Älypuhelinriippuvuus keskustelussa

”Sä pilaat mun elämän!” Näin oli teini-ikäinen kiljahtanut äidilleen tämän takavarikoitua perilliseltään tämän rakkaan älypuhelimen, kuulemma vain hetkeksi.

Viime viikolla nostettiin jälleen keskusteluun asia, joka tuntuu vaivaavan ainakin osaa meistä: mikä oikeasti on suhteemme näihin kiitolaukkaa kehittyviin älyhärpäkkeisiin?

Voiko kukaan rehellisesti kehua olevansa tilanteen herra ja osaako kukaan varmuudella sanoa, milloin tämä herkkä suhteemme muuttuu vaikeaksi, ehkä jopa riippuvuudeksi?

Päätin kirjoittaa asiasta, koska parisen viikkoa sitten samaista teemaa sivuttiin myös Pisa-arvioinnin tuloksista julkistettaessa.

Kysyttiin, mistä johtuu, että suomalaisnuoret eivät yhtäkkiä enää osaakaan matematiikkaa?

No, siitähän se johtuu, etteivät nykynuoret halua enää nähdä vaivaa, hoksasi joku. Aivan totta! Kärsivällisyys on hakusassa, komppasi toinen.

Hermostuneen, lyhytjänteisen, kaikkialle syöksähtelevän uuden ihmistyypin ovat luoneet kuulemma netti, kaikkialle lonkeronsa ulottava sosiaalinen media ja vaikkapa vapaa-ajan pelit.

Sittenkin liian yksioikoinen selitys?

Tätä moni epäilee, vaikka samaan hengenvetoon myöntää kehityksen huolestuttavat piirteet.

Esiin tunkevaa kysymystä "älypuhelinriippuvuudesta" koetti YLE:lle tekemässään jutussa osaltaan kuutioida toimittaja Hanna Hanhinen.

Tuokin uutinen osoittaa, ettei riippuvuudesta puhuminen ole aivan ristiriidatonta. Jopa asiantuntijoiden joukko näyttää mielipiteineen jakaantuvan vähintäänkin kahtaalle.

Esimerkiksi A-klinikkasäätiön viestintäpäällikkö Aino Majavan mukaan ihmiset ovat ottaneet huolen yleisesti ottaen vakavasti. Samalla hän myöntää, että älypuhelinriippuvuutta on ilmiönä tutkittu vielä varsin vähän.

Minäkin olen aiheeseen viitannut eräässä aiemmassa blogissani. Sen myönnän, että asiasta on myös hitusen vaikea puhua, koska… koska, äh… tuntuu kuin olisi itsekin siitä jotenkin osallinen.

Suhde puhelimeen saattaa tulla vastaan vaikkapa yllättäen iskevänä haluna kaivaa iPhone esille – esimerkiksi kesken palaverin. Ja sitten on tullut säpsähdettyä: ”Ei se nyt taida olla ihan fiksua.”

Asiallisen ja huonon käytöksen raja

Tuota rajaa aloin pohtia pantuani eräässä arvokkaahkossa vuosijuhlassa merkille, kuinka juhlaväki kostuumeissaan hivutteli kesken ohjelman puhelimiaan esille.

Tuntui olevan ihan pakko pöytäliinan katveessa tsekata facebook ja viestit.

Tutkija Antti Oulasvirran mukaan huolestuttavaksi tietoteknologian käyttö menee, jos emme enää kykene lainkaan sietämäänhiljaisia, tylsiä hetkiä tai rentoutumaan.

Aivot tarvitsevat myös lepoa. Oliko uutta? Ei ollut. Tätähän ovat toitottaneet aivotutkijat jo pidemmän aikaa. Aiemmin on kannettu huolta työelämän aivoja rassaavista piirteistä. 

Viestintäteknologia on levittänyt huolen koskemaan nyt myös vapaa-aikaa.

Joulukuisessa YLE:n jutussa listattin myös kriteereitä, joiden perusteella voi pohtia omaan suhdettaan mobiiliin teknologiaan.

Kesäleirille vieroittumaan

Luulen, että kehitys on ollut sen verran nopeaa, että se ei ole ikään kuin pysynyt hyppysissä meillä vanhemmilla; ei ehkä opettajillakaan koulussa.

Eikä vain meillä Suomessa. Tilanne tuntuu olevan sama muuallakin Euroopassa, kuten myös tuolla Honkajoen suunnalla.

Joku ehkä muistaa Talouselämän taannoisen jutun Etelä-Koreasta. Maassa on pidetty jopa kesäleirejä, joiden tavoitteena on ”vapauttaa nuoria puhelinriippuvuudestaan”.

