”Sä pilaat mun elämän!” Näin oli teini-ikäinen kiljahtanut
äidilleen tämän takavarikoitua perilliseltään tämän rakkaan älypuhelimen, kuulemma vain hetkeksi.
Viime
viikolla nostettiin jälleen keskusteluun asia, joka tuntuu vaivaavan ainakin
osaa meistä: mikä oikeasti on suhteemme näihin kiitolaukkaa kehittyviin älyhärpäkkeisiin?
Voiko kukaan rehellisesti kehua olevansa tilanteen herra ja osaako kukaan varmuudella sanoa, milloin tämä herkkä
suhteemme muuttuu vaikeaksi, ehkä jopa riippuvuudeksi?
Päätin kirjoittaa asiasta, koska parisen
viikkoa sitten samaista teemaa sivuttiin myös Pisa-arvioinnin tuloksista julkistettaessa.
Kysyttiin, mistä johtuu, että suomalaisnuoret eivät yhtäkkiä enää osaakaan matematiikkaa?
No, siitähän se
johtuu, etteivät nykynuoret halua enää nähdä vaivaa, hoksasi joku. Aivan
totta! Kärsivällisyys on hakusassa, komppasi toinen.
Hermostuneen,
lyhytjänteisen, kaikkialle syöksähtelevän uuden ihmistyypin ovat luoneet kuulemma
netti, kaikkialle lonkeronsa ulottava sosiaalinen media ja vaikkapa vapaa-ajan
pelit.
Sittenkin
liian yksioikoinen selitys?
Tätä moni
epäilee, vaikka samaan hengenvetoon myöntää kehityksen huolestuttavat piirteet.
Esiin tunkevaa kysymystä "älypuhelinriippuvuudesta"
koetti YLE:lle tekemässään jutussa osaltaan kuutioida toimittaja Hanna Hanhinen.
Tuokin uutinen osoittaa, ettei riippuvuudesta puhuminen ole aivan ristiriidatonta. Jopa
asiantuntijoiden joukko näyttää mielipiteineen jakaantuvan vähintäänkin kahtaalle.
Esimerkiksi A-klinikkasäätiön
viestintäpäällikkö Aino Majavan
mukaan ihmiset ovat ottaneet huolen yleisesti ottaen vakavasti. Samalla
hän myöntää, että älypuhelinriippuvuutta on ilmiönä tutkittu vielä varsin vähän.
Minäkin olen aiheeseen viitannut eräässä aiemmassa
blogissani. Sen myönnän, että asiasta on myös hitusen vaikea puhua, koska…
koska, äh… tuntuu kuin olisi itsekin siitä jotenkin osallinen.
Suhde puhelimeen saattaa tulla vastaan vaikkapa yllättäen
iskevänä haluna kaivaa iPhone esille – esimerkiksi kesken palaverin. Ja sitten
on tullut säpsähdettyä: ”Ei se nyt taida
olla ihan fiksua.”
Asiallisen ja huonon käytöksen raja
Tuota rajaa aloin
pohtia pantuani eräässä arvokkaahkossa vuosijuhlassa merkille, kuinka juhlaväki
kostuumeissaan hivutteli kesken ohjelman puhelimiaan esille.
Tuntui olevan ihan pakko
pöytäliinan katveessa tsekata facebook ja viestit.
Tutkija Antti Oulasvirran mukaan huolestuttavaksi
tietoteknologian käyttö menee, jos emme enää kykene lainkaan sietämäänhiljaisia, tylsiä hetkiä tai rentoutumaan.
Aivot tarvitsevat myös lepoa. Oliko uutta? Ei
ollut. Tätähän ovat toitottaneet aivotutkijat jo pidemmän aikaa. Aiemmin on
kannettu huolta työelämän aivoja rassaavista piirteistä.
Viestintäteknologia on levittänyt huolen koskemaan nyt myös vapaa-aikaa.
Joulukuisessa
YLE:n jutussa listattin myös kriteereitä, joiden perusteella voi pohtia omaan
suhdettaan mobiiliin teknologiaan.
Kesäleirille vieroittumaan
Luulen, että
kehitys on ollut sen verran nopeaa, että se ei ole ikään kuin pysynyt
hyppysissä meillä vanhemmilla; ei ehkä opettajillakaan koulussa.
Eikä vain meillä
Suomessa. Tilanne tuntuu olevan sama muuallakin Euroopassa, kuten myös tuolla
Honkajoen suunnalla.
Joku ehkä
muistaa Talouselämän taannoisen jutun Etelä-Koreasta. Maassa on pidetty jopa
kesäleirejä, joiden tavoitteena on ”vapauttaa nuoria puhelinriippuvuudestaan”.
Itse kokeilin
”intensiivisyyden lisäämistä” opetuksessa kieltämällä kaikenlaiset härpäkkeet erään
luentokurssini aikana.
Se oli roisi kokeilu, mutta kuinka ollakaan, perusteltuani asian, opiskelijat hyväksyivät sen.
He naureskelivat tempaukselle, mutta kukaan ei valittanut.
”Saanko tilata nää matkaliput vielä
ennen luentoa?” kysyi
muuan nuori mies vielä seitsemän minuuttia ennen opetuksena alkua.
Mutta kun opetus alkoi, ei kenelläkään ollut enää vermeitä esillä ja tarkkaavaisuus oli –
väitän — huippuluokkaa! Mukava kokemus, vaihteeksi.
PS. Kuvat viime lauantailta Kokkolan Hellskäristä