Nykykirjallisuus on haastava laji

Jahas, jäi vaihteeksi kirja kesken. Liekö älynlahjoissani vikaa, mutta tuntuu kuin minulle olisi käynyt viime aikoina suorastaan tavan takaa niin.

Homma on siis mennyt niin, että olen innon puna poskilla aloittanut jonkin (yleensä: kotimaisen) romaanin, lukenut luvun ja heti perään toisen.

Mutta sitten on tapahtunut merkillinen juttu. Kolmannen luvun alussa, ehkä sivun 25 kieppeillä, joudunkin plaraamaan uudelleen alkuun ja kertaamaan ehkäpä jopa takakansitekstin.

Joku kävi muljauttamassa minut kärryiltä. Kuka se oli ja mikä tämän kirjan idea olikaan?

Minusta tuntuu, että tämä tämmöinen koskee erityisesti näitä uusimpia nykyromaaneja.

Onko niissä juonta laisinkaan?

Tai, ainakin niiden juonet ovat kaikkine käänteineen niin absurdeja ja monimutkaisia, etten tahdo millään niiden tiukimmista shikaaneista.

Sitäkään en ymmärrä, miksi kertojaa pitää vaihtaa jokaisen luvun kohdalla?

Juuri, kun luulin päässeeni kärryille Heidin ajatuksista ja uskoin samalla löytäneeni jopa tarinan päähenkilön, kirjailija tekeekin käsittämättömän äkkiliikun.

Hän vaihtaa näkökulmaa ja tulee tällä teollaan pudottaneeksi minut tienraviin.

Näin käy erityisesti silloin, jos luen kirjaani pätkän kerrallaan, kuten useat taitavat tehdä. Mikä ihmeen Bridget tämä nyt on, joka tuli sekoittamaan pakkaa – mimmi tuli ihan puskista?!

Sanokaa, kuka näin ilman mitään logiikkaa hyppelehtiviä kirjoja jaksaa lukea!

Tavoite: osoittaa lukijan tyhmyys?!

Eihän voi pysyä kärryillä, jos kirjan juoni on leikelty pienen pieniin todellisuuspirstaleisiin, joiden yhteyttä itse tarinaan on vaikea löytää.

Se on raastavaa maailmassa, jossa on pienelle ihmiselle ilmankin kosolti ymmärtämistä.

Voisiko olla niin, että nykykirjallisuuden perimmäinen pyrkimys onkin saattaa lukija tietynlaisen aidon tyhmyyden kokemuksen äärelle?

Kuulkaa, arvon kirjailijat: siihen ei nykyromaania tarvita. Tuon kokemuksen saa paljon vähemmälläkin (vaikkapa ostamalla Ikean lipaston, tai, vaihtamalla vesihanan).

Tuleepa mieleen muuankin suomalainen eturivin kirjailija, jonka tekstit oivaltavina kyllä osoittavat kirjoittajan leikkaavaa älyä, mutta jotka lopuksi sirpaloituvat niin pahoin, ettei lukija tahdo millään jaksaa loppuun.

Simppeliys kunniaan!

Sanokaa, kuka tarvitsee kirjaansa niin monta tasoa ja tulkintakehystä, ettei voi valehtelematta tai kohtuuttomasti liioittelematta kehua ymmärtävänsä niistä puoliakaan?

Yhä uudelleen tämän kokemuksen saatuaan sitä on alkanut kaivata sellaista pitkäsoutuista, rauhallista juonenkulkua, jonka tapaa Volter Kilven Alastalon salissa.

Sehän on kirja, jossa piippua sytytellään arviolta parikymmentä sivua. Tai, Joel Lehtosen Putkinotko, jossa yhden päivän tapahtumien kuvaamiseen on tarvittu 540 sivuun.

On muuten ihme, ettei tuon kirjan äärellä silti pitkästy - siis, ainakaan minä. Muista en mene takuuseen.

Jotenkin tuntuu kuin aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja monimutkaisia.

Onko sekin jokin trendi?

Hyväksy stressaava todellisuus

Tiesittekö, että reilu puoli miljoonaa suomalaista popsii enemmän tai vähemmän säännöllisesti masennuslääkkeitä.