Itse kokeilin ”intensiivisyyden lisäämistä” opetuksessa kieltämällä kaikenlaiset härpäkkeet erään luentokurssini aikana.

Se oli roisi kokeilu, mutta kuinka ollakaan, perusteltuani asian, opiskelijat hyväksyivät sen. He naureskelivat tempaukselle, mutta kukaan ei valittanut.

”Saanko tilata nää matkaliput vielä ennen luentoa?” kysyi muuan nuori mies vielä seitsemän minuuttia ennen opetuksena alkua.

Mutta kun opetus alkoi, ei kenelläkään ollut enää vermeitä esillä ja tarkkaavaisuus oli – väitän — huippuluokkaa! Mukava kokemus, vaihteeksi.

PS. Kuvat viime lauantailta Kokkolan Hellskäristä

Voidakseni kokea eläväni

Helsingin Sanomissa oli Anneli Ahosen kirjoittama artikkeli ukrainalaisesta Grigorista, 26. Grigorin päivät kuluivat temppuilemalla pilvenpiirtäjissä ja tehtaanpiipuissa.

Jutussa ei olisi sinällään ollut mitään aivan hirrrmuisen erikoista, mutta kun mainittu Grigori haki sitä kaikkein ”aidointa fiilistä”.

Hän siis hakeutui hengenvaarallisin paikkoihin ilman valjaita, ilman mnkäänlaisia turvaköysiä. Se oli erityistä.

Katson uudelleen artikkelin kuvia. Niissä Grigori hymyilee leveästi samalla, kun roikkuu toisen kätensä varassa kymmenien metrien korkeudessa.

  

Mies näyttää niittäneen lyhyessä ajassa rutkasti mainetta myös sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi YouTubessa hänen edesottamuksiaan on töllistelty…mitähän sanoisi: parisen miljoonaa kertaa.

Nykyisellään mies kuulemma kiertää Pietarin ja Moskovan nostureita, siltoja, piippuja ja tornitaloja...

Siis, jos on vielä elossa. Hesarin juttu julkaistiin nimittäin jo puolisen vuotta sitten.

Sotaturismi, uusimpia kotkotuksia

Grigori on vain yksi tämän ajan synnyttämistä oudoista kulkijoista. On heitä muitakin: benji-hyppääjiä, arktisten alueiden yksinäisiä valloittajia, ultrapitkien matkojen uimareita ja yksinpurjehtijoita.

Muistaako joku vielä naisen nimeltä Dominick Arduinin? Oikein, hänhän oli – huomatkaa, sanoin ”oli” – se 52-kiloinen ranskalaissuomalainen arktisten alueiden seikkailija, jonka huimanrohkeita pyrkimyksiä seurasimme henkeä haukkoen vajaa vuosikymmen sitten.

Lopulta yksin kohti Pohjoisnapaa taivaltanut Arduin katosi kajakkeineen, rinkkoineen, ahkioineen päivineen. Hän katosi keskelle kymmenien kilometrien avomeriosuutta. Näin oletettiin.

Entäpä sitten sotaturismi, josta satuin kuulemaan pätkän autoradiosta? Ai, mitäkö on sotaturismi? Se on sitä, että käydään tekemässä Facebook-päivityksiä Bagdadista, Kabulista tai Mogadishusta.

Tästä on esimerkiksi Venäjällä tullut kuulemma jo pieni ilmiö. Venäjällä ja Grigorin kotimaassa Ukrainassa nämä muutkin hengenvaaralliset lajit ovat jo jonkin aikaa olleet nuorisomuotia.

Eikä se siihen jää.

On metrojunien katoilla matkustavia ja kerrostalojen katoilta ponnistavia laskuvarjohyppääjiä. Voitte arvata, että virkavalta joutuu raaviskelemaan kosolti päätään jahdatessaan hullunrohkeita nuoria.

Seikkailugeeni?!

Aivan vastikään on esitetty oletuksia, jonka mukaan seikkailunhalun salaisuus olisi ihmisen geeneissä.

Tutkijat ovat löytäneet erityisen geenivariantin DRD4-7R, joka heidän väitteidensä mukaan lisää todennäköisyyttä riskinottoon sekä uusiin paikkoihin, ajatuksiin, ruokiin, ihmisin tai vaikkapa huumeisiin tutustumiseen.

Entä, tuleeko kaikista geenivariantin kantajista – joita arvellaan olevan noin 20 % kaikista ihmisistä – tutkimusmatkailijoita tai seikkailijoita?

Ei, sanovat tutkijat. Ei mitään niin monimutkaista kuin uteliaisuus tai seikkailunhalu voi tiivistää yksittäiseen geeniin.

