torstai 11. lokakuuta 2018

Onko kaikki tieteessäkään sitä, miltä se näyttää?


Mika Waltarin Mikael Hakimissa päähenkilö Mikael (vielä Karvajalka -nimisenä) opiskelee muutaman vuoden Pariisin yliopistossa.

Mikaelin opinhalu on kova ja tieto myös tarttuu häneen. Varsinkin kielet tuntuvat olevan nuorelle miehelle helppoja.

Jossain vaiheessa Mikaelin mieleen hiipii kuitenkin epäilys.

Ehkä tässä kaikella itsensä kiusaamisella ja pänttäämisellä ei kuitenkaan saada aikaan sitä, mitä hän alun pitäen oli hakemassa.

             Patrick Tomasso

Vähitellen hän alkaa menettää uskoaan ”rikkiviisasteluun”, jota yliopistossa hänen mukaansa harrastettiin:

”Olin jo jonkin verran kyllästynyt pohtimaan latinan sanojen taivutusmuotoja ja etsimään vanhoista kirjoista todistuksia, jotka yliopistossa painoivat enemmän kuin ihmisen omien terveiden silmien ja järjen todistukset.

Olin nähnyt jo liian paljon voidakseni epäilemättä ja sokeasti ammentaa oppineen tiedon ummehtuneista kaivoista kuten nuoruuteni päivinä, ja mieleni oli vallannut ilkeä epäilys, että kulutin aikaani hukkaan ja sain väärää rahaa oikean asemasta.”

Vainko Mikael epäilee

Tiedän, että yliopiston edustajana tartun nyt herkkään kohtaan, mutta kieltämättä, tämä ajatus on minullekin joskus, kuin ohi kiitäen, noussut mieleen.

Toisin sanoen: onko kaikki se oppineen näköisillä sanoilla saivartelu ja käsitteellinen kiemurtelu sittenkään osoitus asioiden syvästä ymmärryksestä?

             Aman Bhargava

Onko se viisautta ja johtaako se siihen, mitä me kaikki täällä olevat alun pitäen olemme olleet tavoittelemassa - me opettajina ja meidän opiskelijamme koulutettavina?

No. Itse asiassa se ei ollut vain Mikael Hakim, joka ajatukseni tähän johti.

Oikeammin kimmokkeen tähän postaukseen antoi ”testi”, jonka muutamat tutkijat tulivat tehneeksi ikään kuin koetellakseen ”järjestelmän rationaalisuutta”.

Mitä he siis tekivät

Kas, nämä kolme tutkijaa kirjoittivat kaikkiaan 20 tieteellistä artikkelia, jotka sisälsivät mielenkiintoisia, jopa voimakkaita ajatuksia.

Joka ainoa näistä artikkeleista näytti kyllä tieteeltä, mutta tosiasiassa ne olivat alusta lukien täyttä soopaa.

             Daria Nepriakhina

Jutut kirjoitettuaan tutkijat Helen PluckroseJames A. Lindsay ja Peter Boghossian lähettivät ne tarjolle lähinnä feministiseen tutkimukseen keskittyneisiin tieteellisiin aikakauslehtiin.

Sitten odotettiin ja katsottiin, miten käy.

Periaatteessa yhdenkään artikkeleista ei olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä (tietenkään!), mutta kuinka kävikään.

Upea artikkeli

Hämmentävintä oli se, että kahdestakymmenestä hölynpölyjutusta seitsemän päätyi julkaistavaksi asti, osa jopa julkaisuissa, joita pidetään varsin kovatasoisina alallaan!

Esimerkiksi allaan arvostettu Gender, Place and Culture, nosti ”koirien raiskauskulttuuria” käsittelevän artikkelin yhdeksi 25-vuotisjuhlanumeroidensa pääartikkeleista.

             Davide Cantelli

Vertaisarvioinnin mukaan se oli ”upea artikkeli”. Huh.