Sataprosenttista alkoholia tämä kansa kaataa kurkustaan vuoden aikana reilun ämpärillisen per henkilö. Huumeet yleistyvät ja kaikenlaisen sekakäytön lisääntyminen huolettaa.

Eikä siinä kaikki. Maamme talous on tiukemmalla kuin miesmuistiin.

Se on jopa niin tiukalla, ettei meillä näytä olevan suurtakaan varmuutta siitä, miten ihmeessä selviämme vaikkapa ikääntyvän väestömme mukanaan tuomista haasteista.

Puhumattakaan huolista maamme rajojen ulkopuolella: kaiken maailman terroristit räjäyttelevät tienvarsi- ja autopommeja milloin missäkin.

On iskuja kouluihin, lentokentille ja rautatieasemille. Mitä ja miksi, sitä on vaikea pienen ihmisen aivoituksillaan ymmärtää.

Tarkoitukseni ei ole olla masentava

Halusin vain lyhykäisellä johdannolla osoittaa, että elämme maailmassa, josta murheen aiheet eivät todellakaan näytä loppuvan. Oikeastaan kyse on sekä syistä että seurauksista.

Erilaiset huolenaiheet ja näiden synnyttämä stressi onkin tunnistettu, paitsi monien sairauksien, myös monien kotona tai työpaikalla tapahtuneiden väkivallantekojen taustalla olevaksi tekijäksi. 

On havaittu sekin, että mitä enemmän ilmassa on pelon sekaisen stressin lähteitä, sitä helpommin ihmiset reagoivat ei-toivotulla tavalla – vaikkapa turruttaviin lääkkeisiin ja humalaan turvautumalla.

Näihin(kin) kysymyksiin on tarttunut yhdysvaltalainen masennuksen tutkija Alex Korb kirjoittamalla teoksen ”The Upward Spiral”.

Korbin sanoma on typistettynä seuraava: koska stressi on niin merkittävä masennusta aiheuttava tekijä, meidän olisi koetettava eliminoida elämästämme stressin lähteitä – ainakin mahdollisimman monia niistä.

Toisaalta on oltava realisti

Koska maailma on sellainen kuin se on, emme tietenkään voi koskaan poistaa elämästämme kaikkia stressin lähteitä.

Tämän tosiasian takia meidän on kehitettävä itsellemme konsteja. Korbin mukaan muuan juju on siinä, että yksinkertaisesti vain hyväksymme tilanteen. Otamme asiat sellaisina kuin ne ovat.

Hyväksy tilanne (se, että elämä aina toisinaan stressaa), mutta muuta sen sijaan omaa tapaasi suhtautua stressaaviin asioihin.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koulutat aivojasi. Aivot nimittäin käsittelevät stressin uhkana. Se, että näin käy, johtuu puolestaan perimästämme.

Ongelma on siinä, että meillä on luolamiehen aivot. Ne ovat tottuneet käsittelemään paljon konkreettisempia tilanteita kuin ne tilanteet, joita nykyihminen arjessaan kohtaa.

Esimerkiksi epävarmuus kuukauden kuluttua vastaan tulevasta lainan lyhennyksestä on jotenkin epämääräisempi uhka kuin metsässä vastaan nelistävä karhu.

Käy ongelmia päin!

Molemmat tilanteet stressaavat, mutta nykyihmisen ongelma on se, että epämääräisiä uhkatekijöitä on niin paljon.

Kaiken lisäksi ne ovat niin mittavia, ettemme kykenisi hallitsemaan niitä - ei, vaikka meillä olisi aikaa miten. Näitä uhkia media tarjoilee aistiemme ulottuville jatkuvasti.

Sen sijaan, että hankkisimme stressaamalla, ahdistumalla ja masentumalla lisää kroonisia sairauksia, meidän pitäisi käydä pystyssä päin tulta päin - näin sanoo Korb.

On aina parempi tie koettaa selittää ristiriita itsensä ja ympäröivän maailman välillä, eikä kehitellä mieleensä epämääräisiä pelkoja tulipaloista, sairauksista jne.

Se, että hyväksymme stressaavat ihmiset, paikat ja asiat sellaisenaan, ei ole myöntymistä apatiaan ja passiivisuuteen, vaan enemmänkin todellisuuden julman luonteen hyväksymistä.

