perjantai 10. toukokuuta 2019

NPM, Lean, IoT - eh, voisitko vähän selittää?


Lueskelin organisaatiotutkija Andre Spicérin kirjaa Paskanjauhantabisnes. 

Suokaa anteeksi, tuo todella on kirjan nimi, eikä se itse asiassa ole hassumpi kirja.

Toisin ilmaistuna Spicér puhuu kirjassaan työelämäpuheesta ja erityisesti johtamispuheesta.

Hän on sitä mieltä, ettei moniakaan johtamiskäytäntöjä oikeastaan käytetä siksi, että ne toimisivat, vaan siksi, että ne ovat juuri nyt muodissa.

Muodikkuuden oleellinen puoli on tietynlainen, sisällyksetön puhetta. Sitä hän kutsuu paskanjauhannaksi.

             Bam Images

Moisen puheen tunnistaa siitä, että se ei vie asioita eteenpäin. Usein sitä jauhetaan siksi, että muutkin tekevät niin. Ja, todellakin, koska se on uutta.

Ongelma on se, että kun paskanjauhannan tuottamiseen, pyörittämiseen ja kuluttamiseen käytetty aika ja resurssit kasvavat esteittä, lopulta käy niin, että organisaatiossa ei oikeastaan jää tilaa muulle.

Siis: oikealle työlle

Tuloksena on kaikenlaista näennäistyötä, joka suhde tuottavuuteen on mikroskooppinen.

Kokoukset ovat esimerkki tällaisesta näennäistyöstä. 

Niissä paljon aikaansa viettävät ihmiset kyselevät usein järjen ja merkitysten perään, mutta he tekevät niin vain mielessään, eivät ääneen.

Harva nimittäin on edes asemassa, joka sallisi ääneen kysymisen. Siis, että anteeksi, voisitko vähän selittää?

             Ivan Zhukevich

Koska kaikkien aika menee jonnin joutavissa palavereissa, ihmiset koettavat tehdä "oikeata" työtä iltaisin ja viikonloppuisin pysyäkseen edes jotensakin aikatauluissa.

Lopulta organisaatio alkaa muuttua ontoksi. Se alkaa esittää spektaakkelia, jossa se esittää tekevänsä jotakin. 

Tämmöisestä puhuu Spicér ja – kuten jo sanoin – onnistuu siinä paikoin oikeinkin hyvin.

Mitä moiseen puheeseen vielä kuuluu?

Paskanjauhannan yksi tunnistettava piirre on myös oikeiden yksityiskohtien ja todellisuusyhteyden puute.

Se vilisee epäselvää sanastoa, siitä puuttuvat faktat, sen logiikka ontuu pahasti, eikä sen viesti oikeastaan edes voi avautua.

             Alev Takil

Oikeastaan meillä ei ole edes paukkuja taistella sitä vastaan. Tiedämme, että tekisimme itsestämme maanvaivan niin tehdessämme. Tuntuu siis koko lailla helpommalla antaa vain asian olla.

Tavallaan paskanjauhanta on sekalainen siunaus, päättelee Spicér.

Aika moni tosiasiassa jopa nauttii siitä, jos sitä on vähän, mutta jos työelämä muuntuu yhdeksi pitkäksi paskanjauhantasessioksi, meillä on ongelma.


tiistai 23. huhtikuuta 2019

Laatuyritys vedättää, vaiko ei?


Pääsiäisen alla oli Talouselämä -lehdessä juttu, jonka mukaan suomalaisen lentoyhtiö käyttämä vanha ”itäkone” on alkanut herättää närkästystä somessa.

En tarkoituksella kerro yrityksen nimeä. Jos on mielikuvitusta, sen voi keksiä.:)

Yrityksen asiakkaille on kuulemma tullut yllätyksenä, että lentoa operoikin liettualainen vuokrakoneyhtiö GetJet, eikä kunniakas suomalainen lentoyhtiö, kuten lippua tilatessa moni on luullut.

             Marco Brodowicz

Lentoyhtiö GetJetin kone operoi osan ao. yhtiön Euroopan lennoista. Tällä hetkellä kone lentää joitakin yhtiön Berliinin, Budapestin, Hampurin, Prahan, Varsovan ja Wienin lentoja.