Kirjoittajat itse toteavat, että jotakin on ehkä menossa pieleen yliopistoissa – varsinkin joillakin tutkimusaloilla.

Tästä voisimme jatkaa pitkäänkin, mutta totean vain kuten Mikael Hakim: näemmä muutamat muutkin ovat epäilleet saaneensa väärää rahaa oikean asemasta.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Lue lapsellesi!

Kun olin pieni, enkä osannut lukea, isä luki minulle. Kun pyysin isää lukemaan, en muista koskaan, että isä olisi kieltäytynyt.


Hän luki satuja ja sarjakuvia, enimmäkseen kai Aku Ankkaa, joka meille siihen aikaan tuli.

Kun kasvoin minäkin halusin lukea. Ihailin nimittäin isää ja isä luki niin paljon. Ellei hän tehnyt halkoja tai kalastanut, hän istui olohuoneen nurkassa nojatuolissa ja luki.

             Nicole Honeywill

Jonkin mittapuun mukana hän oli himolukija. Tämä muuten on asia, jota olen joskus ihmetellyt.

Jostain syystä hänestä oli tullut kirjallisuuden suurkuluttaja, vaikka hän ei työkseen joutunut lukemaan yhtään mitään, tuskin edes manuaaleja – hän oli sähköasentaja.

Hänet myös tunnettiin kirjastoissa. Kun lähikirjastoon tuli uutuuskirjoja, kirjastonhoitajat jemmasivat niitä tiskin alle ja antoivat niitä ensin isälle.

Ei se varmasti ihan reilua ollut, mutta näin kirjastotädit tekivät.

Näillä kirjastoreissuilla minäkin olin mukana.

             Susan Yin

Istuin kirjaston lehtihyllyn vieressä olevan pöydän ääressä ja luin sarjakuvia – sen lisäksi, että lainasin itselleni aina muutaman nuorten kirjan.

Mukaani lähti Jules Verneä, Enid Blytonia, Tarzan-kirjoja ja sellaista.

Tämä kaikki tuli mieleeni luettuani viime viikolla Hesarin pääkirjoitustoimittaja Matti Kalliokosken kirjoituksen, jossa korostettiin lukutaidon merkitystä.

Osa suomalaisten välisistä tuloeroista syntyy jo ensimmäisten elinvuosien aikana, kirjoitti Kalliokoski.

Tämä on ollut totta jo pitkään, mutta nyt on taivaalla huolen pilviä.

             Claudia

Vaikka Suomi on näihin asti ollut kansainvälisissä lukutaitovertailuissa aivan terävimmässä kärjessä, menestys on alkanut hiipua.

Huippulukijoita on entistä vähemmän, ja heikkojen lukijoiden määrä kasvaa.

Alle 25-vuotiaiden lukutaidon taso on heikompi kuin kymmenen vuotta sitten: heitä on jo yli kymmenesosa suomalaisista.

Miksi tämä on tärkeää? Siksi, että jos lukutaidon tarjoama perusta on kehnossa kunnossa, siihen päälle on vaikeaa rakentaa menestystä jatko-opinnoissa tai työelämässä.

Kuinka totta.

Jos minun pitäisi nostaa esille yksi keskeinen taito, joka on ollut minulle itselleni ratkaisevan tärkeä, se on juuri lukutaito.

             Aaron Burden

Kaikkea en suinkaan osaa, mutta rohkenen väittää olevani melko hyvä lukemaan.

Lukutaidon myötä olen päässyt sisälle monenlaisiin teksteihin ja olenpa oppinut myös itse luomaan niitä, tekstejä.

Minulle myös kirjoitustaito, eli erilaisten tekstien synnyttämisen taito, on ollut suorastaan elintärkeä juttu.

Tämän kokemukseni pohjalta olen samaa mieltä kuin Matti Kalliokoski: kyse on taidosta, jonka pohja luodaan jo kotona. Kyse on tasa-arvoa luovasta taidosta.