Jos et voi valvoa ihmisiä, paikkoja tai asioita, koeta edes ohjata omaa suhdettasi niihin. Kohtaa ongelma rohkeasti ja varaa aivoillesi enemmän aikaa mukautua!

Ensin se voi olla tuskallista, mutta pian - huomaat sen - ongelma alkaa ikään kuin nöyrtyä. Se notkistaa polvensa ja alkaa pienetä!

Luovuus kiemurtelee, uinuu ja kimpoilee

Törmäsinpä muutamiin mielenkiintoisiin luovuutta käsitteleviin ajatuksiin, jotka olivat tuoreessa Psychology Today –lehden kolumnissa.

Kirjoituksen takaa löytyy Minnesotan yliopiston psykologian professori Wilma Koutstaal.

Yksi jutun pointeista tuntuu olevan se, että luovuus on jokseenkin sotkuista toimintaa. Se on täynnä yrityksiä ja erehdyksiä.

Luovuus ei juuri koskaan ole salaman nopeaa toimintaa. Saamme äärimmäisen harvoin ”leimahduksenomaisia ylivertaisia ideoita”, jotka todella toimivat myös käytännössä.

Juuri siksi on puhuttu luovasta prosessista. Prosessilla viitataan siihen, että idean syntyminen, haudonta ja kristallisoituminen – todellakin – ottaa oman aikansa.

Aika puolestaan voi olla melkein mitä tahansa minuuteista vuosiin; riippuen vähän siitä, miten mittavasta synnytystehtävästä kulloinkin on kysymys.

Luova prosessi oikkuilee

Luovuustutkijat ovat olleet löytävinään luovasta prosessista myös hitaampia ja nopeampia jaksoja.

Välillä asiat etenevät suorastaan loikkauksin, välillä prosessi matelee ja on suorastaan tiedostamatonta (emme ajattele juttua tietoisesti). Se uinuu.

Voimme jopa ehtiä hylätä ajatuksen ”täysin toivottomana” ja sitten se taas – kuin ihmeen kaupalla – se saa jostakin ihmeen oikusta ikään kuin uuden kimmokkeen.

Luova prosessi myös kiemurtelee. Se käyttää kertoteitä ja apuihmisiä. Voimme kuulla tai lukea muiden ajatuksia ja saada niistä ilahduttavia ahaa-elämyksiä: ”Miten ihmeessä en itse huomannut tuota!”

Yksi Koutstaalin kolumnin väitteistä oli siis luovan prosessin dynaamisuus. On turha odottaa tasaista, junnaavaa ja varmaa etenemistä kohti jossakin seisovaa päätepysäkkiä.

Laitetaan luovat puhumaan ääneen

Luovuustutkijat ovatkin koettaneet päästä eri tavoin perille siitä, mitä prosessin aikana todella tapahtuu.

Yksi heidän keinoistaa on ollut se, että annetaan ryhmälle ihmisiä jokin luovuutta edellyttävä tehtävä ja pyydetään heitä puhumaan ääneen ajatuksensa, ideansa, ongelmansa jne.

Tällaista lähestymistapaa käytti aikanaan suunnittelun ja muotoilun professori Cynthia Atman kollegoineen.

Atmanin ryhmä tutki tekniikan opiskelijoita, joille oli annettu tehtäväksi suunnitella leikkipaikka tusinalle 1 – 10 -vuotiaita lapsia.

Opiskelijat tekivät tytöä käskettyä. He ajattelivat ääneen ja tutkijat seurasivat silmä tarkkana heidän työskentelyään; taltioiden ja tehden muistiinpanoja.

Älä pysähdy!

Tässä tutkimuksessa tehtiin useitakin johtopäätöksiä, mutta yksi oli sama, jota olen itse tolkuttanut opiskelijoilleni esimerkiksi gradun teon yhteydessä.

Olen sanonut: tutkimustyö on (luovaa) ongelmanratkaisua. Kohtaat prosessisi aikana lukuisia, vähintään kymmeniä, ehkä jopa satoja ongelmia.