”Jos ostaa "@piip" liput, ei heti arvaisi, että joutuu lentämään liettualaisella halpalentoyhtiöllä. Viime sunnuntaina ”piip”:n lennon operoi liettualainen GetJet, tänään liettualainen DOT

Näin twiittasi suomalainen asiakas 7. huhtikuuta.

No, miksi minä reagoin moiseen?

Kas, aina tarkkasilmäinen vaimoni oli nähnyt talouselämän jutun ja kysäisi, olenko minä ihan varma siitä, minkä firman koneella me lennämme Vapun alla Berliiniin.

Vastasin, että kyllähän me sinivalkoiset lennot varasimme. Että kyllähän hän sen muistaa.

              EDU RUBIO

Päätimme kuitenkin tarkistaa asian. Soitin suomalaisen laatuyhtiön asiakaspalveluun, josta sainkin ystävällisen henkilön pian puhelimeen.

Esitin soittoni syyn, eli kyseisen lehtijutun, jonka takia oli alkanut syntyä kuhinaa sosiaalisessa mediassa.

Että haluaisin nyt varmistaa vielä, että kai se meidän lentomme on todella kotimaisen yhtiön lento, eikä jonkin muun yhtiön kone miehistöineen.

”Hetkinen”, pyysi tämä asiakaspalvelun ammattilainen

Ja niin hän alkoi tarkistaa lentotietojamme antamani asiakasnumeron perusteella.

Selvittely otti aikansa, mutta siitä sentään yhdellä soitolla ja useilla ”Hetkinen” -pyynnöillä selvittiin.

Sitten tultiin selvittelyn lopputulokseen. ”Juu, kyllä täällä näyttäisi olevan operoivana yhtiönä tällainen kuin GetJet.” Että semmoinen tieto.

             KAOTARU

Minä siihen sitten pikkuisen närkästyneenä, että tiedättekö, että tämä minun ja vaimoni kaupunkiloma oli valittu nimenomaan sillä perusteella, että sitä ei lennäkään mikä tahansa halpalentoyhtiö, vaan suomalainen laatuyhtiö.

”Mutta kun te ette ole ostanut lippujanne omilta Finnairin sivuilta, vaan tällaisesta Ticket.fi -palvelusta, niin me emme valitettavasti voi auttaa asiaa.”

Näin sanoi minulle tämä palvelualan ammattilainen.

Asiahan piti oikein tarkistaa

Piti oikein käydä suomalaisyhtiön sivuilta katsomassa, että miten se asia on siellä ilmaistu. 

Totuus on, että eipä lentävä yhtiö näy suoraan sieltäkään, vaan vasta erillisen linkin takaa paljastuu, että lennon takana on GetJet.

Suuri kysymys on, miksi monissa kisoissa palkittu yhtiö tekee tällaista piilottelua?!!

             Luis Graterol

Miksi jo suoraan varattaessa ei näy oikein suurin kirjaimin ostajalle, että ”Huomaathan tämän lipun ostaessasi, että lentokalusto ei ole Suomesta, vaan ropponen Liettuasta!”

Talouselämän jutun mukaan ao. yhtiön mediasuhteista vastaava johtaja sanoo, että asiakkaat saavat etukäteen tietää, mikä yhtiö lentoa liikennöi.

Lentäjätkin mukana sisätilamuutostöissä?

20 vuotta vanhaa GetJetin konetta käytetään kuulemma lokakuun loppuun asti, koska suomalaisyhtiö tekee tällä hetkellä Euroopan liikenteen Airbus-koneisiin ”matkustamon sisätilamuutoksia”.

Jassoo. Ja ilmeisesti henkilökuntakin (esimerkiksi lentoemot ja lentäjät) on sitten näissä sisätilamuutoksissa mukana, etteivät voi olla edes palvelemassa suomalaisia matkustajia?

             Brennan Barrows

Nimittäin suomalaisyhtiö kertoo lennoilla olevan myös GetJetin miehistö ja henkilökunta!

Asiakkaalla on oikeus vaihtaa matkustusaikaansa tai hakea lipun hinnan palautusta, jos operoiva lentoyhtiö vaihtuu, aiemmin mainitsemani johtaja kertoo.

Niinpä niin. Vaihtuu. Se on tässä avainsana.

Meidänkään kohdallamme ei niin tapahtunut, vaan meitä sahattiin melkoisen tymäkästi silmään. Mielestäni.