Siispä: lue lapsellesi ja kun hän itse oppii itse lukemaan, ohjaa hänet hyvien kirjojen äärelle.

Kannusta häntä lukemaan!


keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Äänikirja tuplanopeudella, kiitos!


Yhdysvalloissa on alettu huolestua äänikirjojen kuuntelijoiden mielenterveydestä (sattumoisin mielenterveydestä on siellä puhuttu myös politiikan yhteydessä, mutta ei nyt mennä siihen).

Nimittäin, tehokkuutta palvovat supersuorittajat ovat kuulemma alkaneet kuunnella äänikirjoja tuplanopeudella.

Nykyteknologian avulla sellainen on mahdollista. Tuplanopeuksinen ääni ei enää kuulostakaan pikkuoravien laulannalta, kuten joskus ennen.

            Juja Han

Teknologia on mahdollistanut senkin, että sanojen väleissä olevat tauot on voitu poistaa, joten informaatiota voi halutessaan ottaa vastaan vaikka koko valveillaoloaikansa!

Ylle referoimassani jutussa äänikirjojen pakkomielteisen kuunteleminen liitettiin osaksi kasvavaa tehokkuus- ja mittarointitrendiä.

Mihin oikeasti tähtäämme?

Moinen puhe puolestaan nosti mieleeni Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Mika Pantzarin taannoisen kolumnin, joka käsitteli aivan samaa aihetta.

Pantzarin mukaan yksipuoliset ja ”näennäisen tarkat” elämänhallinnan mittarit ovat omiaan kohdentamaan mielenkiintoamme yksittäisiin ja kovin lyhyen aikavälin tavoitteisiin.

Näiden mittareiden tarkkuuskin voi olla näennäistä. Esimerkiksi viime viikolla satuin kuulemaan radiosta, kuinka vaikkapa askelmittareita voi hämätä kutomalla.

            Thomas Kelley

Tyhmä mittari luulee, että ihminen kävelee, kun hän liikuttelee ranteitaan.

No, tämä ei ole pointtini. Haluaisin Pantzarin tavoin tivata, mitä ihmettä oikeastaan tavoittelemme tällä kaikella?

Mihin tähtäämme tällä kroonisella itsen tarkkailulla? Tätäkö tulee jatkossa olemaan tasapainoinen, kaikkien tavoittelema onnellinen elämä?

Meistä on tulossa kontrollifriikkejä

Vai olemmeko ehkä ottamassa askelen kohti lohdutonta tilaa, jota haluamme kutsua elämäksi mutta joka todellisuudessa on toivolla edes jonkinlaisesta hallinnan tunteesta?

Minusta tuntuu, että meistä on tulossa varmistelevia kontrollifriikkejä.

Emme haluaisi elää enää hetkeäkään ilman, että visusti tiedämme, mitä ihmettä sille tai tälle osalle meistä on juuri nyt tapahtumassa.

            rawpixel

Totta kai ajatus ihmisestä vaikuttamassa ajatuksillaan ja itsetarkkailutyökaluillaan omaan elämäänsä on rohkaiseva.

Se viittaa vahvasti uskoon, että kuka tahansa meistä voi menestyä, kunhan osaa kaivaa juuri tällä mainiolla sähköisellä työkalulla kehoonsa piiloutuneen sisäisen sankarinsa esiin.

Mutta entä jos en pystykään tähän?

Ellei se sittenkään toimi.

Minä en usko, että se toimii. Aina. Tämäntyyppisen toiminnan tragedia on siinä, että se toimii vain niin pitkään, kun kaikki elämässämme sujuu suunnitelmiemme mukaan.

Kaikesta valppaana olostamme huolimatta onni saattaa sittenkin lipsahtaa ulottuviltamme.

