maanantai 9. joulukuuta 2019

"Luova prosessi tieteessä" yllättävään valokeilaan


Maineikas tiedekustantaja Gaudeamus täytti tänä vuonna 50 vuotta. Puoleen vuosisataan mahtuu luonnollisesti satoja kustannettuja kirjoja, joukossa todellisia länsimaisen tieteen jättiläisiä.

Kaiken kustantamansa kirjallisuuden joukosta kustantaja kertoo koonneensa valikoiman, eli yhteensä 50 Gaudeamuksen historiassa ”tärkeää kirjaa, ihmistä ja ilmiötä”.

Yllättäen, ja myös riemukseni, löysin joukosta oman teokseni, eli vuonna 2002 julkaistun Luova prosessi tieteessä.


Näin kirjan (ja siinä samalla myös kirjailijan) esittelee kustantaja:

”Mistä Nobel-palkittujen tutkijoiden luovuus kumpuaa? Esimerkkeinä ovat maineikkaat tutkijat Ramanujanista Einsteiniin sekä 40 nobelistia, joiden kanssa Juha T. Hakala kävi kirjeenvaihtoa aiheesta.

Parhaiten Hakala kuitenkin tunnetaan maineikkaana graduguruna, jonka rauhoittavassa mutta vaativassa ohjauksessa moni itseään toivottomana pitämä tapaus on saavuttanut tavoitteensa.

Apua tarjoavat edelleen Tulevan maisterin graduopas (2017), jonka ensimmäinen laitos evästi opiskelijoita jo viime vuosituhannen puolella, sekä Opinnäyteopas ammattikorkeakouluille (2004).

Oikein tuli nostalginen olo. Mainittu kirja, Luova prosessi tieteessä oli nimittäin jonkinlainen nuoren ja tutkijan suorastaan kunnianhimoinen sukellus tieteellisen luovuuden olemukseen.

Luovuus tieteessä oli jo jonkin aikaa vaivannut – oli eletty 1990-luvun puoliväliä – mieltäni ja lopulta päädyin ajattelemaan: jos oli olemassa ”eliittitutkijoita”, kai heitä ja luovaa ajatteluaan on mahdollista tutkia.


Eliittitutkijoiksi määrittelin tieteen Nobelin palkinnon saaneet.

Heille päätin lähettää kirjeen, jossa pyysin heitä itseään kertomaan, miten luovuus näkyy heidän työssään, millaisena he itse näkevät uransa tärkeät käännekohdat jne.

Ensi vaiheessa laitoin matkaan noin 120 kirjettä, pääasiassa Yhdysvaltoihin.

Tiesin olevani jossain määrin pähkähullu. Tiesin nimittäin vaivaavani todella kiireisiä ihmisiä. Niinpä päätin olevani tyytyväinen muutamaan vastaukseen, ehkäpä vain pariin hätäisesti sutaistuun.

Kuinka ollakaan, olin väärässä. Sain vastauksia lopulta yli 40:ltä nobelistilta, osin omakätisinä harakanvarpaina (sähköpostia ei silloin vielä ollut), osin sanelukoneen nauhalle saneltuna.


Joukossa oli myös kirjoja ja artikkeleita, joissa nobelistit käsittelivät utelemiani teemoja.

Omassa kirjassani koetan porautua, paitsi luovuuteen, myös älykkyyden ja lahjakkuuden haastaviin käsitteisiin, mutta joudunpa viittaamaan myös nerouden ongelmalliseen määritykseen.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Kasvatamme vain kerran


Outo otsake, tiedän. Tarkoitan sitä, että jokainen sukupolvi täällä kasvattaa lapsensa omalla tavallaan.

Meillä ei ole ’tekijän tietoa’ asiasta, joten luomme tapamme kasvattaa periaatteessa ihan itse.

Se, että meidät itsemme on kasvatettu jotenkin, riittää johonkin, mutta siinäpä se sitten onkin.

Tästä tietysti seuraa tämä: kun vauva tulla tupsahtaa perheeseen, hänen vanhempansa ovat lähtökohtaisesti jokseenkin neuvottomia.