Olisi nimittäin jäänyt liput ostamatta, jos olisimme tämän hoksineet.


keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Onnellisin kansakunta


Parisen viikkoa sitten saatiin taas lukea, kuinka Suomi-niminen pohjoinen maa oli jälleen menestynyt onnellisuuskisassa.

Ykköstila irtosi 156 maan kovassa seurassa. Ei ollenkaan paha!

Niinhän siinä kävi, että Suomen rankingista sikisi myös somessa keskustelua. Meillä tuolla LinkedInissä (minä kun en paljon muualla ole mukana) sitä käytiin myös.

             Alan Hurt Jr.

Ketjun aloittaja ihmetteli sitä, että me kyllä olemme sitä (siis maailman onnellisin maa), mutta silti esimerkiksi sairaslomien yleisimmäksi syyksi ovat nousseet meillä mielenterveysongelmat (tosin, selkävaivojen ohella).

Tämä on jotenkin ristiriitaista, jatko aloittaja. Niinpä hän loihe kysymään, mitä pitäisi tehdä sille, että lähes 900 000 onnellista suomalaista popsii vuosittain jotain Kela-korvattua mielialalääkettä?

Keskustelu lainehti, kuten se usein tapaa

Joku epäili, että onnellisuus voi tarkoittaa niin montaa eri asiaa. Kai se on vain hyväksyttävä, että kyseisen onnellisuusraportin parametreilla tulos on nyt tuo.

Joukossa oli myös joku sosiologi. Hän nosti esille ihmisten välisen polarisaation ja osattomuuden kokemukset, jotka ovat meilläkin viime vuosien aikana lisääntyneet.

             Edu Layton

Myös hänen kokemuksensa oli, että ”jokin tässä yhtälössä ei täsmää.”

Olenpa joskus itsekin kahlannut läpi näitä onnellisuusselvityksiä. Eivät ne minustakaan mitenkään erityisen ristiriidattomia ole.

Esimerkiksi yksi onnellisuuden kokemusta lisäävä asia on se, että voin tuottaa jollekin toiselle mielihyvää.

Usein tuo toinen on joku lähipiirissäni

Tai. ”toinen” ihminen voi olla myös nepalilaisen lastenkodin lapsi, kadun kulman romanikerjäläinen tai vaikkapa perhe, jota tiedämme SPR:n keräyksen auttavan.

Brittiläisen Charities Aid Foundationin (CAF) selvitys The World Giving Index 2010 oli aikanaan ensimmäinen laaja raportti, jossa tutkittiin tämänkaltaisen auttamisinnon määrää eri puolilla maailmaa.

             Ben White

Mainitun vertailun piirissä oli tuolloin mukana kaikkiaan 153 maata. ”Antamisindeksin” selvittäminen ei kuitenkaan ollut ainoa tuon selvityksen tavoite.

Samalla haluttiin selvittää ihmisten onnellisuutta: sitä kuinka hyvänä he pitivät elämäänsä kymmenportaisella asteikolla parhaasta mahdollisesta elämästä surkeimpaan mahdolliseen.

Antaja on onnellinen

Näin saatua maan "onnellisuusastetta” verrattiin kyseisen kansan antamiskäyttäytymiseen. Tulos oli selkeä: antaminen oli kuin olikin yhteydessä koettuun onnellisuuteen.

Käytännössä onnellisten maiden asukkaat olivat muita halukkaampia auttamaan läheisiään.

Mutta, he olivat myös muita halukkaampia antamaan omastaan vaikkapa hyväntekeväisyyteen.

             Robert Collins

Näin oli riippumatta siitä, mikä heidän omaisuutensa määrä oli. Tämä on muuten vain yksi onnellisuustutkimusten hassuista löydöksistä.

Toinen tunnettu löydös on tämä: mikäli asiamme ovat selvästi paremmin kuin naapurilla, voimme tuntea itsemme hetkellisesti onnelliseksi – jopa siitäkin huolimatta, että olemme itse lähes osattomia – vaikkapa rahattomia tai vailla työtä.

Sellainen epeli ihminen on. Onnellisuusasiaa tämä postaus ei tainnut selventää paljonkaan.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Yliopiston tehtävästä


Viime sunnuntain Hesarissa haasteltiin Helsingin yliopiston entistä kansleria ja rehtoria Kari Raiviota. Mies päästeli suustaan melkoisen kovia juttuja.