Todennäköisempää on, että eri geenijoukot vaikuttavat useisiin ominaisuuksiin (liikkumiseen, muutokseen ja seikkailuun), joista jotkin sallivat meidän etsiä uusia asioita ja jotkin toiset ajavat meitä siihen.

Toinenkin selitys on

Se liittyy elinkeinorakenteen ja ylipäätään elämäntapojen 'miedontumiseen' aikojen saatossa. Tämän selityksen mukaan nykyelämä on yksinkertaisesti liian monelle meistä tarkoituksettoman helppoa.

Ongelma on siis modernin ihmisen vaiva. Aikaisemmin ihmisen ei kerta kaikkiaan tarvinnut hakeutua moisiin vaaratilanteisiin, koska jo elämästä selviäminen sinällään oli onniteltava saavutus.

Pelkästään se, että selvisit vammautumatta huomiseen, oli joskus muinoin ”väristävä elämys”.

Tällaisia jokapäiväisiä säväreitä tarjosi esimerkiksi metsästäjä-keräilijöiden elämänmuoto. Ajatellaanpa saloseutujen esi-isäämme pohjalaisjoen varrella. Se oli täynnä huimuutta.

Elämänsä väristykset esi-isämme saivat keihästaistelusta saloseudun otsoa vastaan. Keihään tai kirveen nahkasidokset saattoivat pettää tämän tästä.

Ei ollut satelliittipaikantimella varustettua ajokoiraa, ei Helly Hansenia, Thinsulatea eikä Haglöfsia.

Olisiko selitys tässä? Koskapa omaan nykyarkeemme ei kuulu myötäsyntyisesti samaa, meidän on imitoitava.

Heittäydymme kaistapäiseen liitoon kallionkielekkeeltä vain siksi, että saisimme tuntea elävämme.

Homekouluihinko Suomi kompastui?

Kuntien taloudet ovat kuralla, verotusta kiristetään, YT-neuvotteluja käydään ja, ellei käydä, niitä kovasti käynnistellään. Kestävyysvaje tuntuu todelliselta.

Suomessa on edelleen satoja kuntia, enkä ole kuullut yhdestäkään nimenomaisesta kunnasta, jossa päiväkoti- tai koulurakennusten kunto ei olisi tuonut yllätyksiä taloudenhoitoon.

Kun jokin koulu on ollut remonttilistalla odottamassa vuoroaan, on nurkan takaa kaahannutkin ohi koulu, jonka seinä- tai lattiarakenteista on ”aivan yllättäen” löydetty hometta tahi peräti sädesieni.

 

Tämä tuli mieleeni lueskeltuanii YLE:n uutista Kotkan Karhuvuoren koulun oppilaista, jotka olivat menneet tiistaina koululakkoon.

Koululakko tuli protestina sisäilmaongelmista kärsivän koulun korjaamiseksi tai uuden rakentamiseksi.

Huonon sisäilman on arvioitu uhkaavan jopa neljännesmiljoonan suomalaisen terveyttä yli tuhannessa koulussa ja päiväkodissa.

Tämä ei yllätä

Mutta sanokaa, miten ylipäätään on mahdollista, että armaassa lintukodossamme, tässä äärimmäisten olosuhteiden maassa on päässyt unohtumaan sellainen elintärkeä asia kuin rakentamisen taito?

Tuntuu kuin joskus se olisi osattu. Vai, onko sinällään rakennettu oikeinkin, mutta asioita on pilattu lyhytnäköisellä toiminnalla?

En malta olla lainaamatta mikkeliläisen arkkitehti Pertti Mertaojan kirjoitusta sanomalehti Länsi-Savossa 16.11.2013. Lukekaapa. Pidän Mertaojan epäilyjä aivan katu-uskottavina.

Kirjoituksensa aluksi Mertaoja viittaa Helsingin Sanomissa 14.10.2013 olleeseen juttuun, jonka mukaan ”Vantaalla säästyi 280 000 euroa vahtimalla 15 rakennuksen energiankulutusta vuodessa.

Kun tarpeeksi monessa koulussa sammutetaan osa valoista, sulatetaan kesäksi pakastimet ja vähennetään ilmastointia yöksi, kaupunki voi säästää vuodessa satojatuhansia euroja."

600 litraa kosteutta

Yksi innokkaista säästäjistä on kuulemma Simonkylän koulu, jossa on 600 oppilasta 5.–9. luokilla. Kesällä oli koulu täysin pimeänä. Ilmastointi on päivällä täysillä, öisin pois päältä.

Arkkitehti Mertaoja ihmettelee sitä, että suurissa julkisissa rakennuksissa on todellakin varaa laittaa ilmanvaihto pois päältä öiksi ja viikonlopuiksi.

Näin tehdään myös kesäisin (useiksi viikoiksi) monien kuntien kouluissa, välihuomautan minä.