Ne ovat tyyliä: keräisinkö aineistoni a) haastattelemalla, b) kyselylomakkeella vai c) netin keskustelupalstalta?

Moni tekee näissä tienhaaroissa sen virheen, että jämähtää paikoilleen. Ei tiedä, miten toimisi.

Niin ei pitäisi koskaan tehdä! Gradun kohdalla ratkaisu kannattaa tehdä heti ja luottaa siihen, että kaikkiin ongelmiin ei ole edes tarkoitus löytää "maailman parasta" ratkaisua.

Vaihda suuntaa, vaihda rytmiä!

Gradu tekijälle olen sanonut: tyydy 2. tai 3. parhaaseen ratkaisuun ja luota, että se riittää! Keskity sen sijaan ratkaisusi perusteluihin.

Perustelut ovat itse asiassa paljon tärkeämpiä kuin maailman parhaat ratkaisut.

Luovan suunnitteluprosessin osalta neuvoni voisi sen sijaan olla: älä pysähdy, siirry toisaalle!

Vaihda ajatuksesi suuntaa, rytmitä työtäsi, mutta myös työskentelyn tapoja ja kohdetta. Työskentele kaikkialla, mihin oma hullutteleva inspiraatiosi vie: keskellä, laidoilla, alussa ja lopussa!

Jätä alitajunnalle tilaa, aina. Kun siirryt pois "toivottaman kiperästä" kohdasta, et voi koskaan tietää, mitä ja miten alitajuntasi työskentelee.

Se nimittäin on kuriton lapsi. Se voi sittenkin käydä ratkaisemassa alkuperäisen ongelmasi.

Se ei näet kysy lupaasi, eikä se takerru ”oikeaan hetkeen”!

Digitalisaatio tulee

Tai, kyllähän me jo olemme keskellä sitä. Käytännössä se on sitä, että erilaisten tietoteknisten sovellusten käyttö lisääntyy suorastaan pökerryttävällä vauhdilla.

Arjessamme se näkyy vaikkapa niin, että mobiili netinkäyttö alkaa olla enemmistön arkea.

Tässä näpytellessä hiipii mieleen ranskalaisen esseisti Gilles Finchelsteinin muutaman vuoden takainen lohkaisu: ”Digitaalisuus on onni ja ongelma samassa paketissa.”

Onnen aavistamme, mutta yksi ongelmista on se, että tänään emme todellakaan tiedä, miltä huominen näyttää – ylihuomisesta puhumattakaan.

Sumea tulevaisuus sumentaa myös suunnittelua, vaikkapa koulutuksen suunnittelua.

Digikuilua pelätään

Tarkoitan sitä, että osaako joku varmasti kertoa, millaisia autoasentajia tulevaisuudessa tarvitaan? Entä, millaisia terveydenhuollon ammattilaisia tarvitaan?

Eihän ole pitkääkään aikaa siitä kun leviteltiin listoja kuolevista ammateista. Ja myös uusista ammateista. Molempien listojen synnyn suurin taustavaikuttaja oli, kuinka ollakaan, digitalisaatio.

Lupasin edellisessä blogissani palata Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen esille nostamaan huoleen koulun jäämisestä jälkeen digitalisaatiokehityksestä.

Tutkijathan puhuivat suorastaan diginuorten ja koulun välisestä kuilusta.

Myönnän huolen. Onhan se ilman muuta ongelma, elleivät opettajat voi ohjata sellaista, mitä eivät itse hallitse tai, jos itse elävät aivan ”toisenlaista todellisuutta”.

Tosin, tämä ”toisenlainen todellisuus” ja sen arvo sinällään kaipaisi oman, hieman filosofisemman bloginsa. Kirjoitan siitä aivan erikseen, joskus.

”Onhan se vaan mukavaa!”

Otan siis esille aivan muutaman näkökulman digitalisaatiokehityksen suunnista nimenomaan koulussa. Näistä olen jutellut mm. melko monen sosiaalisen median ammattilaisten kanssa.

Ammattilaiset ovat nostaneet esille esimerkiksi pelon siitä, että koulut tulevat ottaneeksi käyttöönsä teknologiaa, sovelluksia tai vaikkapa erilaisia some-ympäristöjä ”yleisen paineen”, ilmapiirin, tai niiden mediatrendikkyyden takia.