Näiden seassa oli muun muassa tämä: ”Jos pitäisi sanoa, mikä on yliopiston tärkein tuote, se ei ole tieteellinen julkaisu, joista valtaosa on yhdentekeviä ja liian suuri osa jopa vääriä.

Yliopiston tärkein tuote on hyvin koulutettu nuori ihminen, joka kävelee ulos yliopistosta, menee yhteiskuntaan ja muuttaa maailmaa.”

             Alex Block

Itse asiassa tätä minäkin olen sanonut. Mutta, jotenkin tuntuu, että sitä ei oikein ole ollut sopivaa sanoa ääneen.

Kyllä meidän jatkuvasti (ja sanomisen painotus vaihtelee lähes vuosittain) annetaan ymmärtää, että se on ”huippututkimus”, johon yliopiston pitäisi tähdätä.

Mitä on huippututkimus?

Ja, tietysti rahoitus, jolla ”huippututkimusta” tehdään.

Tässä olisi paljonkin asiaa, mutta mitä on huippututkimus? Mitä se on yhteiskuntatieteissä ja mitä se on lääketieteessä tai vaikkapa tekniikassa? Tai humanistisissa tieteissä.

Kysymys on äärimmäisen haastava vastattava. Otetaan esimerkki. Yksi lääketieteilijöiden arvostamista kärkilehdistä on Lancet.

             Michael Longmire

Se tutkimusryhmä, joka onnistuu saamaan juttunsa ihan Lancetiin, on ehdottomasti alansa kurko.

Mutta, edustaako lehteen tiensä avannut artikkeli alansa huippututkimusta? Siinähän se onkin, että niin ei välttämättä ole.

Huomio julkaisuissa, ei tutkimuksen laadussa

Toisin ilmaistuna artikkeli pääsy alan tutkijoiden suuresti arvostamaan julkaisuun kertoo enemmän artikkelista kuin itse tutkimuksesta sen taustalla.

Artikkeleiden kirjoittamisesta ja soluttamisesta alansa huippujulkaisuihin on nimittäin tullut tekniikkalaji.

Eikä vain tekniikkaa, vaan joskus jopa suoranaista huijausta. On tapahtunut, että jos koululaiset kopioivat kotiesseisiinsä materiaalia suoraan netistä, niin sitä ovat tehneet myös tutkijat.

             Nina Z

Saattavat siis esittää omina ”ainutlaatuisina löydöksinään” asioita, joihin heillä itsellään ei ole paljoakaan ansiota.

Kunnianhimo, kuuluisuuden kutsu ja haave rahoituksesta hankkeelle saavat aikaan merkillisiä asioita – joskus jopa keksimään tutkimusaineistoa ja sepittämään tuloksia.

Mitä enemmän tällaista on tapahtunut, sitä useammin jopa alojensa huippujulkaisuihin on päässyt pujahtamaan täyttä soopaa. On niitä ihan  koemielessäkin tehtailtu.

Tekoäly tiedettä tuottamaan?

Nyt joku väittää, ettei tätä nyt kovin paljon tapahdu. Että liioittelen suotta.

Mitä sanotte siitä, että esimerkiksi huippulehti Nature hylkäsi jo helmikuussa 2014 kokonaista 120 tietokoneella automaattisesti tehtyä julkaistavaksi tarjottua artikkelia?

Eikä tämä tämmöinen ole vähentynyt. Päinvastoin.

Jo mainitsemani Lancetin tekemän arvion mukaan huimat 85 prosenttia maailman lääketieteelliselle tutkimukselle annetusta rahoituksesta on myönnetty hankkeille, jotka ovat vähintään kyseenalaisia.

             chuttersnap

Mitä lopulta halusin sanoa?

Ehkä sen, että yliopistojen ansaintalogiikka (meilläkin Suomessa) on vienyt kehitystä siihen suuntaan, että koetamme pusata artikkeleita sen sijaan, että keskittyisimme pääasioihin.

Meidän olisi keskityttävä eettisesti tuotettuun laadukkaaseen tutkimukseen (mikä ei siis ole pelkkää artikkelitehtailua) ja niihin Raivion mainitsemiin "hyvin koulutettuihin, maailmaa muuttaviin ihmisiin".