Palataanpa Mertaojaan. Hän kysyy – mielestäni aiheellisesti: miksi sitten asuinrakennuksissa, joissa asukkaat ovat useimmiten poissa päivisin, vaaditaan, että ilmanvaihto on pidettävä aina päällä, myös öisin ja viikonloppuisin?

Mertaoja on onkinut jostakin faktanomaisia yksityiskohtia: nelihenkinen perhe tuottaa vuorokaudessa noin 12 litraa kosteutta (hengitysilman vesihöyry, hiki, ulkovaatteet jne.) huoneilmaan eli noin 0,125 litraa/tunti/henki.

Tämän perusteella 600 oppilaan koulussa muodostuu päivällä kahdeksan tunnin aikana noin 600 litraa kosteutta huoneilmaan.

Tuhansien säästöistä miljoonien kustannukset

Vaikka harvassa koulussa ollaan kahdeksaa tuntia päivässä, Mertaojan päättely toimii pääosin. Ellei kosteutta saada sisätiloista pois, se jää johonkin. Se varastoituu asunnon rakenteisiin, kalusteisiin, pintoihin…

Erityisesti syksy ja talvi ovat haastavia vuodenaikoja. Kunnat koettavat säästää pudottamalla lämpötiloja (jolloin sisäilman kosteus kasvaa) jne.

Arkkitehtimme loppukaneetti on, että näitä ”säästötoimenpiteitä” olisi kyllä syytä tutkia laajemminkin. Epäilynä on, että melko mitättömistä säästöistä on koitunut yhteiskunnalle miljardien korjausvelka.

Lopuksi: ymmärsin hallituksen tarjoavan budjettiehdotuksessaan kunnille 90 miljoonaa euroa lisärahaa, josta summasta noin 60 miljoonaa euroa olisi tarkoitettu nimenomaan homekoulujen, päiväkotien ja terveyskeskusten korjauksia.

Valitettava totuus kuitenkin on, että tuo raha ei tämän kokoluokan ongelmissa auta oikein alkua pidemmälle.

Esimerkiksi Tampereella joudutaan kosteusvahinkojen ym. syiden takia korjaamaan 15 juuri valmistunutta päiväkotia.

Espoon Soukassa olevan homekoulun korjauksen on arvioitu maksavan jopa 20 miljoonaa euroa. Puhumattakaan niistä kouluista, päiväkodeista ja hoitolaitoksista, joita olisi hoideltava dynamiitilla.

Arvostan positiivisuutta ja tykkään kirjoittaa iloisista asioista. Joskus on kuitenkin katseltava totuutta silmiin, siis sellaista totuutta, mikä ei ole järin positiivinen.

PS. Kuvat Kokkolasta (yhtä lukuunottamatta) Möllerintien varrelta marraskuussa 2013

Keino nujertaa ihminen

Kirjailija Fjodor Dostojevski (1821 – 1881) riutui elämästään viitisen vuotta siperialaisella pakkotyöleirillä.

Vankina ollessaan mies tuli pohtineeksi sitä, mikä olisi vuorenvarmin keino nujertaa ihminen.

Tuimasti pähkäiltyään hän päätyi siihen, että jos ihminen halutaan tuhota täysin, hänet kannattaa määrätä työhön, joka on täysin hyödytöntä, vailla kaikkea mieltä.

”Jos vanki laitettaisiin lapioimaan vettä saavista toiseen ja takaisin, hän hirttäisi itsensä hyvinkin pian,” aprikoi Dostojevski.

  

Lukiessani Dostojevskista karkasi ajatukseni itävaltalaiseen psykiatriin Viktor Frankliin (1905 – 1997), joka päätyi omien keskitysleirikokemustensa pohjalta tarkoituksen käsitteen äärelle.

Jos elämällä on tarkoitus, täytyy myös siihen liittyvällä kärsimyksellä olla oma tarkoituksensa, mietiskeli Frankl.

Frankl katseli ympärilleen

Hän oli ollut huomaavinaan syy-seuraussuhteen: kun vanki menetti keskitysleirillä viimeisenkin rahtusen uskostaan tulevaisuuteen, alkoi samalla myös rappeutuminen.

Rappeutuminen tapahtui nopeasti ja se koski sekä ihmisen mieltä että kehoa.

Tästä Frankl summasi: ihminen on tarkoitusta etsivä. Tarkoitus on löydettävä ja se on hyväksyttävä.

Emme voi antaa tarkoitusta toiselle, mutta voimme kyllä auttaa toista ymmärtämään, että sellainen on.

Tarkoituksen löytämisen kaipuu koskee elämäämme ja toimiamme laajemminkin. Kun ihminen löytää tarkoituksen - ja oikeastaan vain silloin -, hän saanut elämälleen mielen, hän voi olla onnellinen.