Asioita ei siis aina tehdäkään tarkoituksenmukaisuusnäkökulma (heh, mikä sana!) edellä, vaan siksi, että ”niin kuuluu nykyään tehdä”, ”nyt oli rahaa tableteihin” tai: ”onhan se vaan mukavaa.”

Se, mitä halusin sanoa, on tämä: digitalisaatio ei saisi olla koululle koskaan itseisarvo, vaan laitteistolle ja sen käytölle koulun arjessa olisi löydyttävä perusteltu pedagoginen näkökulma. Aina.

Miten käy tasa-arvon?

En voi väittää, etteikö minua välillä myös huolettaisi kehitys, eikä vain koulun näkökulmasta.

Digitalisaatiohan edellyttää (tämän) tietoyhteiskunnan kansalaisilta taitoja, joita ilman ei voi täysipainoisesti osallistua kaikkeen.

Esimerkiksi tämän päivän some-osaajat ovat nyt ja jatkossa vielä enemmän työelämässä muita edellä.

Useimmat lapset ja nuoret oppivat verkossa ja verkostoissa, koulussa ja sen ulkopuolella, mutta miten käy vanhuksille tai muille yhteiskunnan marginaalissa oleville (vaikkapa vähävaraisille)?

Tai: miten käy sille lapselle tai varhaisnuorelle, jolla ei kaikesta huolimatta ole vaikkapa tarvittavaa teknologiaa käytössään?

Jos siis on kunta ja koulu (uskokaa tai älkää: sellaisiakin on!), joka ei kerta kaikkiaan selviä näistä haasteista – eli ei käytännössä pysty tarjoamaan kaikille koulukkaille niitä vempeleellisiä lähtökohtia, joita digitalisaatio ja sen taidot edellyttävät?

Eikä kotoakaan tule tukea, kun äiskä on ollut työttömänä jo viisi vuotta, eikä iskää ole näkynyt vuosiin?

Koulun suureksi haasteeksi jää tasavertaisuuden varmistaminen, mutta entä, jos ei se vaan kykene? Tiedän toki, että muitakin näkökulmia tasa-arvosta on esitetty.

Kadonnut koulun merkitys

Viime viikolla julkistettiin Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen tiedote, jonka mukaan puolet "suomalaisista alakoululaisista" näyttäisi kadottaneen koulun merkityksen.

Eikä siinä kaikki. Tutkijoiden mukaan lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. Nämä lapset kuulemma kokevat "merkityskatoa" suhteessa laajemminkin koulunkäyntiin.

Tutkijoiden mukaan varhaisteinit esimerkiksi kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöä.

           Roger Burkhard

Ja koskapa näin on, on syntymässä "merkityskuilu" koulun ja nuorten välille. Kun merkitys hämärtyy, nuoret suuntaavat koulun sijaan energiansa muualle.

Merkityskatoa kokevista nuorista joka neljäs on kyllästynyt kouluun ja kokee, ettei koulunkäynti voisi vähempää kiinnostaa.

Mutta, onko tämä totta?

En nyt ota esille kaikkia tähän tutkimustiedotteeseen koottuja väittämiä, mutta tartun ylle esitettyihin, koska jo ne riittivät pysähdyttämään. Ovatpahan vakavia väitteitä, jos ovat totta.

Ensinnäkin: luulen, että melko moni opettaja päätyi alapaulalle tavailtuaan tuota uutista aamukahvipöydässä.

Tiedotteessahan nimittäin melkoisen suoraan todetaan se, että koulu ei ole onnistunut ja kouluissa työskentelevät opettajat saisivat kyllä tuijotella peiliin.

Se, mikä minua opettajankouluttajana (ja filosofinakin) häiritsi tässä tiedotteessa, oli mutkien oikominen – maailma nähdään siinä kyllä jotenkin yksinkertaisempana kuin se kenties onkaan.

On niin tavattoman muodikasta väittää, että "merkityskato" hoituu kuntoon riittävän pitkällä digiloikalla. On olemassa vahva sosiaalinen tilaus moiselle ajattelulle. Mediakin siitä tykkää.