Ja varsinkin, jos hän on se ainokainen. Mutta, ei siinä mitään.

Luonto on viisaudessaan järjestänyt asiat niin, että tuo uusi tuttavuus tarjoaa puuhaa vanhemmilleen elämänsä alkuhetkistä lukien ”juuri sopivasti”, jotta nämä voisivat rauhassa tutustua tulokkaaseen ja oppia kasvattamisen alkeita.

Ehkä osittain juuri siksi vastasyntynyt pääasiassa vain syö ja nukkuu.

Kun lapsi vähentää unensa määrää (alkaen aktiivisesti toimia), ovat hänen vanhempansa jo päässeet edes joten kuten kärryille kasvattamisen alkeista.

Jokin aika sitten ilmestyi kirjani Kasvatus ajan kanssa (Teos, 2019).


Suunnitellessani kirjaa, mietin tovin, millaisen näkökulman loisin tähän paljon käsiteltyyn, jopa hieman kuluneeseenkin teemaan, kasvatus.

Sitten välähti. Otankin tarkasteluun sellaisia kasvatusaiheita, joihin parina kolmena viime vuotena on kiinnitetty mediassa huomiota.

Ja niin homma lähti alkuun. Istuin koneeni ääressä ja tein hakuja mitä erilaisimmilla kasvatukseen liittyvillä sanoilla.

Samalla rajasin pois muutamaa vuotta vanhemmat jutut.

Lopputuloksena oli melkoisen hyvä sikermä mitä erilaisempia aiheita.

Niiden äärellä huomasin, että kasvatus on jälleen uudenlainen kysymys. Hieman toisenlainen kuin vaikkapa vuosikymmen sitten.

Näitä uusia teemoja ovat esimerkiksi yksi­löllisyyden paineet ja mahdollisuudet, aineellinen yltäkyl­läisyys tai sen puute.

Samoin, työelämän uudet muodot – näemmä nekin – pakottavat vanhempia tekemään va­lintoja, joiden edessä mielen valtaa helposti neuvottomuus.


Hyvään kasvatukseen pitäisi pyrkiä, ja siitä puhutaan, mutta mitä ihmettä semmoinen on? 

Tylsää ei saisi olla, luovuutta pitäisi ruokkia, lapsen oman paikan löytämistä pitäisi helpottaa.

Mihin kaikkeen nykykasvattajan pitäisi venyä, milloin voisi olla tyytyväinen itseensä ja mitä nykykoulustakin pi­täisi ajatella?

Tällaisten kysymysten ääreltä lähdin kirjoituspuuhiin ja lopputuloksen näette tuossa – herttainen pikkutyttö isänsä vahvoilla käsivarsilla.

Nyt joku kysyy, onko tuo kirja opas? Saako siitä valmiita vastauksia näihin meidän arkisiin kasvatuksen pulmiin?

Mitähän sanoisin. Varsinainen opas se ei ehkä ole, mutta kyllä siitä vastauksia löytyy – vai pitäisikö sanoa: minun näkemyksiäni.

Kirjaa saa kirjastoista ja toki myös erilaisista kirjakaupoista.

Lisäys: huomasin juuri, että näyttäisi löytyvän nyt myös äänikirjana - sekä Bookbeatissa että Storytellissä.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Miksi lapseni valehtelee?


Kasvattajan arjessa eteen sattuu monenmoisia tilanteita, niitäkin ongelmia. Yksi kaunis päivä voi havahtua lastenhuoneesta kuuluvaan hirmuiseen kiljuntaan ja lohduttomaan itkuun.

Ja kun juoksee paikalle, keskellä mattoa istuu hämmentynyt nelivuotias Siiri, joka on purrut Penttiä poskeen. Ja nyt Pentin poskesta löytyy Siirin koko purukaluston kuva.

Onhan se hirmuista! Ja varsinkin, koska meidän ”aina niin kiltti Siiri” ei ole ikinä semmoista tehnyt.


Tai, voi huomata surukseen sen, kuinka 11 -vuotias Erkki on yllättäen ruvennut valehtelemaan. Eikä sellaistakaan ole ennen esiintynyt. Eihän nyt meidän perheessä.