Esimerkiksi Dostojevskin havainto antaisi olettaa, että tarkoituksen kaipuu on elämää läpäisevä. Se koskee siis myös töitämme ja tietysti laajemmin työelämää.

Elintärkeä tarkoituksen tunne

Tutkijat ovat paikantaneet uupumuskierteen alkuun tarkoituksettomuuden tunteen, joskus jopa sävyjä toivottomuudesta: ”Urakoinnillani ei ole merkitystä. En näe tässä mitään mieltä!”

Myös syrjäytyneellä nuorella saattaa olla tunteita, kuten: "minua ei tarvita täällä", "elämä on turhaa", "olen pelkkä menoerä", "kukaan ei välitä minusta", "olen hyödytön" jne.

Elämänsä tarkoituksen täysin kadottanut ihminen on usein epätoivoinen, ahdistunut ja masentunut. Syvän masennuksen aikana hän saattaa pohtia itsemurhaa tai jopa yrittää sitä.

Viktor Frankl puhui eksistentiaalisesta tyhjiöstä. Hän väitti, että eksistentiaalinen tyhjiö oli erityisesti hyvin voivia länsimaita koetteleva neuroosi, jonka päätepisteinä tulivat olemaan syvenevä depressio ja lisääntyvät itsemurhat.

Tutkimuksissa on todettu, että esimerkiksi työtä paitsi olevan ihmisen kokema työttömyys ja siitä aikanaan seuraava köyhyys eivät ole kaikkein ahdistavinta.

Paljon ahdistavampaa on kokemus ihmisarvon menetyksestä, rannaton tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden tunne.

Miljonäärin paradoksi

On väitetty, että moderni hyvinvointiyhteiskunta on kyennyt tyydyttämään jokseenkin kaikki ihmisen tarpeet - paitsi yhtä: ihmisen tarkoituksen tarvetta.

Tähän asiaan on saatu lisää valoa, kun on ihmetellen huomattu, että jopa upporikkaat ovat voineet kokea voimakkaan tarkoituksettomuuden (ja tarpeettomuuden) tunteen.

Kyse on eräänlaisesta miljonäärin paradoksista: on niin paljon varallisuutta, että ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Juuri tämän asian oivaltaminen voi viedä tarpeettomuuden tunteen äärelle.

Tarkoituksettomuuden tunne antaa elämään sävyjä, jotka näkyvät mielen puutteena, mielettömyytenä. Missään, eikä millään ole mitään mieltä. EVVK!

Tarkoituksettomuuden tunteen muuan äärimmäinen muoto tunnetaan ns. eksistentiaalisena frustraationa. Kyse on patogeenisesta tunteesta, joka saattaa johtaa erilaisiin neurooseihin.

Esimerkiksi alkoholi- tai huumeriippuvuuden taustalla saattaa olla tarkoituksettomuuden tunne, jopa syvä sellainen.

Toisaalta, Franklia mukaillen on väitetty, että tarkoituksen oivallettuaan ihminen pystyy jopa kärsimään.

Kylähullut sukupuutossa

Me hieman ikääntyneemmät muistamme lapsuudestamme yhden tai kaksi merkillistä kotikonnun persoonaa.

Tarkoitan niitä outoja kulkijoita, joista kyllä joukolla supateltiin, mutta joita kukaan ei näyttänyt tarkemmin tuntevan.

Heillä oli outoja tapoja, ja usein heidän ulkomuotonsakin saattoi olla poikkeava.

Muistan naapurikylältäni tällaisen henkilön, Hermannin. Hermannilla oli suorastaan harvinaisen pitkä, ruokkoamaton parta ja jotensakin pistävä katse.

Sotisopaa täydensi kulunut, ilmeisen harvoin pesua nähnyt vaatekerta. Jalkaterien verhona kulkivat kumiteräsaappaat.

Hermanni keikutti venettä

Tätä outoa ikiliikkujaa käytettiin kesäaikaan maatalouden töissä. Hän oli taitava risuaidan tekijä, mutta myös jonkinlainen kiireajan yleismies.

Muistan lapsuudestani 1970-luvun alusta tapauksen, joka on jäänyt mieleeni. Tämä liittyy siis aikaan, jolloin kotieläinten heinä tehtiin kuivattamalla.

Heinän kuivatessa päivätolkulla, ehti seipäiden alle pesiytyä monenlaista elävää, myös hiiriperheitä. Näistä hiiristä, erityisesti karvattomista hiirenpoikasista Hermanni oli kiinnostunut.

Heinätöiden ohessa hän pisteli niitä poskeensa.

