perjantai 25. lokakuuta 2019

Miksi itsemurhista ei pitäisi uutisoida


Oletko koskaan ajatellut haukottelua tekona? Haukottelun syistä on puhuttu paljon, mutta vähemmän esimerkiksi siitä, miten tarttuvaa toimintaa se on.

Kun pelkästään luet sanan ”haukottelu” kahdesta edelle kirjoittamastani lauseesta, ja kaksi ”haukottelua” lisää tästä lauseesta, aika moni alkaa haukotella lähiminuuttien aikana.

”Jopa, kun kirjoitan tätä, alan itse haukotella”, väittää Malcolm Gladwell kirjassaan Leimahduspiste (The Tipping Point, 2000).


Eikä siinä kaikki. Jos luet tätä vaikkapa jonkin kauppakeskuksen avarassa aulassa ja alat haukotella, todennäköisesti moni niistä, jotka näkevät sinut haukottelevan, haukottelee pian ja niin edelleen.

Haukottelu tarttuu, eikä vain näköaistin välityksellä. Se tarttuu myös kuulon välityksellä tai siitä, että ajattelemme haukottelua. Sama koskee monia muitakin ilmiöitä.

Otetaan surullisempi asia: itsemurhat

Vuosia sitten olin työreissulla Kainuussa. Oli myöhäiskevät. En muista, mitä keskustelimme minut vastaanottaneen henkilön kanssa, mutta sen muistan, kuinka puheemme juontui itsemurhiin.

Ne olivat tuolla seutukunnalla ikävä, erityisesti keväisin esiin ryöpsähtänyt ilmiö. Uhrina olivat useimmiten yksinäiset, keski-ikäiset miehet.


”Heitä asuu tuolla vaarojen rinteillä ja jostain syystä juuri keväisin nämä yksinäisyyttä potevat miehet tulevat tehneeksi itselleen epätoivoisia asioita.”

Sitten hän totesi, ettei näistä asioista ole seudulla haluttu puhua julkisesti, koska jo ammoin huomattiin, kuinka itsemurhat ikään kuin ”tarttuvat”.

Totta se onkin

Itävallan televisio esitti parikymmentä vuotta sitten dokumentin niin sanotuista raideitsemurhista.

Kyseinen televisio-ohjelman tavoitteena oli kertoa ahdistuksesta, jota veturinkuljettajat olivat kokeneet, kun heidän junansa eteen oli heittäytynyt ihminen itsemurhatarkoituksessa.

Kuinka ollakaan, ohjelman esittämisen jälkeen raideitsemurhat lisääntyivät selvästi.


Dokumentin tekijät olivat järkyttyneet. He olivat olettaneet, että ohjelman vaikutus olisi aivan päinvastainen.

Tälle havainnolle on myös tieteellistä näyttöä. Monet kansainväliset tutkimukset osoittavat, että yksittäisistä itsemurhista uutisointi kiihdyttää ilmiötä.

Eikä siinä kaikki

Mitä näkyvämmin ja yksityiskohtaisemmin julkisuus käsittelee itsemurhia, sitä enemmän niitä tehdään.

Myös aihetta koskevat tietokonehaut lisääntyvät. Totta, osa haluaa ”vai tietää”, mistä on kyse. Mutta, osa selvästikin hakee tietoa siitä, miten oman itsemurhan voisi tehdä.

Tästä syystä itsemurhauutisten jakamista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kannattaa välttää.


Nyt joku sanoo: ei kai ole tarkoitus antaa valheellista kuvaa maailmasta?

Ei tietenkään, mutta jos itsemurhia käsitellään, olisi tärkeää korostaa sitä, ettei se ole ratkaisu, eikä se väistämättömyys.

Jutuissa olisi oltava ratkaisu, joka ei ole kuolema. 

Olisi aina korostettava, että on muitakin vaihtoehtoja – eikä huonoin niistä ole soittaa synkällä hetkellä 112:een.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Lääkebisnes on karua touhua


Lääketeollisuuden tehokkaan lobbauksen myötä lähes kaikista meistä saadaan sairaita. Näin väitettiin Hesarissa 7.10.2019.

Homma menee niin, että terveistä tulee ”sairaita” ja lievästi sairaista ”hyvin sairaita”.

Ilmiöstä puhutaan alan piireissä nimellä sairauksien kaupustelu (engl. disease mongering).

Asiaa on selvitellyt Helsingin yliopiston kliinisen epi­demiologian dosentti Kari Tikkinen.


Kun sairaudet määritellään laajasti, saadaan paljon diagnooseja ja lisää tuloja lääke­yhtiöille, sanoo Tikkinen.

Yhdeksi esimerkiksi jutussa oli nostettu tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD, jonka luvattu maa on - tietysti - Yhdysvallat.

Amerikoissa jo yli yhdeksän prosenttia alle 18-vuotiaista on ADHD-tapauksia.

Ei hyvältä näytä meilläkään

Kun minä menin aikanani kouluun, en osannut lukea, enkä edes nimeäni kirjoittaa. Olin monessa suhteessa ikäisiäni kovasti jäljessä ja vilkaskin olin.

Jos olisin mennyt noine valmiuksineni nykykoulun ekaluokalle, olisin tarttunut alta kahden viikon jonkinlaiseen diagnoosisiivilään.


Ehkä minäkin olisin ollut ADHD tai ehkä olisin ollut lievä Asperger-tapaus, mutta yhtä kaikki; en tiedä, kun minua ei testattu.

Koskaan en saanut tuntiakaan erityisopetusta. Sen sijaan sain olla muiden joukossa ihan normioppilas.

Diagnosoimattomuus johtui kohdallani siitä, että tuon aikaisen koulun käsitys erilaisuudesta oli aivan toinen. Enkä tokikaan ollut ainoa toisenlainen tallaaja.

Eikähän minun pahasti käynyt

Selvitin kouluni vuosi ja luokka -periaatteella. En loistavasti, mutta riittävän hyvin.

Sain ammatin, pääsin töihin ja olen kyennyt työssä kulkemaan. Veroni olen maksanut säntillisesti ja niin poispäin.

Mitä tästä pitäisi sanoa? Ensiksikin se, että bisneksen etiikasta on syytä puhua.

Toiseksi käsityksemme normaaliudesta on kovin kapea. Se, että joku kehittyy hitaasti (kuten minä), ei suinkaan ole merkki sairaudesta.


Tai se, että joku poikkeaa jollakin muulla tavoin hivenen ruodusta.

Tämä ajaa minut kaihomielin muistelemaan sitä, mistä kirjoitti vuosituhannen alkuvuosina yhdysvaltalainen talousmaantieteilijä, professori Richard Florida.

Mies oli tutkinut mm. sitä, miksi jotkut Amerikan mantereen kaupunkialueet näyttivät menestyvän, kun taas jotkut toiset alueet tuntuivat vain kurjistumistaan kurjistuvan.

Floridan väite kuului: ero oli kyvyssä sietää erilaisuutta. Ne kaupunkialueet, jotka suostuivat näkemään erilaisuuden rikkautena, menestyivät.