Voisimme tietysti puhua monestakin asiasta, mutta otetaan nyt tähän tämä valehtelu, tai, kuten pikku lasten kohdalla sanotaan: narraaminen.

Lähes kaikki narraavat, joskus

Totta. Lähes kaikki (isommatkin lapset) valehtelevat joskus. Kun muutaman vuoden ikäinen lapsi ”valehtelee”, se on jotain muuta kuin isomman lapsen valehtelu. Pieni lapsi usein vain satuilee.

Teini-ikäiset puolestaan saattavat valehdella asioista, joita he pitävät yksityisasioinaan. Jne.

Valehteluun voi liittyä muutakin: esimerkiksi pitkästymistä, kokeilunhalua tai mukavuudenhalua. Jos valehteleminen on jatkuvaa, voi taustalla olla jokin lapsen mieltä painava asia, useampiakin.


Sellainen voi olla vaikkapa syystä tai toisesta lapsen sisään kehittynyt suorituspaine.

Joskus taas (vaikkapa sen 10-vuotiaan kohdalla) toiminnan taustalla olevat selitykset voivat löytyä kauempaa, jopa viikkojen tai kuukausien takaa.

Tai, totuutta tahallisesti vääristävä lapsi voi esimerkiksi muistaa tilanteen, jossa häntä rangaistiin jostakin asiasta, kun se paljastui. Ja se pani nyt valehtelemaan.

On muitakin syitä

Joillakin pienemmillä lapsilla on yksinkertaisesti vain taito kertoa elävästi tarinoita. He ovat itse huomanneet sen ja nyt he käyttävät tätä taitoaan värittämällä ja liioittelemalla totuutta.

Valehtelun taustalla voi joskus piillä myös häpeän tunne. Lasta saattaa nolottaa jokin asia, esimerkiksi perheen koettu vähävaraisuus.

Tai, kouluikäinen saattaa valehdella, ettei tullut läksyä. Myöhemmin vanhemmat saavat kuulla, että läksyt ovat olleet useana päivänä tekemättä ja että lapsi on ollut koulussa rauhaton.


Tällaista tilannetta on syytä purkaa yhdessä. Miksi näin? Kokeeko lapsi esimerkiksi koulumenetystä koskevat vaatimukset liian korkeina?

On huomattava, että hyvinkin rakastavasti kasvatetut lapset saattavat valehdella pelätessään esimerkiksi vanhempien paheksuntaa tai sitä, ettei vain aiheuttaisi vanhemmilleen pettymystä.

Usein vanhemmille sanotaan, että lapsi valehtelee, jos kuri on liian tiukka. Että lapsi ei rangaistuksen pelossa uskalla puhua totta.

Totta. Perheessä voi olla käytössä liian ankaria rangaistuksia tai voi olla vaikeuksia sietää epätäydellisyyttä lapsen toiminnassa. Tällaiset paineet voivat purkautua tarpeena valehdella.

Mitä siis tehdä?

Ensinnäkin voisin vanhempana pohtia, mikä on syynä sopimattomaan käytökseen: vahinko, vai ehkä liiallinen houkutus? Onko jotain mikä lasta harmittaa, pelottaa tai jännittää?

Tai onko todella niin, että vaadin lapseltani liikaa, vaikka en ole aikonut niin tehdä?


Aikuisen ”miksi”-kysymykset ovat pienille lapsille hankalia, mutta jo 10-vuotias osaa eritellä jollain tasolla syitä tekoihinsa.

Toisaalta, vasta murrosiässä syy-seuraussuhteiden pohdinta onnistuu. Sitä pienemmän lapsen kohdalla aikuisen on hyvä auttaa syyn etsinnässä.

Joskus tunnustusta voi olla vaikea saada lapsesta ulos

Alkuun olisikin ”lämpimän jämerästi” kertoa tietävänsä lapsen valehdelleen ja siirtyä sen jälkeen pohtimaan syitä.

On hyvä selittää, että koska vanhempi rakastaa lastaan, hän myös haluaa tietää kaiken. Nekin asiat, jotka eivät ole menneet hyvin. Sen takia on tärkeää, että lapsi puhuu totta.


