduttu vähentämään jo usean vuoden ajan. Tämä on jo - valitettavasti - näkynyt opetuksen ja ohjauksen laadussa.


Käytännössä opiskelijat eivät ole aina saaneet riittävästi opettajan ohjaamaa opetusta. Eikä siitä pidä oppilaitoksia syyllistää. Niissä on tehty, mitä niillä rahkeilla on voitu tehdä.

Nyt kuulen napakan välihuomautuksen: "Luuletko sinä Juha T, että opetuksen pitää aina olla lähiopetusta siellä perinteisessä opetustilassa? Onhan nykyisin muitakin vaihtoehtoja!"

En tietenkään

Mutta sanokaapa, miten eläimiä hoidetaan, saumoja hitsataan, sähköjä ja vesijohtoja kytketään, autoja huolletaan ja asiakkaita palvellaan ”vaihtoehtoisesti” – saati digitaalisesti?

Paljonhan (vaikkapa) erilaisilla simulaattoreilla saadaan aikaan ja jopa tehokkaasti, mutta kyllä edelleen on hyvin paljon taitoja, joita opitaan vain todellisessa tilanteessa.

Esimerkiksi meillä Suomessa työelämän investoinnit ovat olleet viime vuosina sitä luokkaa (lue: yllättävän vähäisiä), että perinteisiä toimintamalleja tarvitaan yhä vielä.


Joo'o, automatisaatio ja robotisaatio tulevat kyllä, mutta yhä vieläkin ammatillisen koulutuksen keskeinen osa on varsin praktisten taitojen oppimista.

Näitä voidaan oppia sekä koululla että työelämässä, hyvin ohjattuna.

Eikä siinä kaikki.

Kun myös opiskelijoiden tukipalvelut on viety minimiin, on jossakin kuulemma päästy jopa siihen kummalliseen tilanteeseen, että ammatilliset opettajat ovat päätyneet oman opetustoimiensa ohessa (!) myös opinto-ohjaajiksi, erityisopettajiksi, kuraattoreiksi ja jopa psykologeiksi.

No, tämä ei varmaankaan ole aivan yleinen ongelma. En ainakaan usko.

Silti on muistettava, 

että ammatillisen koulutuksen opetusryhmissä on paljon myös erityistä tukea tarvitsevia opiskelijoita.

Myöskään puhe osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamisesta, yksilöllisistä koulutuspoluista yms. ei vaikuta tässä tilanteessa realismilta, sillä äärimmäisen harvalla ammatilliseen koulutukseen tulevalla nuorella – anteeksi nyt vain - on jotakin ”tunnistettavaa”.


Eikä ole osaamista (kaikista hyvistä ponnisteluista huolimatta) aina tarpeeksi edes koulutuksen päätteeksi,.. mutta kun todistuksiakin olisi annettava.

Jonkinlainen pakkosaumahan tämä on, sillä toimintaa ohjaa kaikilla kouluasteillamme (myös) tutkintojen määrä.

Voi olla, että olen huolestunut suotta. Että laatua syntyy silti ja että opettajat jaksavat yhä edelleen - tämänkin työtaakan alla.

Voimia kaikille siellä ammatilisen koulutuksen kentällä! Teette äärimmäisen tärkeää työtä.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Mitä maksaisit menestyksestä?

Elokuussa 2017 julkistettiin tutkimus, jonka mukaan yli kolmasosa vuoden 2011 Daegun MM-kisojen urheilijoista oli käyttänyt jossakin uransa vaiheessa kiellettyjä aineita.

Tutkimukseen haastateltiin 2 167 urheilijaa, jotka vastasivat kyselyyn nimettöminä. 


Kuitenkin: Vain 0,5 prosenttia kaikista Daegussa tehdyistä dopingtesteistä oli positiivisia.

Eikä siinä kaikki. Kaikkiaan toista sataa Pekingin 2008 ja Lontoon 2012 olympialaisissa kisannutta urheilijaa on jäänyt kiinni kielletyistä aineista.

Mistä tämä kertoo?

Ainakin siitä, että ihminen näyttää – toden totta - janoavan menestystä. Joskus olen itsekin mietiskellyt tätä joidenkin ihmisten hinkua päästä kuuluisaksi, hinnalla millä hyvänsä.

Enkä toki vain minä. Niin sanottu Goldmanin dilemma on ongelma, jonka lääkäri Robert Goldman esitti 1980-luvulla huippu-urheilijoille.


Se kuului näin: kuvitellaan, että sinulla olisi käytössäsi niin maaginen aine, että jos otat sitä kerran, voittaisit joka ainoan kisan aina olympiatasolle saakka seuraavien viiden vuoden ajan.

Aineella olisi tosin yksi pieni haitta: kaiken tämän menestyksen jälkeen se tappaisi sinut tasan viiden vuoden kuluttua sen nauttimisesta. Kysymys kuuluu: ottaisitko silti tuota ainetta?

Ja nyt yllätykseen

Tutkimuksen mukaan yli puolet huippu-urheilijoista vastasi myöntävästi. Vaikka he tietäisivät varmasti kuolevansa viiden vuoden kuluttua, he silti ottaisivat käyttöönsä noin mahtavan aineen.