Mutta, niinkö se on: että kouluun vemputtimia kärräämällä ja uusia appseja latailemalla saataisiin aikaan peräti uusi mieli ja merkitys tälle kaikelle?!

Tutkijaa tässä jokin häiritsee

Uskon, että kyllä uusi teknologia varmasti helpottaisi koulutyötä monessa kunnassa. Myönnän senkin, että kyllähän uudet välineet ja uudet toimintatavat varmasti valmistavat lapsia siihen yhteiskuntaan, johon he koulun jälkeen ovat siirtymässä. Kannatan sitä.

Mutta eivät ne ole ratkaisu lasten kokemaan merkityskatoon, kyynistymiseen tahi kyllästymiseen. Jos näin olisi, niin johan tähän kannattaisi satsata heti paikalla muutama miljardi!

           Jon Ottosson

Ei. Kyllä näiden ongelmien taustat ovat paljon, paljon syvemmällä elämäntavassamme – kaikessa siinä, mitä ympärillämme on, ja mitä koetamme kovin vajavaisesti itsellemme ja lapsukaisillemme jäsentää.

Eikä ollenkaan kaikkein merkityksettömintä ole se, kuinka suhtaudumme toisiimme.

Koulu ei myöskään ole vakuumi. Pitää muistaa, että lapset sentään viettävät 75 prosenttia vuorokaudestaan koulun seinien ulkopuolella (arkipäivisinkin, saati viikonloppuisin).

Onko Helsinki yhtä kuin Suomi?

On jotenkin kornia ajatella, että koululaiset tulisivat kouluihinsa tyhjinä tauluina, kauniisti kammattuina ja puettuina mallinuorisokansalaisina, jossa he sitten alkavat (maailman parhaan opettajankoulutuksen saaneiden (!) opettajiensa johdolla) kyynistymään ja kokemaan syvenevää merkityksen puutetta.

Ja lopuksi, eikä vähimpänä: tämä tutkimus tehtiin Helsingissä. Siihen osallistui 759 helsinkiläislasta.

Jotenkin en voi ajatella sitäkään, että 759 helsinkiläislasta vastauksineen on yhtä kuin ”kaikki Suomen 6 -luokkalaiset”.

Olen ehtinyt vaihtaa ajatuksia tässä tutkimuksessa tehdyistä yleistyksistä muutamien opettajien kanssa.

Eivät he sitä kiellä, etteikö tällaistakin voisi jossakin olla. Mutta: kukaan heistä ei ainakaan vielä ole kohdannut moista ”merkityskatoa” tai totaalista kiinnostuksen puutetta omissa alakouluissaan.

Ehkä tutkijat voisivatkin ensikädessä korjata sanan ”suomalaisista” tilalle sanan ”pääkaupunkiseudun” tai peräti ”helsinkiläisistä”, sillä en ole varma, hyväksyvätkö edes espoolaiset tai vantaalaisetkaan moista yleistystä.

Mikä on kohtuullista (työssä)?

Sain lukijapalautetta. Minulle kirjoittanut kehitysinsinööri – kutsun häntä tässä Pekaksi – kertoi lukevansa parhaillaan kirjaani Pakattu aika (Gummerus, 2010).

Hän oli saanut kirjan lainaksi kaveriltaan. Ongelmana oli aluksi ollut se, että Pekka ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt aloittaa lukemista, koska ”aika oli ollut niin kortilla”.

Ja koska näin oli, hän ei tietenkään voinut saada kirjasta itselleen sitä hyötyä, jotka koki nyt erilaisina neuvoina ja jopa kehotuksina kirjan sivuilta löytäneensä.

Yksi tuon kirjan ajatuksistahan on se, mistä jo italialainen Vilfredo Pareto (väljästi) puhui. Hänhän tähdensi sitä, ettei ole niinkään tärkeää se, miten pitkiä työpäiviä teemme.

Tärkeämpää on se, miten hyödynnämme aikamme.

Tähän oli Pekkakin kiinnittänyt huomiota. Hän oli tullut panneeksi merkille kirjani sanoman ristiriidan suhteessa muodikkaaseen nykypuheeseen (työajan pidentämisestä).