            Nilotpal Sarma

Väitän, että todellista elämänhallintaa on kyky erottaa asiat, joihin voimme itse vaikuttaa, niistä, joille emme voi mitään.

Tässä on parikin asiaa. Yksi. Emme ole yksin täällä. Kaikki ei johdu vain meistä. Kaksi. Myös vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Myös ne ovat tärkeitä opin kohtia.

Kolme: me ihmiset olemme ainakin jossain määrin arvoituksia ja siksi parhaatkin sisäisen elämän mittarit ovat virvatulia.

Ne ovat huonoja kuvajaisia siitä, mitä meissä todella tapahtuu.

tiistai 28. elokuuta 2018

Häiritseekö kvartaalitalous innovointia?


Elokuun alussa uutisoitiin sähköautoyhtiö Teslan toimitusjohtaja Elon Muskin aikomuksista, jotka liittyivät Teslan vetämiseen pois pörssistä.

Musk oli hökäissyt ajatuksensa alun perin Twitteriin, mutta siitä tuli pian virallisempi kannanotto.

Mies perusteli ajatustaan sillä, että Tesla välttäisi näin lyhytaikaiset rahoituspaineet, jotka ovat seurausta neljä kertaa vuodessa vaaditusta tulosraportoinnista, mikä pörssiyhtiölle lankeaa.


Syntyi hillitön huhumylly. Kolmen viikon kuluttua, eli käytännössä jokunen päivä sitten Muskin oli pakko perua kaavailunsa.

Uudessa tiedotteessaan Musk kertoo, kuinka oli kuunnellut sijoittajien palautetta. Erityisesti suuret sijoittajat olivat kovasti vastustaneet ajatusta vetäytyä pörssistä.

Miksi otin asian esille?

Siksi, että olen jo pidempään epäillyt kvartaalitalouden ja luovuuden sopivan (toisinaan) huonosti yhteen.

Erityisesti pörssin tasaisesti nakuttava rytmi voi olla paha juttu voimakasta ja aikaa vaativaa tuotekehitystyötä tekeville yhtiöille.

Uuden kehitteleminen edellyttää aina määräosan luomisen rauhaa ja sitähän ei kvartaalitalous juuri tarjoa.

Se nimittäin edellyttää (positiivisia) signaaleja neljä kertaa vuodessa.


Ellei niitä tule, penalttia pukkaa. Osakkeen hinta alkaa hilautua kohti kaakkoa, eikä se taatusti ole (ainakaan jatkuvana trendinä) ollut yhdenkään pörssilistautujan tavoite.

Erityisesti niin voi käydä, jos yritys lepää vaikkapa vain yhden jalan varassa (ilman, että säännöllinen tulorahoitus vielä toimii).

Pitkän päälle firma saattaa jopa kohtuuttomasti kärsiä sijoittajien pettymyksistä aina tulosjulkistusten jälkeen. 

Miksi mitään ei vieläkään tapahdu, vaikka luvattiin?! kyselevät kärttyiset sijoittajat ja antavat mielipiteensä kuulua.

Harvoin mustaa tai valkoista

Näin on nähty monta kertaa myös Suomen osakemarkkinoilla.

Ai, esimerkkejä? Onhan näitä vaikkapa lääketeollisuuden tai terveysteknologian alueilla, joissa uuden tuotteen lanseeraaminen saattaa ottaa vuosia, joskus jopa vuosikymmenen.

Ei se tietenkään näin yksiviivaista ole. Yritysten listautuminen pörssiin on usein pitkällisen harkinnan jälkeen tapahtunut toimi ja taustalla on toki muutakin.


On tarvetta kasvaa, on tarvetta saada näkyvyyttä, mutta myös tarve saada pääomaa kasvuun ja investointeihin.

Tämä nopeissa sykleissä eläminen voi näkyä muullakin tavoin. Se saattaa näkyä vaikkapa lomautuksina, joilla yritys saattaa hakea nopeita tulosvaikutteisia ratkaisuja.