Muuan isäntä kertoi moittineensa Hermannia moisesta alkuasukasmaisesta toiminnasta. Hermanni oli todennut: "Hui hai, puhdasta Jumalan viljaa, karvattomia hiirenpoikasia!” Ja meno oli jatkunut.

Toden totta, nykymaailmasta nämä tällaiset oudommat kulkijat puuttuvat. Ei myöskään ole ”kylähulluja”, joista yleisesti puhuttiin.

Tarkoitan siis henkilöitä, jotka kavahtivat seuraa ja joiden horsmaa ja koiranputkea lykkäävä pihamaansa saattoi paljastaa mitä merkillisimpiä ”ikiliikkujan” esiasteita.

Mikä erilaisuuden on hävittänyt?

Kas, siinäpä kysymys. Väitän, että se ei suinkaan johdu mainiosta perimästämme, vaan ehkä sittenkin niistä olosuhteista, joiden keskellä elämme.

Elinympäristössämme on nimittäin tätä nykyä niin paljon samankaltaistavia piirteitä.

Samankaltaistumisemme on alkanut jo lapsuudessamme. Koska jokainen koulu toimii hyvin samanlaisten periaatteiden varassa (oppiaineet, opetussuunnitelma, työtavat jne.), koulu vääjäämättä samankaltaistaa ajatteluamme, arvojamme, asenteitamme.

Saadaksemme vertailupohjaa tarkasteluumme, paljastan, että suomalainen peruskoulu istuttaa lapsiamme koulun penkillä kaikkiaan noin 10 000 tuntia. Se on paljon.

Se ei voi olla vaikuttamatta ajatustemme samankaltaisuuteen. Sitten on kaikki tämä ”muu”. Otetaanpa vaikka paljon puhuttu ruutuaika (televisio, internet, pelit, sosiaalinen media jne.).

Jos heitän arvion tuollaisesta reilun kolmen tunnin päiväannoksesta viikon kaikkina päivinä sieltä lähes konttausikäisestä lähtien, en erehtyne ainakaan alakanttiin.

Tämäkään ei voi olla vaikuttamatta tajuntaamme, synnyttämiemme ajatusten samankaltaisuuteen.

Huomatkaa, puhun nyt samankaltaistamisesta, en siitä, mikä on oikein tai väärin, mikä on meille ylipäätään hyväksi tai pahaksi.

Luovat ihmiset ovat ärsyttäviä

Jatketaanpa vielä. Olemme myös suuren osan muusta valveillaoloajastamme hyvin samansuuntaisten vaikuttamisyritysten kohteina.

Oikeastaan elämämme kaikkinensa, vuorokausirytmeineen, rutiineineen, puheenaiheineen päivällispöydissä jne. on muotoutunut hyvin samansisältöiseksi.

Tämä kaikki saa aikaan sen, että esimerkiksi me eurooppalaiset olemme lähtökohtaisesti valmiita hyväksymään tai hylkäämään hyvin samankaltaisia ajatuksia, aatteita ja ideoita.

Vastaavasti, kun jokin uusi idea näyttää valtavirrasta liian paljon poikkeavalta, liian erilaiselta, olemme entistä herkemmin äänestämässä sitä nurin. "Ei. Eihän nyt noin voi kukaan järkevä ihminen ajatella!"

Meissä on siis joukkovoimaa, myös negatiivisessa merkityksessä. Ei ole mikään ihme, jos kylähullutkin ovat siinä sivussa kadonneet.

Luovuus on…, jotenkin ärsyttävää. Olisi niin turvallista, että kaikki tekisivät aina, kuten ennenkin.

Uusavuttomuuden ilmentymiä

Kuulin, että Ruotsin televisiossa oli esitetty tosi-TV -ohjelmaa ”pilalle hemmotelluista” lapsista ja nuorista.

Ohjelmassa 19-vuotiaan Karolinan isä oli kertonut avoimesti, kuinka hänen tyttärensä saa ostaa ”mitä ikinä haluaa”. Isä kyllä välillä tunsi itsensä käveleväksi luottokortiksi, mutta ei hän osannut osaansa suuremmin valittaa. Ehkä asiat ovat nykyään noin.

Isä kertoi hoitavansa myös tyttärensä perushuoltoa. Hän kokkasi ruoan, tarjoili sen tytölle, siivosi tämän jäljet ja huoneen, toimii autonkuljettajana ja hoiti myös tyttärensä vaatehuollon.

Passaamiselle ei ollut mikään este edes se, että Karolina oli muuttanut jo kotoa – tietysti vanhempiensa hankkimaan asuntoon.

”Jos vanhemmat sanoisivat ”ei”, olisin varmaan… aika vihainen,” Karolina pohti Ruotsin television sarjassa Nuori ja pilalle hemmoteltu.