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Voinko oppia mitä vain?


Viikko, pari takaperin minua lähestyi toimittaja, joka kertoi tekevänsä juttua yliopisto-opiskelusta.

Jutun teon lähtökohtana oli pari nuorta aikuista, joilla oli taustanaan peruskoulun jälkeen pelkät ammatilliset opinnot.

He eivät siis olleet käyneet lukiota, mutta kuinka ollakaan, olivat selvinneet yliopiston pääsykokeista ja nyt he olivat matkalla kohti unelmiensa ammattia.

             Debby Hudson

Toimittaja halusi kuulla mielipiteeni siitä, mitä aivoissa tapahtuu tämmöisessä tilanteessa. 

Selviääkö tuollaisesta periaatteessa kuka vain, vai olivatko nämä kaksi hänen löytämäänsä poikkeusyksilöitä?

Aloitin vastaamiseni aivoista

Kylläkin jouduin korostamaan, etten ole aivotutkija.

Tosiasia lienee, että käytämme aivoja jokseenkin vajaalla teholla kaiken aikaa. Eli tästä näkökulmasta yliopisto-opinnot eivät liene niin mielettömiä ponnistuksia vaativa juttu.

             freestocks.org

Toki ne voivat jonkinlainen ”jäsentymättömän tiedon kaaos” olla vaikkapa sen takia, että lukion tarjoama ”laaja yleissivistys” puuttuu.

Näinhän nyt oli käynyt.

Joskus on käyty meilläkin kiivasta keskustelua siitä, mitä hyötyä lukiosta (ja erityisesti sen humanistisista oppiaineista) on. Eikö jokin historia tai filosofia ole ihan turhaa ajankulua?

Ei tokikaan ole

Tästä voitaisiin käydä pitkäkin keskustelu, mutta otetaan lyhyen kaavan mukaan.

Lukio-opinnot tarjoavat oppilaalle laajan yleissivistyksen muodossa sen ”tietoperustan”, johon esimerkiksi yliopisto-opintojen tarjoaman uuden tiedon on luontevaa kiinnittyä.

             Dayne Topkin

Jos pohjalla on ammatilliset opinnot, kyseinen tietoperusta on paljon pienempi ja siksi yliopistoon tätä kautta etenevä joutuu todellisen koetuksen eteen.

Toisin ilmaistuna: yliopisto-opinnot perustuvat melko samantyyppisen tiedon rakentelun varaan kuin lukio.

Mitään erityisiä älyn lahjoja yliopisto ei opiskelijaltaan vaadi, ei edes erityistä lahjakkuutta (ei lahjakkuudesta toki haittaa ole).

Tärkeämpää on asenne

Lahjakkuutta paljon tärkeämpää on oikea asenne ja siihen liittyen tietysti motivaatio, intomieli.

Moni syntymälahjakas menestyy yliopistossa lopulta huonommin kuin se, joka löytää sisältään motivaation.

             Andrew Neel

Jossain vaiheessa nimittäin lahjakkuus lakkaa kantamasta ja tarvitaan työtä. Ellei työtä ole (lahjakkuuden takia) tottunut tekemään, saattaa käydä ohraisesti.

Opiskelutekniikka on oma asiansa ja sen kehittämisessä auttaa itsensä tunteminen.

Esimerkiksi minä aikanaan hakkasin kovasti päätäni seinään seuratessani kavereitteni opiskelua yliopistossa. He näet lukivat iltaisin.

Ongelmani oli, että luulin niin kuuluvan tehdä

Kun koetin itse, nukahdin. Meni jonkin aikaa, kun huomasin, että minä olenkin aamuihminen ja minun siis kannattaa lukea (jos mahdollista) aamulla.

Kuinka ollakaan, kun alooin tehdä niin, aloin saada jopa erinomaisia tuloksia. Käytännössä opin tuntemaan oman tapani oppia.

Väitänkin, että moni aliarvioi itseään siksi, ettei tunne itseään ja onpa voinut (osin juuri mainitusta syystä) saada epämiellyttäviä kokemuksia oppimisen saralla.

             Priscilla Du Preez

Kun muutaman kerran epäonnistuu opinnoissaan (koulukokeet esim.) vakaasta yrityksestään huolimatta, erehtyy ajattelemaan, että ”kykyni eivät riitä”.