Tietysti olisi koetettava osoittaa, ettei totuuden muuntelulla saavuta sitä, mitä lapsi on halunnut.

Joskus auttaa, jos johdattelee lasta itseään kuvaamaan tekoaan: ”Tiedän, että haluat tuon olevan totta ja niin minäkin haluaisin. Mutta me molemmat tiedämme, ettei se ole niin.”

Kootusti: on hyvä kertoa lapselle selkeästi, että valehtelu on tiedossa. Kiivastuminen ei kuitenkaan auta asiaa, vaan saattaa saada aikaan rangaistuksen pelon ja sisäisen ”jämpin”.

Oikein leppoisaa isänpäivää kaikille!

perjantai 25. lokakuuta 2019

Miksi itsemurhista ei pitäisi uutisoida


Oletko koskaan ajatellut haukottelua tekona? Haukottelun syistä on puhuttu paljon, mutta vähemmän esimerkiksi siitä, miten tarttuvaa toimintaa se on.

Kun pelkästään luet sanan ”haukottelu” kahdesta edelle kirjoittamastani lauseesta, ja kaksi ”haukottelua” lisää tästä lauseesta, aika moni alkaa haukotella lähiminuuttien aikana.

”Jopa, kun kirjoitan tätä, alan itse haukotella”, väittää Malcolm Gladwell kirjassaan Leimahduspiste (The Tipping Point, 2000).


Eikä siinä kaikki. Jos luet tätä vaikkapa jonkin kauppakeskuksen avarassa aulassa ja alat haukotella, todennäköisesti moni niistä, jotka näkevät sinut haukottelevan, haukottelee pian ja niin edelleen.

Haukottelu tarttuu, eikä vain näköaistin välityksellä. Se tarttuu myös kuulon välityksellä tai siitä, että ajattelemme haukottelua. Sama koskee monia muitakin ilmiöitä.

Otetaan surullisempi asia: itsemurhat

Vuosia sitten olin työreissulla Kainuussa. Oli myöhäiskevät. En muista, mitä keskustelimme minut vastaanottaneen henkilön kanssa, mutta sen muistan, kuinka puheemme juontui itsemurhiin.

Ne olivat tuolla seutukunnalla ikävä, erityisesti keväisin esiin ryöpsähtänyt ilmiö. Uhrina olivat useimmiten yksinäiset, keski-ikäiset miehet.


”Heitä asuu tuolla vaarojen rinteillä ja jostain syystä juuri keväisin nämä yksinäisyyttä potevat miehet tulevat tehneeksi itselleen epätoivoisia asioita.”

Sitten hän totesi, ettei näistä asioista ole seudulla haluttu puhua julkisesti, koska jo ammoin huomattiin, kuinka itsemurhat ikään kuin ”tarttuvat”.

Totta se onkin

Itävallan televisio esitti parikymmentä vuotta sitten dokumentin niin sanotuista raideitsemurhista.

Kyseinen televisio-ohjelman tavoitteena oli kertoa ahdistuksesta, jota veturinkuljettajat olivat kokeneet, kun heidän junansa eteen oli heittäytynyt ihminen itsemurhatarkoituksessa.

Kuinka ollakaan, ohjelman esittämisen jälkeen raideitsemurhat lisääntyivät selvästi.


Dokumentin tekijät olivat järkyttyneet. He olivat olettaneet, että ohjelman vaikutus olisi aivan päinvastainen.

Tälle havainnolle on myös tieteellistä näyttöä. Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että yksittäisistä itsemurhista uutisointi kiihdyttää ilmiötä.

Eikä siinä kaikki

Mitä näkyvämmin ja yksityiskohtaisemmin julkisuus käsittelee itsemurhia, sitä enemmän niitä tehdään.

Myös aihetta koskevat tietokonehaut lisääntyvät. Totta, osa haluaa ”vai tietää”, mistä on kyse. Mutta, osa selvästikin hakee tietoa siitä, miten oman itsemurhan voisi tehdä.

Tästä syystä itsemurhauutisten jakamista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kannattaa välttää.