Sarja käsitteli kärjistettyjä ääritapauksia; parikymppisiä nuoria, jotka olivat saaneet käytännössä kaiken elämässään hopeavadilla - ja yleensä heti.

Haravoinko väärin?

Juttu Karoliinasta kaivautui mieleeni, kun työkaverini Pekka kertoi bonganneensa jonkin iltapäivälehden sivuilta otsikon ”Oletko aina haravoinut väärin? Tarkista tästä oikea tekniikka!”

Minun piti tarkistaa, oliko se totta, vai laittoiko Pekka omiaan. Totta se oli. Juttu osoitti, että nykymaailmassa pitää näemmä tuommoisiakin asioita opettaa.

Jengi kuulemma haravoi nykyään pihojaan miten sattuu. On niitäkin jotka pyörittelevät lehtikasoja pihallaan edestakaisin ilman, että valmista tulee koskaan.

Tätä kun mietin, muistui mieleeni juttutuokio kerrallisen Puolustusvoimien koulutusupseerin kanssa. Kapitulentti antoi ymmärtää, että meno alkaa olla ajoittain vaarallistakin siellä armeijan harmaissa.

Mies kehui vastikään pelastaneensa yhdenkin nousevan toivon kädet aivan viime hetkellä. Tilanne oli ollut se, että nuori mies oli pitänyt halkoa pystyssä, kun toinen oli hujauttamassa kirveellä.

Perimätieto ei kulkenut

Monelle keski-ikäiselle ja vanhemmalle se on jäänyt mieleen Neuvostoliiton hajoaminen. Vauhdikkaasti edenneen tapahtumasarjan tuloksena ”suuri ja mahtava” vain lakkasi olemasta.

Ihmisten mieliä järisyttävä muutos ei tietenkään ollut pelkkä ilmoitusasia. Valtavan maan eri kolkissa koettiin nopeasti suuren mittaluokan hämmennyksen hetkiä, myös arjesta selviämisen ongelmia.

Taustalla oli se, että syntyneen valtion talous joutui totaalisen sekaisin pitkiksi ajoiksi. Sekaisin olon seurauksen entiset neuvostokansalaiset eivät saaneet palkkarahojaan.

Nälkä pani ihmiset uuden eteen. Se ajoi kansaa suurin joukoin metsiin ja järvien jäille.

Ja kuinka kävi: eri puolilla maata satoja venäläisiä menetti henkensä popsittuaan myrkkysieniä. Ihmiset luulivat, että sieni kuin sieni kelpaa ravinnoksi, kunhan sitä hiukan kiehauttaa.

Samoin, satoja ihmisiä uhkasi hukkua heidän jäätyään valtavalle, kevätahavan erkaannuttamalle jäälautalle.

Perimätiedon katkeaminen aiheutti sen, ettei sienestämisestä sen paremmin kuin kevätjäiden vaarallisuudesta ollut syntynyt näppituntumaa.

Meidän lapsiahan nämä ovat

Näiden äärellä tulin pähkylöineeksi, millaisia taitoja lastemme olisi syytä osata selvitäkseen elämästä.

Nyky-yhteiskunnassa ei ehkä ole kaikkein tärkeintä erottaa syötävä sieni myrkkysienestä, mutta kyllä arjen taitoihin kytkeytyvällä toistaitoisuudella jokin raja on.

Jokaisen vanhemman olisi opittava näkemään, missä tuo raja on. Milloin perillistemme osaamattomuus muuttuu avuttomuudeksi, ja jos sellaista omien lastemme ja nuortemme keskuudessa tapaamme, olisi hyvä kysyä: miten ihmeessä tähän on tultu?

Yhdeksi uusavuttomuuden selittäjäksi on tarjoiltu nuorten vapaa-ajan viettotapojen muuttumista. Eikä se liene kaukaa haettua.

Jos notkuu valtaosan valveillaoloajastaan netissä, harjaantuu kovin harvoihin muihin arjen rutiineihin – siihenkään halon hakkuuseen.

Kasvatuksen näkökulmasta on tärkeää huomata, että lapset ja nuoret eivät ole – pääasiallisesti — itse syyllisiä uusavuttomuuteensa.

Niin karulta kuin se tuntuukin, uusavuton lapsi on omien vanhempiensa, meidän aikaansaannoksemme. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että oikeasti uusavuttoman lapsen tai nuoren vanhemmat ovat laiminlyöneet jotakin kasvatustehtävässään.

Vaikka auttaminen on huolenpitoa, liiallisesta auttamisesta on haittaa. Miltä tämä teistä kuulostaa? Kokemuksia?

PS. Puukot ovat oman pajani tuotteita - tosin, eivät terät.