Eikä se palvele kokonaisuutta. Ainakin pitkäjänteinen toiminnan kehittäminen saattaa jäädä taka-alalle, jos jengiä laitetaan pihalle väärästä.

tiistai 14. elokuuta 2018

Ennakkoluulot ohjaavat elämäämme


Sitä aina välillä törmää monenmoisiin psykologisiin (tai sosiologisiin) käyttäytymismalleihin, jotka saattavat joskus olla hyvinkin syvällä arkisessa elämässämme.

Käyttäytymismalleja luovat usein silkat ennakkoluulot.


Jos vaikkapa uskon, että matikka ei ole minun juttuni, niin vähän kerrassaan huomaan, että matematiikka ei todellakaan ota sujuakseen.

Syy ei suinkaan ole lahjattomuuteni (voi se toki sekin olla), vaan se, että alan pikku hiljaa lakata yrittämästä.

Kelvotonta sakkia!

Ennakkoluulosta saattaa kummuta stereotyyppistä ajattelua laajemminkin.

Jos olen sitä mieltä, että nuoriso on läpi kotaisin kelvotonta sakkia. Koskapa uskon näin, osoitan sen käytökselläni. En hymyile nuorille ja kohtelenpa heitä muutenkin kuin ilmaa, tai jopa tylysti.

Ja mitä tapahtuu: pian he – toden totta – vastaavat käyttäytymiseeni käyttäytymällä ”niin ikävästi”.


Samalla logiikalla voin suhtautua maahanmuuttajiin tai vaikkapa vähemmistökansalaisiin jne.

Joskus ennakkoluulosta saattaa kehittyä suorastaan itseään toteuttava profetia. Se tarkoittaa sitä, että alamme (tietoisesti tai tiedostamattamme) toimia niin, että uskomus lopulta toteutuu.

Tästä on tutkimuskirjallisuudessa olemassa erilaisia versioita. Yhtä niistä kutsutaan Pygmalion-efektiksi, jonka havaitsivat 1960-luvun puolivälissä pari tutkijaa (Rosenthal ja Jacobson).

Todella lahjakas!

Näiden tutkijoiden mukaan kävi niin, että jos vaikkapa opettaja uskoo kovasti tietyn oppilaansa kyvykkyyteen, hän alkaa anostaa lujemmin juuri tämän oppilaan opettamiseen.

Pygmalion-efekti "löydettiin" niin, että opettajille kerrottiin muutaman oppilaan uudessa oppilasryhmässä omaavan ”aivan harvinaista potentiaalia”.


Vuotta myöhemmin näiden oppilaiden havaittiin selvästi pärjäävän muita paremmin. 

Todellisuudessa nuo oppilaat oli valittu täysin umpimähkään. Eivät he kyvyiltään millään tavoin erityisiä olleet.

Pygmalion -efekti toimii myös toiseen suuntaan, jolloin siitä puhutaan Golem-efektinä.

Vahvistusvinoumia kaikki tyynni

Niin sanotusti ”huonolta” oppilaalta odotetaan huonoja tuloksia, jotka entisestään vahvistavat kehnoja tuloksia.

Golem-efekti on tietysti kaikin puolin vahingollinen, sillä mitä enemmän ennustamme epäonnistumisia, sitä enemmän me niitä omilla ennusteilla luomme.


Oikeastaan kaikissa näissä tapauksissa kyse on vahvistusvinoumasta, eräänlaisesta ongelmien syvenevästä kierteestä.

Nämä tämmöiset uhkaavat eri tavoin olla läsnä elämässämme aiheuttaen ei-toivottuja asioita, esimerkiksi ennakkoluuloja, syrjintää ja jopa kiihkoilua.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Pelaamisen koukku uhkaa

Peliteollisuus jyrää. YLE kertoi eilen, kuinka Fortnite Battle Royal -nimisellä tietokonepelillä on maailmanlaajuisesti jo yli 120 miljoonaa pelaajaa.