Nyt joku sanoo: ei kai ole tarkoitus antaa valheellista kuvaa maailmasta?

Ei tietenkään, mutta jos itsemurhia käsitellään, olisi tärkeää korostaa sitä, ettei se ole ratkaisu, eikä se väistämättömyys.

Jutuissa olisi oltava ratkaisu, joka ei ole kuolema. 

Olisi aina korostettava, että on muitakin vaihtoehtoja – eikä huonoin niistä ole soittaa synkällä hetkellä 112:een.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Lääkebisnes on karua touhua


Lääketeollisuuden tehokkaan lobbauksen myötä lähes kaikista meistä saadaan sairaita. Näin väitettiin Hesarissa 7.10.2019.

Homma menee niin, että terveistä tulee ”sairaita” ja lievästi sairaista ”hyvin sairaita”.

Ilmiöstä puhutaan alan piireissä nimellä sairauksien kaupustelu (engl. disease mongering).

Asiaa on selvitellyt Helsingin yliopiston kliinisen epi­demiologian dosentti Kari Tikkinen.


Kun sairaudet määritellään laajasti, saadaan paljon diagnooseja ja lisää tuloja lääke­yhtiöille, sanoo Tikkinen.

Yhdeksi esimerkiksi jutussa oli nostettu tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD, jonka luvattu maa on - tietysti - Yhdysvallat.

Amerikoissa jo yli yhdeksän prosenttia alle 18-vuotiaista on ADHD-tapauksia.

Ei hyvältä näytä meilläkään

Kun minä menin aikanani kouluun, en osannut lukea, enkä edes nimeäni kirjoittaa. Olin monessa suhteessa ikäisiäni kovasti jäljessä ja vilkaskin olin.

Jos olisin mennyt noine valmiuksineni nykykoulun ekaluokalle, olisin tarttunut alta kahden viikon jonkinlaiseen diagnoosisiivilään.


Ehkä minäkin olisin ollut ADHD tai ehkä olisin ollut lievä Asperger-tapaus, mutta yhtä kaikki; en tiedä, kun minua ei testattu.

Koskaan en saanut tuntiakaan erityisopetusta. Sen sijaan sain olla muiden joukossa ihan normioppilas.

Diagnosoimattomuus johtui kohdallani siitä, että tuon aikaisen koulun käsitys erilaisuudesta oli aivan toinen. Enkä tokikaan ollut ainoa toisenlainen tallaaja.

Eikähän minun pahasti käynyt

Selvitin kouluni vuosi ja luokka -periaatteella. En loistavasti, mutta riittävän hyvin.

Sain ammatin, pääsin töihin ja olen kyennyt työssä kulkemaan. Veroni olen maksanut säntillisesti ja niin poispäin.

Mitä tästä pitäisi sanoa? Ensiksikin se, että bisneksen etiikasta on syytä puhua.

Toiseksi käsityksemme normaaliudesta on kovin kapea. Se, että joku kehittyy hitaasti (kuten minä), ei suinkaan ole merkki sairaudesta.


Tai se, että joku poikkeaa jollakin muulla tavoin hivenen ruodusta.

Tämä ajaa minut kaihomielin muistelemaan sitä, mistä kirjoitti vuosituhannen alkuvuosina yhdysvaltalainen talousmaantieteilijä, professori Richard Florida.

Mies oli tutkinut mm. sitä, miksi jotkut Amerikan mantereen kaupunkialueet näyttivät menestyvän, kun taas jotkut toiset alueet tuntuivat vain kurjistumistaan kurjistuvan.

Floridan väite kuului: ero oli kyvyssä sietää erilaisuutta. Ne kaupunkialueet, jotka suostuivat näkemään erilaisuuden rikkautena, menestyivät.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Työelämän epätoivoiset jonglöörit


Moderni yhteiskunta lupaa paljon, ajatellaan vaikkapa joustavia työympäristöjä ja yleistä elämänlaatua. Tämän sanottuani joudun myöntämään, että käsillä on samalla myös paradoksi.