Pekka jopa vinkkasi minulle

Aivan tuoreen Taloussanomien jutun, jossa muuan pomo paljastaa, miten työntekijät saadaan urakoimaan - tuosta vain - jopa 80-tuntisia työviikkoja.

Totta se on. Kyseisessä jutussa kirjoittava kanadalainen yrittäjä muistuttaa, etteivät esimerkiksi kasvuyritykset (hän itse pyörittää yhtä sellaista) ole ollenkaan niin kuin muut yritykset.

Tämän pomon mukaan on hyvin tärkeää, että startupissa aloittavat uudet työntekijät tietävät tarkasti, millaista sitoutumista heiltä tullaan odottamaan.

Jutussa kysytään hieman provokatorisesti: miten on mahdollista, että niin monet Kanadan välkyimmistä tyypeistä paiskivat yli 80-tuntisia työviikkoja ja jaksavat aina vaan hymyillä?

Tulkoon tähän väliin sanottua, että juttu on alun perin julkaistu sanomalehti The Globe and Mailissa ja sen on kirjoittanut Grouplend —nimisen startupin perustaja Kevin Sandhu.

80-tuntisia työviikkoja?!

No, Herra Sandhun mukaan ensimmäinen askel kohti 80-tunnin työviikkoja on varmistaa, että uudet työntekijät tietävät, että startupit ovat aivan omanlaisiaan yhtiöitä, joissa klo 9–17 ei tule pätemään.

Työskentely meillä edellyttää sitoutumista, joka ylittää selvästi tyypillisen työnantaja–työntekijä-suhteen, sanoo Sandhu. On aina varmistettava, että uusi työntekijä uskoo sydämestään firmamme missioon!

Elleivät kaikki ”koe olevansa osa jotain uskomattoman merkityksellistä ja mullistavaa”, he eivät luultavasti samaistu työtovereihinsa ja saavat sitten "burn-outin".

Ja sitten puhutaan paljon sitä samaa (suokaa anteeksi brutaali ilmaukseni) potaskaa, josta näissä yhteyksissä usein puhutaan.

Puhutaan siitä, kuinka "uuden polven startupit" näkevät vaivaa, jotta firman työntekijöiden puolisot ja perheet voivat osallistua lainayhtiön tilaisuuksiin "niin usein kuin mahdollista".

Puhutaan siitä, kuinka ”nämä yritykset” tekevät parhaansa kunnioittaakseen työntekijöittensä perheitten tarpeita joustavilla työtunneilla, etätyöllä yms.

Sandhun mukaan haastavan työn vastapainona startupit tarjovatkin sitten aivan "loputtomasti etuja".

Mikään ei kuulemma vedä vertoja tunteelle, joka nousee siitä, että saa olla tekemässä jotain ”todella valtavaa”.

Miksi tämä tuntuu tutulta?

Sanokaa, mistä johtuu, että muistelen törmänneeni tällaiseen jo vuosituhannen vaihteessa (jopa 1990-luvun lopulla), siis siihen aikaan, kun Suomi alkoi todella kukoistaa teknologiavetoisella luovuudella. Ja Sandhu oli tuolloin vielä alakoulussa.

Nimittäin, juuri tuolta ajalta on peräisin suora lainaus työterveyslääkäriltä, jonka tuolloin tallensin johonkin kansioistani. Kas, se kuuluu näin:

”Vastaanotollani ei ole kovinkaan harvinainen näky kolmekymppinen nainen tai mies, joka on jo ehtinyt polttaa itsensä täysin loppuun.

Nämä korkeasti koulutetut uraihmiset ovat hälyttävä esimerkki siitä, että työkulttuuristamme puuttuu voimavaroja ylläpitävät ja kartuttavat elementit. Työnilon tilalle on tullut puurtaminen, kilpailu ja selviytyminen.”

En siis usko siihen, mistä Sandhu puhuu. Ihminen ei ole kone. Edellenkään. Olipa työ sinällään miten palkitsevaa tahansa, se on vain osa sitä arjen todellisuutta, jossa työntekijä on.

Ellei työyhteisö toimi, homma nilkuttaa, ellei johtaminen ole kunnossa, homma sakkaa ja vielä: elleivät kotiolot (suhteet läheisiin yms.) ole edes jossain määrin tasapainossa, homma flobbaa varmuudella.

