Alkuvuodesta
YLE haastatteli Sitran tulevaisuudentutkija Mikko Dufvaa. Hän ennusti tylsyydestä yhtä
nousevaa trendiä.
Sehän
sopi minulle, joka olin vain muutama kuukautta aiemmin saanut julkaistua kirjan
Tylsyyden ylistys. Ikävystyminen on luovuuden alku.
Kirjani
idea oli väitteessä, ettei tylsyys ole sitä, miltä se päällisin puolin näyttää.
@Matthew_T_Rader
On nimittäin saatu enenevää näyttöä siitä, että tylsyyden kokemuksesta voi
toisinaan nousta hyviä asioita.
Myös
luovuutta.
Tutkimuksissa
tylsyyttä potevat henkilöt ovat esimerkiksi löytäneet keskimäärin enemmän
käyttötapoja tyhjille muovipikareille tai pyykkipojille kuin ne, jotka ovat
olleet riemuissaan tai rentoja.
Monenlaisia selityksiä
Muun
muassa tämmöisten tutkimusten myötä tylsyydestä on tullut kiinnostava asia.
Toisaalta,
tylsyydessä on muutakin pohtimisen arvoista. Tylsyys on ollut tunteena ihmisen
seuralainen läpi ihmiskunnan historian. Uskonkin vakaasti, ettei tylsyys ole
turha tunne.
Kun
tarkkailee ympäristöään, huomaa, että tylsyys putkahtelee esille sieltä ja
täältä.
Vincent van Zalinge
Suomalaisten
menestystä onnellisuuskisassa selitettiin maan perinpohjaisella ”tylsyydellä”.
Tylsyydestä
on nähty yhteys sinnikkyyteen. Jopa suomalaislasten matematiikan taitojen (myös
lukutaidon!) heikkenemistä on selitetty sillä, ettei nykylapsilla ja –nuorilla
ole enää ”sinniä”.
Eräs
psykologiasta kumpuava selitysmalli lähtee sitä oletuksesta, että esimerkiksi
lasten ja nuorten lisääntyneet käyttäytymishäiriöt voisivat olla seurausta
suorastaan epätoivoisesta tylsyyden kokemuksen pakenemisesta.
Entä jos koettaisimme hiukan ikävystyä
Tämä
kaikki on pohtimisen arvoista, joskaan en väitä, että kaikki nämä
selitysyritykset olisivat totta.
Pidän
kuitenkin mielenkiintoisena kysymystä, mitä tapahtuisi, jos oppisimme ikään
kuin uudelleen pitämään tylsyyttä luontaisena osana elämäämme.
Joshua Newton
Eikä
vaan hyväksymään, vaan suorastaan (ajoittain) hakeutumaan siihen. Sijoitan
tämän puheen osaksi kohtuullistamispuhetta, joka on ikään kuin laajempi kehys
asialle.
Huoleni
on siinä, että meistä on tullut selvästi aiempaa lyhytjänteisempiä.
Tuntuu
kuin emme sietäisi enää hetkeäkään hiljaisuutta, odottamista,
tapahtumattomuutta… Minusta on aika huolestuttavaa, että jo hissiä
odottaessamme pitkästymme ja kaivamme puhelimemme taskusta.
Katse puhelimessa
Meillä
on yltyvä tarve etsiä jotakin kiinnostavaa ajan kulua.
En
ole mikään digitaalisen teknologian vastustaja, mutta tuntuu kuin esimerkiksi
puhelimista olisi tullut jonkinlainen mielialalääke; paitsi, että se tarjoaa
ensiapua, se latistaa tunnekirjoamme.
Meredith Hunter
Otamme
jopa sähköiskuja vastaan mieluummin kuin ikävystymme.
Se
ei välttämättä johdu pelkästään meistä, vaan myös erilaisten digitaalisten
palveluiden toimintamekanismeista. Esimerkiksi mainonnassa ja mediassa nähdään
valtavasti vaivaa ihmisten huomion kaappaamiseksi.
Älä syyllisty tylsyydestä
Suurilla
yrityksillä on nykyään palveluksessaan psykologeja, joiden tehtävänä on pohtia
sitä, millaisilla toimilla ihmiset saadaan viettämään aikaa juuri meidän
yrityksemme sivuilla, juuri meidän tuotteiden äärellä jne.
Toisaalta,
kasvatustieteilijänä näen tässä myös vanhemmuuteen liittyviä ongelmia. Me
vanhemmat emme enää siedä sitä, että lapsemme toteavat olonsa tylsäksi.
Olemme
hyvin herkästi tyrkyttämässä heille pädiä tai puhelinta tms., jonka avulla he
voivat taittaa niskat tylsyyden kokemukselta.
Minun
näkemykseni on, että lapsen tylsyyden kokemuksesta ei pitäisi potea
syyllisyyttä.
Ei
se ole huonon vanhemmuuden merkki, jos lapsi tylsistyy, vaan päinvastoin,
toivottu tila, ajoittain.
Meidän
pitäisi antaa lapsen itse oppia nujertamaan tylsyyden tunne. Kuka ties he
keksivät jotain arvokasta ja kuka ties he oppivat siinä samalla jotain myös
itsestään.
