”Siis, tän piti kyllä toimia!”

Maija ja Saara istuvat vierekkäisissä työhuoneissa. En kerro toverusten työpaikkaa, mutta sen verran paljastan, että isohko työpaikka se on, reilut pari tuhatta työntekijää.

No, Maija on laskuttanut erästä yhdistystä, jonka raha-asioita Saara kaiken muuan ohessa hoitaa. Kumma kyllä, Saara ei ole saanut laskua, vaikka aikaa on kulunut jo pari viikkoa.

Nyt te välikysytte, miksi Maija ei ojenna Saaralle laskua suoraan käteen? Ehei, ei se käy. Ei nykymaailma niin toimi.

Nykymaailma toimii niin, että ensin Saara kertoo Maijalle, miten pitää laskuttaa. Näiden ohjeiden mukaan Maija laatii laskun järjestelmässä, jota sanotaan SAPiksi.

Sen jälkeen Maija ”reitittää” laskun hyväksyjälle, toimittaa sitä kautta palvelukeskukseen (joka tietysti on kaukana toisessa kaupungissa), jossa joku vie sen reskontraan.

Kun nyt siis on kulunut kaksi viikkoa, voidaan varovasti olettaa, että jokin on mennyt jossakin pieleen. Kukaan ei tiedä, mikä ja missä. Molok on syönyt laskun.

Pasilan kellot kilkkasivat

Blogini sanoma on tämä: kun asiat kasvavat riittävän suuriksi, niitä ei hallitse enää kukaan. Mistä johtuukaan, että minulla on aivan erityisesti nyt mielessäni nämä… nämä ihanaiset tietojärjestelmät?

Kuka muistaa vielä parin vuoden takaisen VR:n upouuden lipunmyyntijärjestelmän?

Sen hinta oli 15 miljoonaa euroa. Systeemin rakentaminen kesti kolme vuotta, mutta todellista käyttöä järjestelmä kesti vaivaiset kolme tuntia!

Suunnittelijat olivat rakentaneet palvelun kestämään suurinta ajateltavissa olevaa käyttäjämäärää, Islannin tuhkapilven aikana syntynyttä 420 000 päivittäisen latauksen ennätystä.

Homma oli erityisen nolo senkin takia, että kyseessä oli VR:n historian laajin it-projekti.

Lippuautomaatit ja konduktöörien vempeleet oli vaihdettu ja vanhahtavaksi moitittu verkkopalvelu oli päivitetty trendikkäämpään sotisopaan.

Kaikki näytti hienolta. Niin näytti, mutta annas olla, kun järjestelmä avattiin ja ostajat rynnistivät VR:n sivuille.

Turvarajat paukkuivat ja Pasilan kellot kilkattivat. Kukaan ei olisi uskonut pahimmissa unissaankaan, että ensimmäisenä päivänä latauksia olisi peräti 1,2 miljoonaa!

Sinkittyä aitaa ja hukkuneita ääniä

Entäs parin vuoden takainen Puolustusvoimien palkanmaksuongelma? Siinähän kävi niin, että ruotuväki makseli palkkoja jonkin aikaa miten sattuu, liikaa, liian vähän ja myös kokonaan väärille tileille.

Ehkä muistamme senkin, kuinka sähköinen resepti viivästyi vuosikausia. Muistamme, kuinka Sampo Pankin asiakkaat saivat kärsiä, kun sen tietojärjestelmät yhdistettiin Danske Bankin kanssa.

Joku muistaa vielä, kuinka kuntavaalit jouduttiin uusimaan Karkkilassa, Kauniaisissa ja Vihdissä, kun sähköinen äänestysjärjestelmä hotki hiukopalakseen satoja punaisia viivoja.

Eivät nämä toki kotikutoisia ongelmia ole. Kuulin jostakin, että Yhdysvalloissa varattiin kymmeniä miljoonia dollareita rajan valvontaa suorittavan, aivan uuden tietojärjestelmän rakentamiseen.

Lopputuloksena oli 80 metriä sähkösinkittyä turva-aitaa, mutta ei hajuakaan tietojärjestelmästä. Rahat kyllä menivät.

Kukaan ei hallitse kokonaisuutta

Meikäläistä ihmetyttää tässä kaikessa vielä sekin, että näiden ”projektien” budjetit pyörivät mittaluokassa, jota on vaikea ymmärtää.

Esimerkiksi eduskuntaan tilattiin 4,7 miljoonalla uusi tietojärjestelmä, jonka avulla asiakirjoja piti voida käsitellä sähköisesti yhden yhteisen järjestelmän kautta.

Onhan se hienoa, että kaikki sujuu nyt yhden järjestelmän sisällä, mutta mutta…. Kuka kertoo veronmaksajalle sen, mikä siinä niin paljon maksoi.

Joku on sanonut, että ei se ole kummakaan, että juuri it-projektit menevät pyllylleen. Niitähän ei valvo kukaan. Hmm...tämä muuten taitaa olla totta.

Ja on se ihmekin. Tuntuu kuin jo leikkimökin rakennustyömaalle pitäisi palkat ulkopuolinen ammattilainen valvojaksi, kun taas nämä miljoonaluokan IT-hankkeet hoidetaan työpaikoilla ihan itse.

Onko teillä vastaavia kokemuksia ”kehittämisprojektien” ihanuuksista?

Siis, että ette ole ymmärtäneet ja lopulta on käynyt niin, ettei sitä ole voinutkaan ymmärtää.