Otetaan elämänlaatu. Se on kohentunut viime vuosikymmeninä valtavasti, mutta samalla sellaiset vaikeasti hahmotettavat mielentilat, kuten uupumus ja stressi näyttävät lisääntyneen.

Yksi selitys vaikkapa stressin lisääntymiseen näyttäisi olevan suhteemme työhön. Myönnän, ettei työ ole ainoa selittäjä, mutta se on merkittävä selittäjä ainakin niiden kohdalla, jotka työssä ovat.

             Ellen Qin

Eli, pääsemme työpaikoillamme jatkuvasti todistamaan ongelmia, joihin olemme ajautuneet sen takia, että koetimme (taas kerran!) ottaa vastaan ja hallita enemmän asioita kuin mihin meillä oikeasti on rahkeita.

Toisaalta, tämä on ymmärrettävää. Työtä on niin paljon, ettei se mahdu enää pöydillemme. Toisaalta, kukapa meistä ei haluaisi olla tehokas. Kukapa meistä ei haluaisi saada aikaan paljon ja usealla rintamalla.

Toinen selitys on yleisempi. Se liittyy itse työn luonteen muutokseen. Työ – otetaan vaikkapa nämä iänikuiset tietotekniset muutokset – on muuttunut paljon nopeammin kuin omat valmiutemme ja kykymme ovat kehittyneet.

Mikä siis avuksi?

Ajatellaanpa töitä, vaikkapa tuota paperia, joka julmistelee nytkin pöydälläsi. Se tuli siihen eilen iltapäivällä juuri, kun olit lähdössä kotiin. Tuo paperi tuossa. Se voi olla tärkeä, mielenkiintoinen tai jopa hyödyllinen.

Tai, voi toki olla niinkin, että se nyt vain ei ole mitään noista. Olet ehkä tilanteessa, että sinua jo valmiiksi oksettaa koko juttu, mutta totuus on sekin, että kaikesta huolimatta homma on silti tehtävä.

             Hannah Wei

Jokin aika sitten kuuntelin erään vanhustenpalvelutalon johtajan mietteitä työnteosta. Siinä oli sitten viisas ihminen.

Hän toi esille tosiasian: emme aina voi valita, mitä teemme, mutta voimme usein valita, miten teemme ja aina voimme valita, millä asenteella teemme.

Tämän kun ymmärtää, on ymmärtänyt paljon

Kyllä me tämän hyväksymme, mutta olemmeko oikeasti oivaltaneet sitä? Hieman samansukuisesti olemme saattaneet kysellä omassa arjessamme: mitä pitäisi tehdä, milloin olisi hyvä tehdä ja millä tavoin.

Vastaatpa noihin kysymyksiin kuinka tahansa, niiden taustalta voi löytää myös pyrkimyksen saada aikaan parasta mahdollinen ratkaisu tai tulos mahdollisimman pienin ponnistuksin.

             Benjamin Voros

Jo ajatus ”pienistä ponnistuksista” voi vaikuttaa täysin mahdottomalta maailmassa, jossa työn ja siihen liittyvän kaikenlaisen informaation määrä kasvaa suorastaan kumulatiivisesti.

Eikä siinä kaikki. Näyttää, että tuo informaatio on yhä vaikeammin tulkittavissa; se on yhä monimerkityksellisempää.

Palataan siihen huonovointisuuteen; stressiin ja uupumukseen

Epäilen, että pahoinvointimme työssä – siltä osin kuin sitä ilmenee – johtuu suurelta osin siitä, että liian moni meistä on tunnistavinaan jonkinlaisen epätasapainotilan, johon on tullut ajautuneeksi.

Eli, että minuun kohdistuvat odotukset ja paineet ovat nämä, mutta käytössäni olevat välineet (nämä tässä) ovat täysi riittämättömät.

             Carl Heyerdahl

Tämän takia arjestani on tullut tulipalojen sammuttamista. Tämän takia tunnen alituiseen, että ilmassa on liian monta palloa yhtä aikaa.

Riittäisikö siis asennetason muutos? Siis ajatus siitä, että palloja ei tarvitse olla kuin yksi. On vain päätettävä, mikä se milloinkin on.