Toissa päivänä samainen YLE kertoi, kuinka samaisen Fortnite-pelin koukuttama 9-vuotias brittityttö oli määrätty psykoterapiaan videopeliriippuvuuden takia.


Tyttö oli kuulemma lyönyt isäänsä, eikä malttanut mennä vessaan voidakseen pelata.

Vanhemmat päätyivät pyytämään ammattiapua, koska eivät keksineet enää mitään keinoa, jolla olisivat voineet auttaa tytärtään. Näin oli kertonut muun muassa The Daily Mail.

Ongelma oli paljastunut vähitellen

Opettaja oli kutsunut vanhemmat palaveriin, koska tytön arvosanat koulussa olivat laskeneet. Hän oli myös nukahdellut tunneilla.

Eikä siinä kaikki. Myös vanhemmat huomasivat outoja asioita. Yksi niistä oli outo, noin 50 euron suuruinen kuukausittainen luottokorttilasku, joka oli tullut Microsoftilta.

Lasku johtui siitä, että tyttö oli tehnyt pelissä ostoja, jotka auttoivat häntä parantamaan omaa pelisuoritustaan.


Tämä tietysti aiheutti sen, että vanhempien kuppi niin sanotusti kääntyi. Niinpä isä marssi tytön huoneeseen takavarikoidakseen pelikonsolin. Tähän tyttö ei suostunut. Hän löi isäänsä.

Vihon viimeinen pisara oli, kun isä oli eräänä yönä mennyt tyttärensä huoneeseen, jossa paloi valo. Isä löysi tyttärensä istumassa märältä tyynyltä, sillä tämä ei ollut malttanut käydä edes vessassa.

Mistä ihmeestä on kyse

Fortnite on Epic Games -nimisen yrityksen suunnittelema toimintapeli, jossa sata pelaajaa lennähtää pelin alkaessa samalle rajatulle alueelle taistelemaan asein.

Se, joka seisoo hengissä viimeisenä, on voittaja. Lähtöasetelma on yksinkertainen, mutta kuten sanottu, peli on ilmeisen koukuttava.

Toisaalta, moinen koukuttavuus ei ole vain jonkin Fortniten ongelma, eikä vain lasten ongelma. Kyllä me aikuisetkin voimme tulla riippuvaisiksi peleistä.


Muistatte ehkä parin viikon takaa se Pokémon Gohun liittyvän uutisen, jossa nuori siirtolaistaustainen mies pelasti pienen lapsen kerrostalon parvekkeelta.

Lapsen isä oli jättänyt pikkuisen yksin hetkeksi kotiin käydäkseen kaupassa, mutta unohtunutkin sitten pelaamaan Pokémonia.

Hetkinen olikin päässyt venähtämään pidemmäksi ja sinä aikana lapsi oli joutunut todellisen hengenvaaraan parvekkeelle.

Tämä asia on vakava

Meidän olisi hyvä pitää mielessä, että esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO on luokitellut vakavan ja pitkään jatkuneen peliriippuvuuden mielenterveyden häiriöksi.

Häiriölle on ominaista, että pelaaminen saa yhä tärkeämään paikan ihmisen elämässä muiden harrastusten ja päivittäisen toiminnan kustannuksella.


Pelaaminen jatkuu tai lisääntyy huolimatta kielteisistä seurauksista.

Kasvattajien näkökulmasta tämä tärkeää, koska erityisesti lapsilla on riski koukuttua erilaisiin peleihin. He ovat monella tavalla suojattomampia kuin me aikuiset.

Koukuttavuuteen (eikä vain pelien koukuttavuuteen!) otti yleisemmin kantaa 12.12.2017 toimittaja Sanna Ukkola YLE:n sivulle kirjoittamallaan varsin kärkevällä kolumnilla ”Kuin heroiinia lapsellesi".