Toinen yllätys: kun muille ihmisille esitettiin sama kysymys, vain kaksi 250:sta vastasi myöntävästi.

Tiedän, sittemmin on tehty vastaavia tutkimuksia, joissa on saatu alhaisempia lukumääriä kuin Goldmanin alkuperäisessä tutkimuksessa.

Kuitenkin

Goldmanin dilemman mukaan on varovaisesti päätelty, että maailman huipulla olevat urheilijat eivät ole aivan ketä tahansa, kuten vaikkapa sinä tai minä.


Ehkä heillä on jo saavutetun menestyksen kautta ikään kuin päähänpinttymäisempi halu saavuttaa mainetta hinnalla millä hyvänsä.

Itse uskon, että on tätä tämmöistä halua toki muillakin elämänaloilla.

Eihän tarvitse kuin hetken silmäillä Guinnessin ennätyksen kirjaa, niin siitä kyllä vakuuttuu.


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Netissä Brianiakin ymmärtää joku

Toisinaan sitä tulee pohtineeksi, mitä kaikkea internet on tehnyt meille? Aivan. Kysymys on valtava, mutta rajataan sitä koskemaan vaikkapa vain samoista aiheista kiinnostuneiden ihmisten verkostoja.

Otetaan kouluun ja oppimiseen liittyvä kuvitteellinen esimerkki.


Meillä on Jesse (13 v), joka on kiinnostunut hyvin, hyvin kapea-alaisesta aiheesta. Tällaisiahan opettajatkin joskus luokissaan tapaavat (”Se seiskaluokan Jesse tietää älyttömästi pöllöistä!”).

Okei, ”pöllöt” kiinnostuksen kohteena ei ole vielä kovin harvinainen kiinnostuksen kohde, mutta kavennetaan vielä. Otetaan aiheeksi ”musta surma”.

Netin hyödyt

Kas, nyt voimme olla kohtuullisen varmoja, että Jesse ei olisi löytänyt vaikkapa vuonna 1992 kotikaupungistaan (ei ehkä edes Suomesta) ketään muuta, jota juuri noin rajattu aihe olisi kiinnostanut.

Mutta nyt, vuonna 2017 hän löytää muitakin kiinnostuneita, takuusti. Ellei hän löydä sellaista friikkiä omasta kotimaastaan, hän löytää sellaisen verkkojen verkosta, internetistä.

Tässä on yksi internetin ehdottomista hyödyistä.


Ei liene sellaista aihetta, ettetkö voisi bongata jostakin päin maailmaa ainakin muutamia, joiden kanssa voisi vaihtaa ajatuksia joutumatta lähtemään liikkeelle ihan aakkosista.

Toisaalta, tämä on myös pelottavaa, koska kiinnostuksen kohteet ja ”jämpit” eivät ole aina toivottavia. Mutta ei oteta sitä mahdollisuutta käsittelyyn tässä postauksessa. Eihän.

Brian avautuu

Miksi aloin miettiä moista? Kas, muistuipa mieleeni aika, jolloin kirjoittelin kirjaani Luova prosessi tieteessä (2012). Teoksesta muuten on olemassa myös suppeampi englanninkielinen e-kirja (2013).

No, tätä kirjaa varten keräsin aineistoa tieteen nobelisteilta. Elettiin 1990-luvun puoliväliä, eli aikaa, jolloin osalla meistä oli netti (ja sähköposti) aktiivisessa käytössä, osalla ei vielä ollut.

Yksi minulle kirjoittaneista tutkijoista oli vuoden 1973 fysiikan nobelisti Brian D. Josephson.


Josephson oli jo tuolloin oma tieteenalansa nörtti, äärimmäisen kapea-alaisesti suuntautunut tutkija ja ehkä myös nero. Hän nimittäin oli onnistunut tekemään merkittäviä löydöksiä jo parikymppisenä.

Josephsonin tilityksestä sain sen käsityksen, että mies oli myös äärimmäisen yksinäinen - yhteisiä kiinnostuksen aiheita lähipiirin kesken ei näet juuri ollut.

Aina on joku, joka ymmärtää

Kotimaassakaan juuri kukaan ei ymmärtänyt höykäsen pöläystä siitä, mitä alituiseen poissaolevalta vaikuttanut Brian puuhaili.

Mutta, sitten tuli siis internet ja sen tarjoamat rajattomat mahdollisuudet. Vuonna 1995 Brian oli jo sähköisesti ”verkostoitunut”. Näin hän kirjoitti:

”Vuorovaikutukseni tapahtuu pääasiassa sähköpostin välityksellä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samantapaisia ajatuksia. Eikä sellaisia ole maailmassa muutamaa enempää.”


Tätä mahdollisuutta tarkoitin mustaan surmaan hurahtaneen Jessen kohdalla. Kuten tietysti kenen tahansa sellaisen kohdalla, jota ”kukaan ei oikein ymmärrä”.

Homma toimii ihanteellisimmillaan näin. Verkottuneet ihmiset on helppo tavoittaa, mutta… entäpä ne, joita verkko ei koskaan tavoita? Heitäkin on.

Käsitellään sitä toisella kertaa.