Mihin perustuu IKEA:n suosio?

Tulipa pistäydyttyä syyslomalla yhdessä jos toisessa paikassa, muiden muassa Vantaan IKEA:lla.

Hyllyjen, sohvien ja pöytien välejä rundaillessa mieleeni puikahti ajatus: kuinkahan moni meistä tuntee Ikean perustaja Ingvar Kampradin tarinan.

Jonkinlainen versio tarinasta löytyy hänen elämäkerrastaan. Kirja paljastaa Kampradin palon yrittämiseen syntyneen varhain. Kuulemma jo viisivuotiaana mies myyskenteli tulitikkuaskeja ”kaikille tulta tarvitseville”.

Vuosikymmenen myöhemmin, 17-vuotiaana kauppakoululaisena Kamprad pykäsi yrityksen, jonka nimen kaksi ensimmäistä kirjainta tulivat hänen nimikirjaimistaan I ja K. Kolmas kirjain tuli hänen smoolantilaisesta kotitilastaan Elmtarydistä ja neljäs kotikylästään Agunnarydistä.

Tässä vaiheessa alkoi myös tulevan IKEA:n peruskysymys kutoutua Kampradin mieleen: "Käytin paljon aikaa miettimällä, miten voitaisiin yksinkertaisimmin ja halvimmalla toimittaa tavara tehtaalta suoraan asiakkaan kotiin."

Jotenkin tuntuu, että tässä ajatuksessaan hän myös onnistui. Paljosta ajattelusta syntyi IKEA, joka on enemmän kuin pelkkä yritys. Se on jonkinlainen yrittämisen omintakeinen ja ilmeisen kannattava filosofia.

IKEA on maailmalla myös haluttu työpaikka. Sinne tungeksitaan töihin.

Kampradin väittää itse nostaneensa kotimaakuntansa "smoolantilaisesta moreenista" ne hyveiksi määrittelemänsä piirteet, joita olivat koruttomuus, säästäväisyys, nöyryys, tarmokkuus, itsepintaisuus ja nokkeluus. 

Paikallisuutta ja smoolantilaisia juuria korostamalla IKEA:sta rakennettiin maanläheinen, kotoinen sisustusliike, josta saattoi ostaa "konstailemattomia smoolantilaishuonekaluja” – jotka (sivu mennen sanottuna) varsinkin alkuvaiheessa valmistettiin Puolassa!

Kampradia on sanottu luovaksi yrittäjäksi. Elämäkerrassa häntä luonnehditaan ”yksinäisen suden ja laumaihmisen yhdistelmäksi, jolla on ketunluolavaistot”.

Tähän vaistoon näyttää kampradilaisessa ajattelussa kuuluvan se, että ”kaikkia munia ei panna samaan koriin”. Kamprad on aina tärkeänä, että on ”aina tiedossa ulospääsytie tulipalon varalta” tai ”hätäuloskäynti”.

Jotenkin juuri tämä ulospääsytien filosofia ilmenee myös IKEA:n tavarataloissa, eikö totta!

Mutkailtaessa tavaratalon käytävillä kohtaa tämän tästä suuria, lukittuja ulko-ovia, joiden hälyttimistä varoitellaan: Te olette nyt täällä. Turha koettaa kesken kaiken ulos! Seuratkaa nuolia. Mutta jos todellinen hätä tulee, käyttäkää tuota ovea.

Kaikkein kekseliäin idea IKEA:ssa lienee asiakkaan mukaan houkuttelu. Ajatelkaa, saada asiakas itse löytämään omat ostoksensa valtavasta varastosta, johon kaikki on kuitenkin koottu niin tavattoman vähän tilaa vievästi. Se on kuin peli, jossa on jännitystä

Eikä siinä kaikki. Tämän lisäksi asiakkaat nypläävät itse huonekalunsa kasaan!

Tämän koimme mekin. Ostimme muutaman pienehkön huonekalun, joiden kokoamiseen onnistuimme käyttämään pari tuntia olohuoneen matolla.

Täytyy myöntää, tässä on paljon nerokkuutta. Kun tärkeitä, aikaa vieviä työvaiheita saadaan pois ja kun säästetään tilakustannuksissa, saadaan hinta pidettyä kaukana kilpailijoiden ulottuvilta.

Kaiken lisäksi saadaan aikaan hyvän olon palkitseva tunne: olen tämän lipaston ihan itse koonnut. Kuinka kaunis se on!

IKEA:aa ja muita luovia ideoita olen pohtinut kirjassani LUOVA LAISKUUS. Anna ideoille siivet.

PS. Kukat kuvasin eilen. Ne olivat tulleet syksyn ensilumen yllättämiksi.