Ja paljon muuta.

Nämä herra Sandhun puhumat asiat ovat kauniita, suorastaan idealistisia asioita, mutta valitettavasti reaalimaailma ei toimi tällä tavoin. En ole nähnyt sen tekevän niin.

Psykologit rakastavat U-käyrää!

Tutkijat ovat kautta aikojen mieltyneet erilaisiin kuvioihin, käppyröihin ja laatikkoleikkeihin.

Se johtuu tietenkin siitä, että tieteen tärkeimpiä pyrkimyksiä on löytää lainalaisuuksia; tehdä asioista ikään kuin yksinkertaisia.

Sehän ei tietenkään (läheskään) aina onnistu. Todellisuudessa elävän elämän asiat ovat näet perin juurin harvoin niiiin yksinkertaisia! Eivät ne oikein laatikkoon mahdu.

Otan tässä postauksessani esille yhden kuvion, jota on käytetty kuvaajana hyvin monilla tieteenaloilla. Kyse on niin sanotusta käänteisestä U-käyrästä.

Koska olen itse opettaja, minua tietysti kiinnostaa oppiminen. Esimerkiksi oppimisen ja stressin välistä yhteyttä on kuvattu moisella häkkyrällä eli nurin kumotulla U:lla.

Yllä oleva kuvio pyrkii osoittamaan, että kaikki stressaaminen ei suinkaan ole aina pahaksi.

On siis olemassa myös hyvää, hyödyllistä stressiä. Hyvää stressiä on esimerkiksi se, että koet jonkin asian suorastaan hykerryttävän innostavaksi haasteeksi.

Hyvän stressin kohtaavat arjessaan toistuvasti myös urheilijat, tai vaikkapa työkseen esiintyvät ihmiset.

Totuuden nimiin myönnän, että suurimmaksi osaksi stressi on kyllä haitallista. Kun stressin määrä ylittää tietyn rajan, se kyllä heijastuu suoriutumiseemme ei-toivotuilla tavoilla, jopa jyrkästi.

Älä innostu liikaa!

Psykologiassa tunnetaan myös ns. Yerkes-Dodson laki. Se puolestaan kuvaa innokkuuden ja suorituskyvyn välistä suhdetta.

Käytännössä kyse on siitä, että on tiettyyn rajaan asti hyödyksi innostua asiasta, jonka haluaa oppia.

Mutta, mutta. Jos menee överiksi, eli innostuu liikaa, niin sepäs estääkin oppimista. Ajatelkaa vaikkapa 3-vuotiasta, joka ajaa hienosti apurattailla varustettua polkupyörää.

Annas olla, kun apurattaat otetaan pois – kas, naapero ei enää muista edes sitä, mihin päin pedaalimia pitikään polkea!

Aina U-käyrä ei toimi

Teoriat voivat myös kaatua. Niin saattaa käydä U-käyrällekin.

Aivan tuoreiden tutkimusten mukaan työntekijöiden suurin tuottavuus ajoittuu 40 - 50 ikävuoden välille. Mutta: vielä 50 - 60 -vuotiaidenkin työnteko on tehokkaampaa kuin alle 40-vuotiaiden.

Tämä tulos on merkittävä, sillä aina 1800-luvulta lähtien työntekijän tuottavuuden on ajateltu noudattavan tämänkertaisen aiheemme, eli käänteisen U-käyrän muotoa.

On siis uskottu, että U saavuttaa huippunsa melko nopeasti ja alkaa laskea, kun ihmisen fyysinen työkyky heikkenee. Käytännössä, elämänkokemus tai työkokemus eivät enää riitä korvaamaan tuottavuuden heikkenemistä.

Miksi nyt sitten uskotaan, ettei käyrä kurvaakaan alaspäin? Uusi uskomus johtuu tietysti siitä, että nykyisin työssä ei vaadita samaa fyysistä voimaa kuin aikaisemmin!

Niin raskasta fyysistä työtä tekee enää arviolta neljännes tai viidennes työntekijöistä.

PS. Ylin kuvio on napattu teoksestani Pääsykoeopas (Talentum, 2015)