Jahas, jäi vaihteeksi kirja kesken. Liekö
älynlahjoissani vikaa, mutta tuntuu kuin minulle olisi käynyt viime aikoina suorastaan tavan takaa niin.
Homma on siis mennyt niin, että olen innon puna
poskilla aloittanut jonkin (yleensä: kotimaisen) romaanin, lukenut luvun ja
heti perään toisen.
Mutta sitten on tapahtunut merkillinen juttu. Kolmannen
luvun alussa, ehkä sivun 25 kieppeillä, joudunkin plaraamaan uudelleen alkuun
ja kertaamaan ehkäpä jopa takakansitekstin.
Joku kävi muljauttamassa minut kärryiltä. Kuka se oli
ja mikä tämän kirjan idea olikaan?
Minusta tuntuu, että tämä tämmöinen koskee erityisesti
näitä uusimpia nykyromaaneja.
Onko niissä juonta
laisinkaan?
Tai, ainakin niiden juonet ovat kaikkine käänteineen
niin absurdeja ja monimutkaisia, etten tahdo millään niiden tiukimmista
shikaaneista.
Sitäkään en ymmärrä, miksi kertojaa pitää vaihtaa
jokaisen luvun kohdalla?
Juuri, kun luulin päässeeni kärryille Heidin ajatuksista ja uskoin samalla
löytäneeni jopa tarinan päähenkilön, kirjailija tekeekin käsittämättömän
äkkiliikun.
Hän vaihtaa näkökulmaa ja tulee tällä teollaan
pudottaneeksi minut tienraviin.
Näin käy erityisesti silloin, jos luen kirjaani pätkän
kerrallaan, kuten useat taitavat tehdä. Mikä ihmeen Bridget tämä nyt on,
joka tuli sekoittamaan pakkaa – mimmi tuli ihan puskista?!
Sanokaa, kuka näin ilman mitään logiikkaa hyppelehtiviä
kirjoja jaksaa lukea!
Tavoite: osoittaa lukijan
tyhmyys?!
Eihän voi pysyä kärryillä, jos kirjan juoni on
leikelty pienen pieniin todellisuuspirstaleisiin, joiden yhteyttä itse tarinaan on vaikea löytää.
Se on raastavaa maailmassa, jossa on pienelle
ihmiselle ilmankin kosolti ymmärtämistä.
Voisiko olla niin, että nykykirjallisuuden perimmäinen
pyrkimys onkin saattaa lukija tietynlaisen aidon tyhmyyden kokemuksen äärelle?
Kuulkaa, arvon kirjailijat: siihen ei nykyromaania
tarvita. Tuon kokemuksen saa paljon vähemmälläkin (vaikkapa ostamalla Ikean
lipaston, tai, vaihtamalla vesihanan).
Tuleepa mieleen muuankin suomalainen eturivin
kirjailija, jonka tekstit oivaltavina kyllä osoittavat kirjoittajan leikkaavaa
älyä, mutta jotka lopuksi sirpaloituvat niin pahoin, ettei lukija tahdo millään
jaksaa loppuun.
Simppeliys kunniaan!
Sanokaa, kuka tarvitsee kirjaansa niin monta tasoa ja
tulkintakehystä, ettei voi valehtelematta tai kohtuuttomasti liioittelematta
kehua ymmärtävänsä niistä puoliakaan?
Yhä uudelleen tämän
kokemuksen saatuaan sitä on alkanut kaivata sellaista pitkäsoutuista,
rauhallista juonenkulkua, jonka tapaa Volter Kilven Alastalon salissa.
Sehän on kirja, jossa
piippua sytytellään arviolta parikymmentä sivua. Tai, Joel Lehtosen Putkinotko,
jossa yhden päivän tapahtumien kuvaamiseen on tarvittu 540 sivuun.
On muuten ihme, ettei
tuon kirjan äärellä silti pitkästy - siis, ainakaan minä. Muista en mene
takuuseen.
Jotenkin tuntuu kuin
aivan tavallisistakin asioista olisi tullut nykypäivänä niin vaikeita ja
monimutkaisia.
Onko sekin jokin trendi?