Hmmm...


tiistai 10. syyskuuta 2019

Työvoiman pula ja ylitarjonta – TOP 15


Sattuipa Linkedinistä silmään kiintoisa postaus. Siinä joku keskustelijoista olio yhyttänyt (kylläkin jo vuoden vanhan) listan ammateista, joista oli a) pulaa ja b) ylitarjontaa.

Tuo kuvio oli tällainen:
Ja keskusteluahan siitä sikisi.

Kuten muutamat keskustelijoista kommentoivat, pulaa työntekijöistä podetaan mitä ilmeisimmin muutamilla aloilla, joissa saatavuusongelma selittyy nimenomaan huonolla palkkauksella.


Julkisuudessa on ollut vastikään paljon keskustelua esimerkiksi lastentarhanopettajien palkkauksesta.

Palkan ei koeta olevan linjassa työn haastavuuden, vastuullisuuden ja nykyisten työolosuhteiden kanssa. Sama koskee pitkälti myös sairaanhoitajia.

Mielenkiintoista muuten on, että lastentarhanopettajista on pulaa. Kuitenkin on uutisoitu, että syntyvyys on tällä haavaa 1850-nälkävuosien tasolla.

Terveydenhoitajapula myös pysähdyttää.

Joku kertoi tuttavansa vaimon (joka oli ollut terveydenhoitajana koulussa) olevan parhaillaan seitsemän muun terveydenhoitajan kanssa yt-neuvotteluissa.

Ai miksi? Kuulemma samasta syystä kuin edellä.

Kaupunki oli ilmoittanut, että koska syntyvyys oli laskussa ja koska se laskee edelleen, ei vastaisuudessa enää tarvita niin montaa terveydenhoitajaa.

Myynnin alalla on myös tehtäviä, jotka eivät vedä sen takia, että palkkaus perustuu liiaksi provisiopohjaan. Samoin työssä saattaa olla joskus todella ikävä klangi (esim. puhelinmyyjä).


Toisaalta, joku huomautti tietävänsä puhelinmyyjän, joka oli päässyt jopa 70 000€ vuosiansioihin sen ansiosta, että oli toiminut nimenomaan provisiopalkattuna puhelinmyyjänä.

No, en tunne alaa (muutoin kuin, että paljon ovat myyjät minullekin soittaneet), mutta voin uskoa tuon.

Joillekin puhelinmyynti voi sopia ja myös eri alojen palkkioperusteet voivat joskus (?) tuon mahdollistaa.

Joskus tuotekin voi olla niin haluttava, että sitä vaan ostetaan - jopa puhelimessa.

Sen sijaan oikean puoleisella listalla on jonkin verran ammatteja, joihin voi hakeutua hyvinkin erilaisin taustoin. Se selittänee ainakin osittain noiden ammattilaisten ylitarjontaa.

Koulutussuunnittelun näkökulmasta kiintoisaa on se, että joitakin aloja on jatkuvasti todella vaikeaa päästä opiskelemaan, vaikka niillä on alituista pulaa työvoimasta.


Yksi näistä aloista on logopediaa (puheterapia). Sama koskee lääkäreitä.

Tiedän: tässä esimerkiksi lääkärien ammattijärjestö haraa jatkuvasti vastaan, eli yksi syy lienee se, että jos on liikaa lääkäreitä, tulee paine pudottaa palkkojen tarkistukseen ja sitähän mikään ammattiliitto ei tietenkään halua.

Myös ristiriitoja on.

Esimerkiksi kaikenlaisten toimittajien työmarkkinat ovat olleet haasteelliset jo pidempään, mutta silti alan opiskelupaikat ovat olleet perinteisesti hyvinkin haluttuja.

Sihteereiden ja muiden tukiroolien ylitarjonta ei tässä listauksessa yllätä, sillä prosessit ovat sähköistyneet ja siihenkin liittyen me muut olemme alkaneet tehdä töitä, joita vielä vuosikymmen sitten tekivät toimistoalan ammattilaiset.

Tämä kehitys näkyy täälläkin, yliopistolla.

Oijoi, mihin kaikkeen venynkään nykyään. Oikein olen itsekin yllättynyt!