Keskittymiskyky hakusassa

Kuka vielä muistaa takavuosien juoksijalupauksen nimeltä Wilson Kirwa? Mieshän muutti Keniasta Suomeen matkatavaroinaan muutama t-paita.

Kirwan ei vielä Suomeen tullessaan ollut lainkaan juoksija, mutta sattuman oikusta hänestä sellainen tuli.

Naapurissa asustellut suomalaismies nimittäin luuli, että kaikki kenialaiset ovat ilman muuta juoksijoita. Päättäväisenä miehenä hän sovitti yön mustalle miehelle ylisuuret lenkkarit jalkaan ja niin Kirwastakin tuli juoksija.

  

Satuin kerran kirjamessuilla kuulemaan pätkän Wilson Kirwan muistelua Suomessa asumisensa alkuajoista. Ei ollut miehellä aina helppoa, ei.

Hän tunnusti myös olleensa pitkään kaksijakoisessa tilanteessa: kun hän kertoi Keniassa elämästään Suomessa, ihmiset läimäyttelivät polviaan ja ulvoivat naurusta: ”Ei Suomessa voi tuollaista olla! Wilson valehtelee!”

Lyhyitä tarinoita keskittymiskyvyttömille

Mutta kun samoin kävi myös Suomessa! Wilsonin kertoessa juttuja kenialaisesta kotikylästään, suomalaiset hohottivat kuorossa: ”Hohhoh hoo! Wilson on varsinainen satusetä!”

Silti Wilson kertoi puhuneensa vain totta. Sellaista oli Keniassa ja sellaista oli Suomessa, mutta maat ja niiden kansat olivat niin perin juurin erilaisia.

Siitä kehkeytyi idea harrastaa juoksemisen sijaan tarinointia. Pikku hiljaa Wilson alkoi kertoa ja kirjoittaa tarinoita.

Ensimmäiset kirjoitetut tarinat olivat pidempiä, nyttemmin kuulemma lyhyempiä. Miksi? Siksi, että nykylasten keskittyminen on Wilsonin mielestä vähän niin ja näin.

Kukaan ei oikein jaksa keskittyä pitkään ja vanhemmillakin on aina kiire, hän harmittelee.

”Peruskouluissa vieraillessani moni lapsi on ihan sämpylät silmillä ja kuutamolla. He keskittyvät ehkä viisi minuuttia, jonka jälkeen he alkavat kuorsata ja maata selällään.”

Näpyttely ei kehitä sinniä

Mietin tätä. Ei Wilson Kirwa liene aivan väärässä. Nykylapsilla on pleikkarit, älypuhelimet ja netti sosiaalisine medioineen.

Ei heitä pitkäpiimäinen ongella istuskelu, variksenpojat ja sammakonkutu kiinnosta, kuten meitä joskus aikanamme.

Mikä tähän keskittymiskyvyttömyyteen mahtaa olla syynä? Ehkä meillä vanhemmillakin on osuutensa asiaan. Ehkä olemme antaneet asioiden mennä liiaksi tälle tolalle.

Voisimme vielä pontevammin ohjailla kullannuppusiamme ”terveellisten” ja kehittävien — enemmän sinnikkyyttä vaativien harrasteiden äärelle. Älypuhelimen näpelöinti kun ei tunnu kehittävän suuremmin tuotakaan pitkäjänteisyyttä.

Elämänmenoon noin yleisemmin emme voi hirmuisesti vaikuttaa. Sitä kun katsoo, niin hektistähän se on kaikkialla, ja tempoilevaa. Pitäisi olla mahdollisuus rauhoittumiseen, mutta sellaisia hetkiä tuntuu olevan vain vähän.

Lapset nukkuvat liian vähän

Mutta on tässä kyllä muutakin. Väittäisin, että yksi syy keskittymiskyvyn puutteeseen on niinkin yksinkertainen asia kuin liian vähäinen uni.

Lapsemme nukkuvat liian vähän. Tämän sanon siksi, että lepo ja keskittymiskyky kulkevat käsi kädessä. Se näkyy kouluissakin päivittäin.

Yksi hyvä tapa opettaa pitkäjänteisyyttä on ottaa lapsi ”perinteiseen” työhön ja touhuun mukaan. Tehdään yhdessä – varsinkin niitä kaikkein monivaiheisimpia töitä.

Vaikkapa polkupyörän takarenkaan vaihtaminen on nykypojan mielestä vaikea ja monimutkainen juttu. Jos se tehdään rauhallisesti kerran yhdessä, lapsi selviää siitä viimeistään kolmannella kerralla itse. On tämä nähty.

Marjastus - parasta valmennusta elämään

Myös liikkuminen auttaa jaksamaan. Keho kaipaa aivotyön välissä myös liikuntaa, jossa on sekin etu, että ajatukset voivat virrata vapaasti. Levättyään aivot toimivat taas.

Miten tämä kaikki tuli juuri nyt mieleeni? Tuossa edellä jo vihjaisin: hiljaisessa mustikkametsässä ajatuksiin tunkee kaikenlaista.

Ajattelin, että marjastus, jos mikä, olisi parasta sinnikkyysvalmennusta lapsille ja nuorille. Ja samalla saadaan muitakin hyötyjä.

Saadaan aamiaispöytään ja säilöön vitamiineja, ollaan poissa joutavanpäiväisyyksistä, rasitutaan terveellä tavalla, ei tarvitse erikseen lähteä kuntosalille...

Oikein hienoja loppukesän marjaretkiä kaikille!