Ennen muuta kyse on siitä, kuinka minä opin parhaiten.

Tie itsensä tuntemiseen tässä mielessä voi olla melko pitkä. Mutta se kannattaa.

torstai 28. helmikuuta 2019

Todellisuuden tunnistimet silmissäni


Olemme toisinaan keskustelleet opettajankouluttajien kesken eräästä ilmiöstä.

Ilmiö on seuraava: henkilö, jolla ei ole kovinkaan paljon (tai ei juuri lainkaan) kokemusta opettajan työstä, ilmaisee puheellaan melkoista opetustyöhön liittyvää varmuutta.

             Joanna Nix

Hän voi silmiään räpäyttämättä pitää itseään jopa jonkinlaisena asiantuntijana. Sillä "onhan hän ollut nelisen kuukautta opettajan työssä”.

Hassua sen sijaan on, että jopa vuosikausia opettajana toiminut (ehkä jopa muodollisesti pätevä) henkilö voi tuntea huomattavaa epävarmuutta opettajan työtä kohtaan.

Eikä tämä liity vain opettajuuteen

Se voi ilmetä, paitsi eri ammattialoilla, melkein millä elämänalueella tahansa.

Ylen sivuilta löytyy esimerkiksi juttu, jossa lukijat voivat arvioida omia kuljettajan taitojaan.

             Gordon Plant

Huomionarvoista on, että noin 76 prosenttia jutun yhteydessä esitettyyn kysymykseen vastanneista lukijoista arvioi itsensä keskivertoa paremmaksi kuskiksi.

Johtopäätöksenä edellisestä voisi sanoa, että liioittelemme osaamistamme niin liikenteessä – ja varmaan myös liikenteen ulkopuolella.

Erityisesti kykyjään yliarvioivat surkeimmat osaajat

Mainittu ilmiö tunnetaan löytäjiensä David Dunningin ja Justin Krugerin mukaan Dunning-Kurger-efektinä tai ylivertaisuusvinoumana.

Herrat Dunning ja Kruger (molemmat psykologeja) testasivat ihmisten käsitystä omasta huumorintajustaan, kielioppiosaamisestaan ja loogisesta päättelykyvystään.

Kaikissa testeissä huonosti menestyneiltä havaittiin samalla myös puuttuva taito arvioida omaa osaamistaan.

Tästä innostuneina tutkijat kehittelivät ajatuksen graafisen mallin muotoon.


Mallin havainnollistama ajatus on: mitä epäpätevämpi olen, sitä itsevarmempi olen osaamisestani.

Vasta nyt ymmärrän, miten vähän oikeastaan tiedän

Tähän on tutkijoiden mukaan looginen selitys ja se itse asiassa on hyvinkin luonnollinen. Ellemme hallitse asianomaista taitoa, emme kerta kaikkiaan osaa arvioida todellista osaamistasoamme.

Sen sijaan ihmiset, jotka oikeasti osaavat, ovat usein paljon epävarmempia osaamisestaan, koska heillä on myös käsitys siitä, miten vähän he itse asiassa osaavat.

             Shane Aldendorf

He myös kykenevät reflektoimaan osaamistaan.

Dunning-Kruger efektin muuan piirre on myös se, että kun osaaminen kehittyy todelliseen asiantuntijuuteen, voi myös itseluottamus kasvaa nopeasti ja olla lopulta suorastaan huikeaa tasoa.

Tämän panin aikanaan merkille tutkiessani tieteen nobelisteja

Osalla Nobelin palkinnon saaneista oli hyvinkin kehittynyt itseluottamus – jopa niin, etteivät he enää pitäneet itseään aivan tavallisena kuolevaisena.

Sellainen olo ainakin minulle tuli.

             Fancycrave

Esimerkiksi muuan yhdysvaltalainen fysiikan nobelisti vakuutti minulle lähettämässään kirjeessä omaavansa ”todellisuuden tunnistimet”.

Nämä ”tunnistimet” oli viritetty näkemään anomalioita tieteessä, mutta myös päteviä ajatuksia ”nopeammin ja helpommin kuin muut (tutkijat).”

Voi, mistä saisin minäkin moiset todellisuuden tunnistimet!